Pelastus? Mistä?

Ihmettelen sitä ,että onko vanhat uskomisen perusteet enään voimassa? Ihmisten enemmistö tuntuu suhtautuvan klassiseen kristinuskoon niinkuin minä. Eli kristinuskon kaikkein keskeisimmät asiat niinkuin, että usko Jeesuksen sovitustekoon pelastaa , ei oikeastaan enään ole uskonnollisuudessa keskeisintä.

Tuntevatko ihmiset olevansa sillälailla erossa Jumalasta kun vanhaan aikaan opetettiin ?
Pelätäänkö iankaikkista kadotusta josta usko pelastaa?

Olen ehkä maallistunut liikaa, tai paremminkin olen ollut sitä aina. En ole koskaan omalta kohdaltani tuntenut jonkinlaista pelastuksentarvetta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta niinkuin klassinen termi kuuluu. En ole koskaan pelännyt iankaikkista kadotusta (ehkä pitäisi).

Olen tietenkin tehnyt oman osani synntisyydestä, sellaista jota todellakin kadun ja häpeän, mutta silti en pelkää kadotukseen joutumista. Syntini ovat ihmisten maailmassa tehtyjä ja jos sovitusta ja anteeksiantoa haluan ,niin se on noitten minun syntieni uhrien kanssa.
Minun jumalani katsoo puutteellisten ihmisten puutteellista vaellusta sormiensa läpi suuremman ja selvemmän ymmärryksensä vuoksi. Hän on kuitenki varmuuden vuoksi istuttanut omantunnon ihmisiin, jotta he älyäisivät pysähtyä ja parantaa tapansa.

Kuolemanjälkeiseen elämään on myöskin vaikeata uskoa. Miten sen laita on, niin se on suuremman käres.

Uskonto ja suhde jumalisiin on minulle aivan jotain muuta kun pelastuksen kaipuuta. Kirjoitan siitä joskus jotakin mutta en nyt.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

7 kommenttia artikkeliin ”Pelastus? Mistä?”

  1. Ei tämä ongelma ole mitenkään uusi asia. Jo Jeesuksen aikana oli ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet Vapahtajan merkitystä. Ihan sieltä ydinjoukosta, opetuslapsista lähtien.

    Vanhaan aikaan tällä hengellisellä ilmiöllä oli olemassa termikin. Niin, Markku, sinähän puhuit omista kokemuksistasi. Olen aina välillä saanut kuulla kommentteja kokemusten arvosta uskonasioissa, eikä niin positiivisessa merkityksessä.

    Voisin jopa sanoa, että olemme ongelmien ytimessä, jos ajatellaan läntisiä kristillisiä kirkkoja. Ihmiset kokeva omien tuntemusten heijastelevan todellista uskonnollista asemaansa suhteessa Johonkin Itseään Ylempään. Mitä se Feuerbach sanoikaan ihmisen luomasta uskonnosta? Se sopii kyllä ihmisen kokemusperäiseen subjektiiviseen kuvaan omasta asemastaan Jumalan edessä.

    Lutherin mukaan ihmisen ongelma ei ole siinä, että hän on syntinen, vaan siinä, että hän kuvittelee olevansa hyvä, vanhurskas, viisas jne. Se tarkoittaa sitä, ettei ihminen tarvitse Jumalaa tai Vapahtajaa. Perinteisesti kristinuskossa tätä positiota ei ole kuvailtu niin mairittelevaan sävyyn.

  2. Joo, …

    Kyllä kristinuskossa aika keskeistä on tuomiopäivä tuonpuoleisessa, jossa lopullinen oikeudenmukaisuus toteutuu. Hyvät pääsevät taivaan iloon ja pahat joutuvat tuliseen helvettiin. Omaa tuomioonsa saa lievennystä, jos sitoutuu kristilliseen dogmaan.

    Tällainen pelastususko saa toki vahvistusta siitä, että kokemus armosta ja paluusta yhteyteen Jumalan kanssa on varsin todellinen. Kristillinen pelastuskertomus omalta osaaltaan vahvistaa tällaista pelastuksen kokemuksellisuutta.

    Mielenkiintoinen näkökulma on sekin, että pelastus näyttelee isoa roolia näissä tämän päivän sekulaariuskonnoissakin. Ilmastouskovaisuus on tästä hyvä esimerkki – meidän tulee uhrata hyvinvointiamme ilmastonmuutoksen Jumalalle, tai tulee tuomiopäivä.

    Näitä kristinuskon korvanneita sekulaariuskontoja alkaa olla melkomoinen joukko. Nopeasti tulee mieleen ainakin kommunismi, feminismi, kasvissyönti ja roskidyykays. Lieko sattumaa, vai kristinuskon vaikutusta, että jonkinlaiselle pelastususkonnolle on selvästi tarvetta.

  3. Janne Aikio

    herättää kysymyksen siitä, että missä määrin oma kokemus voi olla auktoriteettina uskolle. Olemme jo kauan ymmärtäneet sen, että me konstruoimme sekä jumalakuvan että ymmärryksen siitä , vastakohtana uskoon auktoritaarisiin teksteihin joita kutsutaan ilmoitukseksi. Klassinen käsitys on se,että ihmisen pitäisi alistua tekstien auktoriteetteihin kyseenalaistamatta niitä.

    Mutta jos tekstien mallit ovat ristiriidassa subjektin kokemisen ja ajattelun kanssa? Mikä on se korkein auktoriteetti mitä seurata?

    Tauno J Jokisen

    teksti nostaa esiin teeman joka helposti unohtuu, sen että ihmisillä tuntuu todellakin olla pelastuskaipuu. Maallisesti ajatellen, luulen että tuo pelastuskaipuu projisoidaan uskontoihin, koska pelastus maallisen elämän taakoista ei aina tunnu mahdolliselta. Tuollainen pelastuskaipuu on toivon ylläpitämistä , toivon joka , niinkauan kun se elää, on epätoivon ja masennuksen vastapaino. Eikä siinä ole tietenkään mitään väärää ja sellaista toivoa ei ole mitään syytä väheksyä tai panna kyseenalaiseksi. Vai olisiko jokin muu , niinkuin pakonomainen pitäytyminen realistiseen , luonnontieteen värittämään todellisuuden kuvaan, enemmän toivoa ja elämää ylläpitävä?

  4. Markku,

    oma kokemus on perimmäinen lähde kaikelle epäjumalanpalvelukselle. Jokainen keksii oman jumalansa tai palvontakohteensa. Ei siihen tarvita kummoista kykyä tai viisautta saati ilmoitusta. Viittaan nyt muinaisuskontoihin, jotka eivät nyt eroa nykyuskonnoista (ks. Taunon kommentti yllä) muuta kuin kohteensa osalta. Menneinä aikoina animismissa nähtiin jumalolentoja sekä elävissä että kuolleissa kappaleissa. Nyttemmin näitä uskonnon animismin muotoja on vähemmän, kun asioita yritetään nähdä sellaisenaan ilman mytologian silmälaseja.

    Subjektin kokemuksen totuusarvo on mahdoton siksi, että totuuksia voi olla yhtä paljon kuin on kokevia subjektejakin. Sitä pahempi subjektivismille on se, että kokemukset kumoavat uskomuksillaan toinen toisensa. Subjektivismin avulla totuutta etsivällä ei ole mitään keinoja kaivaa esille oikeaa uskonnollisuutta, siis jos oletetaan että sellaista olisi edes olemassa.

    Sen tiedän ennestään, ettei logiikalla ole juurikaan mitään arvoa moniarvoisuutta korostavalle yksilölle. Mutta jotakin rajaa siinäkin pitäisi olla. Kaksi toisensa kumoavaa uskomusta eivät voi olla samanaikaisesti totta. Valhe ei ole pelkkä käsite.

  5. Kaksi toisensa kumoavaa uskomusta voivat hyvinkin olla samanaikaisesti totta juuri subjektiivisenä kokemuksena.Objektiivinen totuus on toinen asia. Esimerkiksi miten paljon raamatun teksteistä on objektiivisesti totta?

  6. Tarkoitatko vaikkapa sellaista uskonnollisuutta jossa esiintyy hallusinaatioita? Muistan joskus nuorena, kun eräskin mies tuli vastaan talvisella polulla ja löi nyrkillään näkymättömiä olentoja voimasanoilla terästettynä. Oli tosin humalassa.

    Ja sitten olen keskustellut henkilöiden kanssa, jotka kuulevat olemattomien henkilöiden hiiviskelevän milloin missäkin häntä vahingoittaakseen. Totta hänelle. Mutta totta objektiivisessa mielessä? Pitääkö meidän venyttää totuuden käsitystä vain siksi, että ihminen sisimmässään kokee ja havaitsee asioita muusta ympäristöstä poikkeavalla tavalla. Jos me annamme oikeutuksen uskonnollisellle subjektivismille, miksi emme anna sitä myös muualla, siis empirian alueella.

    Toteatkin minusta aivan painavista syistä, että objektiivinen totuus on toinen asia. Ei ole syytä myöntyä subjektiiviseen totuuskäsitykseen vain siksi, että ihmisen perusheikkoudesta johtuen ei ole mahdollista tavoittaa täyttä objektiivisuuden tasoa. Siinä välissä on monta värilasia, ja vielä optiikaltaan vääristeleviä. Tiedekään ei pääse pitemmälle kuin hyvin perusteltuihin uskomuksiin.

    Usko on tässä mielessä jotakin muuta kuin kokemus tai havainto. Se uskoo jotakin, mitä sille sanoo vaikka sitä ei voida todentaa. Se on kunnian antamista Jumalalle, joka voi kuolleetkin herättää, tehdä sokeasta näkevän.

  7. Armoon liitty aina jonkinlainen kokemus voimattomuudesta. Luonnon suhteen tieteeseen luottava Homo Rationalis Teknologicus on aina voimaton. Minun on helppo myöntää, että kun kesäyönä sumuiselta järvenselälta kuuluu kuikan huuto, herää sisälläni pakana. Ja pahus vieköön, tunnen olevani kotona.

    Jospa se kaikki onkin meillä geeniehin kirjoitettua? Ihmiskunnan historiassa tieteen aika, verrattuna myyttien aikaan on kovin, kovin lyhyt. Jospa meillä on edelleenkin vahva taipumus selittää ilmiöitä ja maailmaa erilaisten myyttien kautta?

    Jo keski ja myöhäispaleoliittiseltä ajalta on todisteita myyteistä. Monet tulkitsevat esim. varhaisia luolamaalauksia shamanistisenä taiteena, joka pitkälti pohjautuu shamaanin hallusinaatioihin.

    Siihenhän viittavat myös unet ja unien viestit, Jungin arkkityypit tai huumeiden vaikutus. Omaelämänkerralisessa teoksessaan Unia ja muistikuvia C.G.Jung mm. kertoo miten hän yhdisti unessa näkemänsä Wotanin (Odin) sudet, noutajat, oman äitinsä kuolemaan.

    Se meidän retionaalinen kerroksemme taitaa olla melko ohut ja pettävä. Ehkä ehjään ja terveeseen ihmisyyteen kuuluukin tasapaino tieteellisen ja myyttisen maailmamme välillä.

Jätä kommentti

Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial

Piditkö lukemastasi. Jaa teksti.