”Rukoillaan somessa oman pyhyyden edessä”

Lehtolan kritiikki oli odotettavissa – siis yleisesti ottaen, ja niitä on näkynyt siellä täällä nyt muiltakin. Kirkon kannalta paha virhe on ollut – kaiketi Seppo Simolan kehittelemä ajatus – että suorastaan kaikki passiivisesti eli ei ollenkaan kirkon touhuihin osallistuvat olisivat lähtökohtaisesti kirkon äärivihreän nykyagendan kannalla. Ja nyt puhun tietysti kirkon näkyvimmästä osasta, sen, joka heilastelee maallisen median kanssa plus sen omasta tiedotusorganisaation luomasta uudesta profiilista. Sen tulee olla kaikkea muuta kuin sen näköinen mitä kirkko ennen noin vuotta 1980 on edustanut ja mitä kirkon herätysliikkeiden edelleen arvellaan edustavan. Siis uskoa Raamattuun ilmoituksena, ei ihmisten puheena Kaikkivaltiaasta.
Silti en ole hyvällä omallatunnolla lukemassa ja ihmettelemässä, että kivetkin huutavat, kun kirkko mukautuu. Vilja ja rikkaruoho tulevat kasvamaan samassa pellossa aikojen lopuun, hengellisessä mielessä, siksi kirkon arvostelu tai siihen yhtyminen on ongelmallista.
Siksi kirkkojen uskovat jäsenet, enemmän, vähemmän tai ei ollenkaan näkyvissä ollut ydin, on ollut niin usein hiljaa kirkkonsa sisällä. Muistelen tässä ääriesimerkkinä vaikka Saksan ev. lut. kirkkoa Hitlerin aikaan. VAltavirran papit olivat sotilaspappeina, Bonhoffer ja kumppanit menettivät taas henkensä liiaksi oman tuntonsa ääntä kuunneltuaan. Senkin ajan kirkko meni vain valtavirtapoliitikkojen lieassa. Sillä kertaa suunta oli äärioikealle nyt äärivihreyteen sateenkaari- ja antinationalistisine ideologioineen.
Mutta jos ja kun kirkko avartuu nyt päivänpoliittiseksi toimijaksi Suomessa, sen on ilman muuta varauduttava siihen, että se tulee saamaan aivan uudenlaista kritiikkiä maallisista kannanotoistaan. Ja että yhteiskunnan tuulet voivat muuttua, punavihreästä johonkin muuhunkin suuntaan. ”Kansan kirkon” pitää mennä sitten joka tilanteessa kansan perässä. Ollaanko kirkossa valmiita siihen? Se on minusta Lehtolan pointti. Olisiko kirkon syytä vain rukoilla edelleen esivallan puolesta yleisellä tasolla? Arkkipiispa Mäkinen kutsui työpaikkaansa jossain KT:n tiedotteessa 2009 tienoilla, muistaakseni, ensi kertaa kansan kirkoksi, erikseen kirjoitettuna. Se tarkoittaa mielestäni, että hän aktiivisesti haluaa tehdä kirkosta alustan yhteiskunnalliselle keskustelulle. Silloin sen ihan oman moraalinsa kannalta pitäisi olla vielä erityisen tarkka, että mitään puoluetta ei suosita vaan kaikki kukat ja näkemykset saisivat kukkia.
Toisekseen ja ehkä selkeämmin ”kirkon” arvostelu vaivaa minua siksi, että kirkon sisällä, myös pääkaupunkiseudun seurakunnissa on niin monenlaista ilmaa. Mutta silti pääkaupungin kirkollinen ultraliberaali siipi painottuu valtamediassa ja sitä kautta myös johtavissa kirkollisissa viestimissä. Surullista, että kaksi sen opillisesti kaikkein ”uudistavinta” ja klassisesta opetuksesta poikkeavinta piispaa, arkki- ja Helsingin – saavat valtamediassa eniten huomiota, he ovat ikään kuin ”uuden uskon” esikuvia, kenties näin halutaan viestiä nuorten suuntaan.
Entä sitten muut piispat ja pienten seurakuntien kirkkoherrat, joissa elävästä uskosta puhuminen on kunniassa ja samalla suhteellisesti ollaan aktiivisemmin kirkon jäseniä (!!) – vaikka maalliseen lainsaarnaan orientoituvaa, ei niinkään elävän uskon synnyttävää julistusta suhteessa Jeesukseen ja koko RAamattuun, löytyy tänä päivänä mistä päin vain Suomea.