Vihollisen häpeämättömyydessä osa 73

73. Häpeä

Häpeästä puhumista pidetään häpeällisenä, sillä häpeä koetaan häpeällisenä ja häpeän kokeminen tuottaa lisää häpeää. Onpa häpeällistä.

Silti vastakohta, häpeämättömyys, on vielä häpeällisempää.

Mistä on kysymys? Se on tietysti tunne, niinkuin muutkin. Sen tarkoitus on herättää yksilö tai yhteisö huomaamaan, että jokin on vialla. Jotenkin omatunto (joka on jokaisessa ihmisessa) ilmoittaa, että on tullut toimittua väärin.

Ongelmana on tietysti, että yhteisö muokkaa omaatuntoa. Syntiinlankeemuksen jälkeen yksilö itse, perhe, suku, yhteiskunta on vääristynyt ja sen normit poikkeavat Jumalan tahdosta, enemmän tai vähemmän. Tietysti jotkut ihmiset toimivat muista piittaamatta, ollen itse mielestään aina oikeassa, jolloin eivät tunne häpeää. Mutta normaalisti häpeä syntyy oikealta pohjalta, koska moraali toimii (vielä ainakin lapsilla) niin että koetaan häpeää oikealla tavalla. Tietysti viime aikoina länsimaissa on koettu moraalin murtaminen, niin että se, mikä aikaisemmin oli häpeällistä, onkin nyt nostettu ylpeyden aiheeksi. Koululaitos, media ja some on Setan ja muiden toimijoiden valloittama ja häpeä on kohta ainoa sallittu normi.

Outoa kyllä, muissa kulttuureissa häpeä toimii vielä suurin piirtein perinteisesti. Niissä esiaviollinen seksi jne. ovat edelleen häpeällisiä ja niitä paheksutaan voimakkaasti. Toisaalta niissäkin vallitsee kaksinaismoraali: naisilta vaaditaan pidättyvyyttä, kun taas miehet saavat elää himojensa mukaan (muslimikulttuurit, hindukulttuuri), surullisine seurauksineen.

Toisaalta sanotaan länsimaisen kulttuurin olleen aikaisemin syyllisyyskulttuuri (nyt se muuttuu häpeämättömyyskultuuriksi) ja muut taas ovat häpeäkulttuureja. Esim. muslimit rankaisevat perheen tai suvun kunniaa loukanneet ankarasti (ns. kunniamurhat).

Mikä on sitten oikeaa häpeämistä ja mikä taas ei? Jos omatunto saisi toimia häiriöittä, useimmat ihmiset saisivat siitä varoituksen ja voisivat muuttaa käytöstään. Valitettavasti ympäristöstä (varsinkin lapsuuden perheessä) koetut itsetunnon murentamiset johtavat herkemmillä helposti itsetunnon murenemiseen ja oman persoonan kokemiseen häpeällisenä. Nämä kokemukset voivat vaikuttaa koko elämän ajan.

Ainoa tapa päästä häpeästä on tunnustaa väärät tekonsa ja niistä tullut häpeä ja tuoda ne Jumalalle, joka parantaa ne, joko nopeasti tai vähitelleen, myös väärä syyllisyys ja häpeä. Tärkeintä on löytää totuus itsestään.
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Yksi kommentti artikkeliin ”Vihollisen häpeämättömyydessä osa 73”

  1. Jep. kaiketi on myös aika häpeämätöntä jonkun hengellisen kuppikunnan väittää että kaikki mailman miljardit ihmiset ovat niin saastaisia että joutuvat -jos tämän kuppikunnan oppeja pelastuksesta eivät omaksu- ikuisesti kidutettavaviksi aina palavassa helvetissä.
    Kari K: ”Valitettavasti ympäristöstä (varsinkin lapsuuden perheessä) koetut itsetunnon murentamiset johtavat herkemmillä helposti itsetunnon murenemiseen ja oman persoonan kokemiseen häpeällisenä. Nämä kokemukset voivat vaikuttaa koko elämän ajan.”

    Totta, ja yhtenä vahvana lapsen itsetunnon murskaajaa on ollut kristillinen pelotteluun ja ruumiilliseenkin kuritukseen perustuva kasvatus, jossa aikanaan jo varsin pienille lapsille saatettiin opettaa Jumalan pudottavan heidän päälleen tulisia kiviä. Verille piiskaaminenkaan ei liene ollut harvinaista.

Jätä kommentti

Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial

Piditkö lukemastasi. Jaa teksti.