Kuten täälläkin joku ehkä saattaa tietää, on ihmisen helppo elää ilman Jumalaa. Minulla oli pienenä käsitys, että on joku ylhäinen olento, jota jumalaksi kutsuttiin. Se oli annettu käsitys. En muista varhaisen lapsuuteni animistisia kokemuksia, joita lapsilla yleensä on. Perheeni ei ollut erityisen uskonnollinen tai uskonto ja sen harjoittaminen ei näkynyt jokapäiväisessä elämässä. Isäni oli tapakristitty. Uskonto kuului vähän niin kuin sukuperinteenäkin asiaan. Hän antoi ymmärtää olevansa uskossa, mutta itse vähän epäilen. Hän kuoli viisi vuotta sitten. Tärkein asia hänelle itselleen kaikesta päätellen oli hautamuistomerkkiin kiinnitettävät pronssilaatat, jotka kertovat hänen harrastuksistaan. Äitini on myös tapakristitty, mutta uskossa en kyllä usko hänen olevan. Hänen vanhempansa olivat uskonnottomia. Kertoi minulle kysyttyäni näin olleen.
Kun lapsenuskostani kasvoin ulos, ei minulla sitten lyhyttä rippileiri-indoktrinaation tuottamaa parin viikon uskonoletusaikaa lukuun ottamatta ole jumalaa ollut elämässäni. Olen pärjännyt sen asian kanssa hyvin. Ensin hällävälistinä. Viimeiset 10 vuotta olenkin sitten käsitellyt ja miettinyt omaa uskonnottomuuttani ja uskovien näkemyksiä. Että miksi en ole uskossa, kun niin moni on. Samassa maailmassa kun kuitenkin elämme. Todellisuuden kokemuksia sitten onkin monta.
Kun ihminen tietoisesti tai tiedostamattomasti hylkää jonkun asian, hän ottaa usein sen tilalle jonkun muun. Tai tekee jotain ikään kuin korvaavaa. Puhutaan sijaistoiminnoista. Uskovat ja monet uskonoppineet väittävät, että jos ei usko Jumalaan ja ota tätä vastaan, otetaan silloin tilalle epäjumala. Tai että kun ei usko luojajumalaan, on sitten evoluutiouskovainen. Ateismiakin väittävät jotkut uskonnoksi. Että uskon tyhjiötä ei nyt vain voi olla.
Kyllä vaan voi olla, jos uskonnollisesta uskosta puhutaan. Uskonnoton ei ole hengetön eikä uskoton. Uskonnoton uskoo moniin asioihin, vaikka niitä ei välittömästi voi todeksi väittää. Minä uskon, että herään seuraavaan päivään. Uskon, että vastaan tuleva auto pysyy omalla kaistallaan. Uskon, että aurinko nousee ja laskee ja me ihmiset noudatamme omia elämän eteemme asettelemia hankaluuksia ja onnellisuuksia ja että on alku ja on loppu. Aivan kuten Raamattukin kertoo. Uskonnottomalle maailma kaikkine mysteereineen aivan yhtä ihmeellinen kuin Herran luoma maailma mitä moninaisimpine ihmeineen.
Minulle, jolla ei ole jumalaa, maailma näyttäytyy ehkä vielä ihmeellisempänä kuin Jumalaan uskovalle, jolle maailma on determistinen ylhäältä luotu järjestelmä. Tämä maailma on sitäkin mielenkiintoisempi juttu, kun tietää, mitä kaikkia sattumia on tarvittu, että me ihmiset olemme täällä ihmettelemässä tätä kaikkea – ja keksineet lukuisia filosofioita ja uskontoja selittämään selittämätöntä. Mitä, jos Jupiteria ei olisi muotoontunut aikoinaan imuroimaan kaikkea universaalista roinaa, joka olisi tuhonnut aluillaan olevan elämän? Tai jos ei olisi sitä aurinkokunnan uloimmassa pimeydessä olevaan Oortin pilveä, josta on lähtenyt ja lähtee komeettoja, niitä likaisia lumipalloja? Ilman niitä kenties tänne ei olisi koskaan tullut vettä. Tai jos Jukatanin niemimaalle ei olisi iskeytynyt asteroidi 66 miljoonaa vuotta sitten ja tehnyt selvää dinosaurusten ajasta, jos nisäkkäät eivät olisikaan kehittyneet? Sattumia, universaaleja ja paikallisia, ja niin tuli kehittyneeksi laji, joka sai varsin kehittyneen aivotoiminnan: ihminen. Ihminen, joka ihmetteli kaikkeutta ja omaa eksistenssiä ja sitä myöten kehitti jumalat ja uskonnon.
Ihmeellistä, mysteerinomaista ja valtaisan mielenkiintoista. Olen yhtä kaikkien uskonnottomien kurjien ja uskovien kanssa. Jaamme saman maailman, havaitsemme ja koemme kaikki yhteisesti kaiken monimuotoisuuden. Ja myös metafyysisyyden. Kyllä, minä uskonnoton koen runsaasti metafyysisiä ja immateriaalisia asioita. Asioita, joita vain evoluution miljoonien vuosien aikana kehittyneet aivoni jostain syövereistä esille tuovat. Tietty usein ulkoisten aistimusten stimuloimina. Henkisyys on osa meitä. Hengellisyys on sitä samaa. Kokemukset vain ovat uskontojärjestelmien muotoonnuttamia. Olen materiaa, jolla on henkisyys. Uskovalle henkisyys vain on nimeltään hengellisyys.
Uskonnottomalle elämä ilman jumalaa ei ole tyhjyyttä. Se on kokemuksen täyteyttä tai tyhjyyttä siinä kuin uskovallekin. Olen vähän yli vuoden kuluttua 60-vuotias. Näyttää varsin siltä, että pärjään lopunkin ajan tästä kummallisuudesta nimeltä elämä ilman jumalia. Eikä minun tarvitse liittyä kirkkoon ymmärtääkseni, mitä uskonto minulle toisi tai ymmärtääkseni uskoa, kuten filosofi Tuomas Nevanlinna koki tarpeelliseksi noin vuosi sitten.
by 
Nuo molemmat ovat todella hienoa musiikkia. Silkkaa hienoutta. Näistä uskonnotonkin saa niitä henkisiä tai metafyysisiä kokemuksia, jotka tekevät tästä elämästä hienoa.
Me uskonnottomat ja uskovat siis elämme tätä samaa aikaa ja maailmaa ja koemme, jos olemme virittäytyneet hienolle musiikille, suunnilleen samoja affekteja Bachin musiikista.
Nyt osuit Yki asian ytimeen. Tuon tunnistaminen ja tunnustaminen on vain monelle hirveän vaikea rasti. Musiikki on sävelletty jostakin syystä, evankelistana pidetty Bach teki teokset musiikilliseen ilmaisuun. Sisältö on tärkeä mutta kuulijalle jokaiselle ihan henkilökohtaisesta syystä. Ja se on rikkomaton oikeus.
Tässä ketjussa on useampia ihan koskettavia hengellisen elämän kehityskertomuksia. Pani miettimään sitä, että löytyykö minulta jotain vastaavaa. Kun kelaan taaksepäin ,niin köyhältä se mahdollinen kehitys näyttää. Ehkä siinä on syy, että jatkuvasti lueskelen, kuuntelen ,katson ja kirjoittelen näistä teemoista. Tästä ei näytä pääsevän irti. Toive on se , että vähitellen kristallisoituisi jonkinlainen ydinkokemus. Tähän mennessä kaikki on ollut lähinnä heittelevällä merellä purjehtimista. Joku välisatama on ollut jossa voi levätä ja sitten on pakko jatkaa matkaa joihinkin aavistuksen omaisiin viittauksiin tukeutuen.
Hengellisestä musiikista puheenollen , sellaisesta joka täytyy ottaa vakavasti, minulle on juutalaisten synagoga rituaalimusiikki avautumassa . Aikaisemmin ortodoksinen musiikki on ollut kantavana kokemuksena. Kyllä suomalaisessa virsiaarteistossa on on paljon hyvää. Kuuntelin joskus laestaadiolaisten kesäseuralaulantaa ja ymmärrykseni heitä kohtaan parani monella prosentilla.
Valitan, että nykynuorten suosima ylistysmusiikki ja gospel makeudessaan ,tuntuu kaiken sen vastakohdalta mitä hengellisyydeltä edellytän. Ai niin, Bach on tietenkin hyvä mutta ei ainoa suuri evankelista.
En nyt muutoin halua syventyä musiikin hengelliseen kokemukseen mutta ylistysmusiikki ja gospel ovat minulle hengellisen musiikin roskaa joka ei tiedä mistä kertoisi, olisiko tanssimusiikkia taikka tarinoita. Jumalasta ne kertovat lähinnä sen, että on hienoa omistaa t-paita, jolla voi näyttää ”väriä”.