Siitä on kohta kaksi vuotta, kun ostin elämäni ensimmäisen auton. Ajokortti minulla on ollut jo ylioppilaskeväästä lähtien, mutta se oli pitkään lähes käyttämättömänä. En muista kuinka moni hyvää tarkoittava ihminen yritti tolkuttaa minulle, että pitäisi useammin uskaltautua rattiin, ettei ajotaito pääsisi unohtumaan. Mutta itse olin sitä mieltä, ettei sellainen voi unohtua, mitä ei koskaan ole ollutkaan.
Aina välillä joku kyllästyi siihen, että se olin aina minä, joka tarvitsin kyytiä. Autottomuuteni oli heidän ongelmansa, ei minun. Saadakseen minut kiinnostumaan autoilusta he antoivat vuorollaan minun kokeilla omaa autoaan, mutta halusivat itse istua kyydissä pelkäämässä, joten se ei koskaan johtanut mihinkään hyvään. He eivät ymmärtäneet, että heidän autonsa vihasivat minua.
Sitten eräs ystäväni halusi myydä minulle autonsa. Selitin, etten osaa ajaa autoa, enkä uskalla ajaa, ja olen tottunut käyttämään julkista liikennettä ja keksin kyllä vaikka millaisia tapoja liikkua paikasta toiseen, jopa pikkulapsen tai ison tavarakuorman kanssa.
Tule silti koeajolle, sanoi ystävä. Ja ajattelin, että kyllähän oma auto toki elämistä helpottaisi, ja jos se olisi oma, niin ei haittaisi niin paljon, vaikka rikkoisin sen.
Hämmästykseni oli suuri, kun tämä auto, vuoden 2011 Dacia Sandero, yllättäen tottelikin minua. Autossa ei ole mitään peruutustutkaa, vakionopeudensäädintä tai muitakaan nykyajan hienouksia, joiden väitetään lisäävän ajomukavuutta tai tekevän ajamisesta helpompaa. Mutta siinä on yksi taianomainen ominaisuus, nimittäin etupenkin korkeussäätö, ja lisäksi auto on luonteeltaan kiltti. Ehkä sillä on sielu.
Ei tietenkään ole kovin fiksua väittää, että elottomalla olennolla olisi sielu. Mutta ei elävän olennon sielukaan ole päivänselvä asia. Kristinuskossa useimmiten kai opetetaan, että oikea hengellinen, kuolematon sielu kuuluu vain ihmisen varustelupakettiin, kun taas eläimillä on jokin alempi elämän henki. Tämä oppi tulee ilmeisesti kreikkalaisilta filosofeilta, jotka erottelivat ruumiin, hengen ja sielun toisistaan. Juutalaiset eivät samanlaista erottelua tehneet. Hindujen mielestä taas kaikella elävällä on sielu ja buddhalaisen näkemyksen mukaan mitään pysyvää sielua ei ole olemassakaan.
Kristinuskon mukaan sielu on tietenkin saanut alkunsa Jumalalta, joka ihmisen on luonut. Ja ihminen voi antaa Jumalan ohjata tätä hengellistä ydintään, opettaa ryhmittymään risteyksessä tai vaikka peruuttamaan. Ja ihminen kyyditsee Jumalan Henkeä, minne vain sattuu pääsemään. Niinpä jos ihminen on luonut auton, ja ohjaa autoa, ehkä hän vastaavasti voi antaa autolle sielun. Jos auto on palvellut uskollisesti, ehkä sen muisto elää vielä senkin jälkeen, kun auto ei enää muuten toimi.
by 
Minun ensimmäinen autoni oli Fiat 133. Ilman muuta sillä oli sielu. Ajelin sillä monta vuotta, kunnes tuli aika viedä se romuttamolle. Viimeisellä matkalla toimi enää kolme sylinteriä ja vettä piti lisätä puolen kilometrin välein. Kun sain sen lopulta porttien sisäpuolelle se huokaisi ja sammui.
Aikamoista tapahtunut kahdessa vuodessa. Kuka olisi uskonut… syntisistä moottoreista jumalallisiksi sieluiksi…
Oma eka autoni oli vuoden -71 Ford 17 M -farmari, iso rohjo, jossa etupenkki oli sohvan mallinen, eikä takapenkkiä ollenkaan, vaan pelkkä tavaratila. Ei maksanut silloin kovin paljon, jotain 1400 markkaa v. 83, ja mukana tuli vaihtomoottori. Sellainen sielunelämä silä oli, että se suostui lähtemään käyntiin vain kylmänä. Jos sen moottorin käyntilämpöisenä sattui sammuttamaan, oli odotettava ainakin kolme varttia, että lähti uudelleen käyntiin. Opimpa olemaan sammuttamatta esim. liikennevaloista lähtiessä. -No broidin kanssa se vaihtomoottori siihen tällättiin, eikä sitä huolta enää ollut – sen sielu muuttui sopuisammaksi.
Mun Fiatissa oli sama ongelma, kunnes ryömin auton alle ja korjasin maajohdon moottorin ja auton rungon väliltä. Kylmänä starttimoottori sai maita laakereiden läpi, mutta lämpimänä ei.
Fordissa lienee ollut ongelmana väljäksi mennyt kone, jossa lämpölaajenemisen vuoksi ei tainnut olla tarpeeksi puristuksia lämpimänä käynnistyäkseen. Kun motti vaihdettiin, kulki Fordi myös jo rivakammin. kaksilitrainen V6 riitti noihin aikoihin siihen, ettei tarvinnut olla tientukkeena.
Mielenkiintoista pohdintaa sielun olemuksesta. Itselläni oli ensimmäinen auto Bemari 700 jo kuuskytluvun alussa, siinä oli moottoripyörän moottori takakontissa. Koska siinä oli vain kaksi pyttyä niin tulpat kestivät vain vähän aikaa ja ne kun alkoivat loppua niin käynistäessä alkoi kuulua kuin haulikon laukaus koska syttyminen tapahtui pakoputkessa. Jos sillä oli sielu niin se oli aika äänekäs.
Muistan hyvin lapsuudestani tuon BMW seiskasatasen. Vähän eri kärry kuin vuosikymmeniä sittemmin tulleet 700-sarjan öykkäribemarit. Nykyjonnet, jotka Baijerilaisilla Mutteri Wirityksillä äijäilevät, eivät tiedä mistä ne bemarit alkujaan ovat lähtöisin. Sietäisivät nähdä sen BMW Isettan, jossa sen ainoa ovi oli koko avattava keula. -Jos autoilla on sielu tai siksi kuviteltava, on se juuri vuosikymmenten takaisilla kaasutin-mutterivirityksillä.
Isotädilläni oli aikoinaan Goggomobil, omituinen pienoisauto, jossa myös oli kaksisylinterinen moottori takana. Oli varsin sielukas kärry.