Risto Saarisen kirja nimeltä ”Oppi rakkaudesta” vuodelta 2015 on aikamoinen kokoelma monen moisista ajatuksista. Niissä yhdistyy vaikutteita ainakin kehityspsykologiasta, filosofiasta, politiikan tutkimuksesta, teologian ajatussuunnista, keskiajan romanttisista kirjoituksista. Taloustiedekin mainitaan, vieläpä positiiviseen sävyyn auttamisen yhteydessä.
Saarinen on ekumeniikan professori Helsingin yliopistossa ja johtaa huippuyksikköä, joka operoi otsikolla ”järki ja uskonnollinen hyväksyminen”. Tähän liittyy monikulttuurisuus ja identiteettipolitiikka, asiat, joiden filosofiaa haluaisin vähän yrittää ymmärtää.
Saarinen maalaa monikulttuurisen ideaalinsa perusteet aika hyvin. Ollakseen systemaattinen teologi, on myös aika poikkeuksellista, että hän päätyy kannattamaan samasukupuolisten avioliittoa teologisin perustein. Teksti on sinällään ymmärrettävää, kivalla tyylillä kirjoitettu, eikä kirjakaan ole kovin paksu. Silti ei ole ihan helppoa päästä sisään tuohon ajattelumaailmaan syvällisemmin.
Koitan koota jotain ajatusta siitä, miten monikulttuurisuuden ajatellaan toimivan. Kirja on kaiketi kirjoitettu valtaosin ainakin ennen viimeisintä pakolaisvirtaa, joten kirjoittaja on tuskin ajatellut tämän hetken tilannetta kirjoittaessaan aiheesta. Monikulttuurisuus on lähtökohta, itsestään selvä sellainen. Tähän liittyvä luku 8 otsikolla ”Suvaitsevaisuus ja arvonanto yhteiskunnassa” on kirjan loppupuolella.
Ennen kuin menen siihen teemaan lienee syytä yrittää hahmotella hiukan mitä aiemmissa luvuissa on puhuttu, sillä ajatukset pohjautuvat niissä esitettyyn. Saarinen hahmottaa 6 ensimmäistä lukua persoonapronominien kautta. Kullakin luvulla on persoona ja aihe.
Ensimmäinen luku on otsikoitu: Hyväksyminen ja arvostus
Sen aiheena on minuus ja identiteetti ja persoonapronomiini on ”minä”.
Saarinen ei suosi rakkauden kaksoiskäskyn tulkintaa kummallakaan tavallisella perusmallilla eli että ensin on rakastettava itseä ja sitten muita tai ensin on rakastettava muita ja sitten itseä. Hän ajattelee, että Alussa on rakkaus, ei vielä ”itseä” tai ”lähimmäistä”. Se alkuperäinen rakkaus synnyttää sitten sitä muuta.
Saarinen kirjoittaa: ”Emme ole valmiita persoonia emmekä yhteisöjä, vaan yksilöiden ja ryhmien identiteetti annetaan niille ulkopuolelta käsin, erilaisten perustavien tekojen myötä. Mikäli nämä teot ovat rakkaudellisia, niistä kasvaa selkeä käsitys omasta minuudesta ja käsitys toisista lähimmäisinä. Molemmat kasvavat rinnakkain rakkaudellisen toiminnan myötä.
Yksilö rakentuu tässä ajattelussa samalla tavalla kuin kokonainen yhteiskuntakin.
”Jotta uusi yksilö tai uusi yhteiskunta voisi syntyä elinkelpoiseksi, hänen tai sen on saavutettava lähiympäristöltään tunnustava hyväksyminen. Samalla yksilön on saavutettava sisäsyntyinen itseluottamus”.
Eli suomeksi sanottuna hyväksyvä tunnustus (recognition) on avain onneen. Saarinen viittaa paljon filosofiin nimeltä Alex Honneth, joka tulkitsee Hegelin ajatuksia tunnustavasta hyväksymisestä. Tunnustava hyväksyminen kytkeytyy rinnasteisesti sekä yksilön että yhteisön kuten valtion itsenäistymiseen.
Idea menee jotenkin siihen tyyliin, että ihminen kasvaa persoonaksi tässä vastavuoroisen hyväksynnän prosessissa. Perhe on ensimmäinen hyväksynnän kenttä. Lapsi hyväksytään ja lapsi tunnistaa vanhempansa. Perheen piirissä on tunnetta ja rakkautta.
Toinen tunnustavan hyväksynnän kenttä on yhteiskunta. Siellä hyväksyntä perustuu enemmän järkeen ja oikeudenmukaisuuteen kuin tunteeseen. Ihmisestä tulee oikeustoimikelpoinen toimija, kun hänet sellaiseksi tunnustetaan. Tällä kentällä avainsanoja ovat tasa-arvoinen kohtelu, oikeudenmukaisuus, ”kunniallisuus” ja moraali.
Kolmas vastavuoroisen tunnustuksen kenttä liittyy sosiaaliseen arvonantoon ja solidaarisuuteen. Tällaisia ovat vaikkapa tunnustukset työelämässä. Ihmiset hakevat Saarisen mukaan Suomen kaltaisissa vakaissa maissa elämäänsä merkitystä tällä kentällä.
Otanpa tästä pienen otteen kirjasta mausteeksi:
”.. tunnustamisen kolme näyttämöä ovat jossain määrin sidoksissa elämän kaareen: lapsi ja nuori kaipaa ensisijaisesti rakkautta, aikuinen haluaa toimia reilun pelin mukaisessa oikeusvaltiossa, ja vanhetessaan ihminen kaipaa sosiaalista arvonantoa.
Näyttämöt ovat silti myös samanaikaisia ja päällekkäisiä. Rakkaudellinen tunne-elämä on tärkeää kaikissa ikävaiheissa, samoin kuin järjen ja moraalin tunteminen. Vaikka arvostuksen puute ja loukkaukset tiedostetaan varttuneella iällä ehkä kipeimmin, ne ovat tietenkin haitallisia kaikissa ikävaiheissa. Sosiaalisen arvostuksen saaminen ja omanarvontunnon kehittyminen rakentaa jo nuoren ihmisen minäkuvaa tärkeällä tavalla.
Hyväksymisen eri näyttämöt voivat myös paikata toistensa puutteita ja ihmiselämän monia muita vajavaisuuksia. ..”
Ongelmalliseksi Saarisen mukaan hyväksyvän tunnustamisen vastavuoroisessa kuviossa – kuten rakkauskäsitteessä yleensäkin – jää yksipuolinen rakkaus tai ilmeinen epätasa-arvoinen tilanne kuten vaikkapa vanhemman ja pienen lapsen välillä, tai yhteiskunnassa ison ja pienen välillä, oikeusvaltion kohdistama rakkaus heikompaa jäsentään kohtaan, joka ilmenee häntä varten viritetyssä turvaverkossa yms. Nämä ovat keskeisiä rakkauksia, mutta väistämättä epätasa-arvoisia.
Jatkan huomenna kohti multikulttia…. Jos jaksan.. Eli kuinka kaikki hyväksyivät toisensa ja elivät onnellisina päiviensä loppuun asti rakastettuina, arvostettuina ja täyteen ihmisyyteen kasvaneina.. Saarinen taitaa paikallistaa myös multikulttuurisuuden ongelmakohdat aika hyvin. Mutta valitsee kuitenkin uskoa visioonsa kaikesta päätellen…
Luin ja ajattelin kommentoida illalla hiukan! Sinä kuitenki osaat hyvin kirjoittaa.
En ole lukenut kirjaa joten tässä muutama ajatus samasta teemasta.Alussa on riippuvuus. Totaalinen riippuvuus. Ja jos kaikki on mennyt normaalisti ja vanhemmilla on normaalit välit, niin he ovat myöskin riippuvaisia lapsestaan ja sen hyvinvoinnista. Tämän huomaa kun pakostakin joutuu olemaan poissa lapsen luota liian kauan. levottomuus ja abstinensin tunne valtaa mielen siinä määrin että mikään muu ei ole tärkeämpää kun saada kosketus lapseen. Samoin lapsi tulee tietyn ajankuluttua levottomaksi ja itkuiseksi eikä ei sen systeemiin kuulumattomat voi sitä lohduttaa.
Rakkaus syttyy sitten kun lapsi ja huotaja tulevat yhteen ja lohduttavat toinen toisiaan.
Lapsi tarvitsee todellakin vahvistusta itsetuntonsa rakentamiseksi. Mutta sen on opittava sanomaan ei ja ottamaan riski että sille kostetaan kieltämällä vahvistus ja läheisyys. Kasvaminen on eroprosessin kestämistä.
Kiinytmys, tykkääminen ja rakastaminen ravitsee ihmisiä.Joilla sellaista ei ole kuihtuvat.
Monesti on helpompi tykätä jostakin lähimmäisestä kun itsestään.Kun löytää jonkun josta tykkää,niin on helpompi hyväksyä itsensäkin.
Tavallisin syy depressioon on suhteitten häiriintyminen. Ei mikään köyhdytä ihmistä niin kun suhteen menettäminen. Silloin menettää palan itsestään ja depressio on sisäinen verenvuoto jonka tuo menetys on aiheuttanut.
Viimeiset 45 olen asunut multikultturellisesti ja se on rikastuttanut ja laajentanut ymmärrystäni.Uskon, että muukalaisten pelko on tosiasia niin kauan kun heitä ei tunne. Lähisuhteessa huomaa että he pelkäävät vielä enemmän hylätyksitulemista kun kanta-asukkaat tuntemattomien miehitystä.
Monen vuoden aikana meitä suomalaisia pidettiin puukottajina juoppina, naisten pieksijöinä,rikollisina ja muuten ala-arvoisina.Sitten tuli muita ryhmiä ja suomalaiset unohtuivat muitten alle. Kun Suomi alkoi rikastua 80 ja 90-luvulla tavoittaen Ruotsin ja toinen sukupolvi alkoi kouluttaa itseään niin arvotus parani.
Olen työskennellyt eritrealaisen, egyptiläisen, kurdilaisen ja iranilaisen hoitohenkilökunnan kanssa.Tavannut ihmisiä yli 50-kansallisuudesta esim kiinalaisia, mongoolleja ja uigureita.Jokainen on opettanut minulle yhtä ja toista mm sen että kultturellisesti me olemme vielä vasta-alkajia monimutkaisessessa maailmassa eläessämme.
”Jokainen on opettanut minulle yhtä ja toista mm. sen, että kultturellisesti me olemme vielä vasta-alkajia monimutkaisessessa maailmassa eläessämme. ”
Voitko Markku selittää tarkemmin. Olemmeko mielestäsi vasta-alkajia verrattuna johonkin toiseen elävään kulttuuriin? Vai onko kulttuuriselle kehitykselle määritelty jokin ihanne, jota kohti tulisi sen kehittyä? Mikä eurooppalaisessa tai suomalaisessa kulttuurissa on niin vajavaista. Mihin sen tulisi kehittyä?
Samoin kuin kielen oppimisessa, kulttuurin omaksumisessa on ns. herkkyyskausi, jolloin oman kulttuurin moraalinen normisto opitaan. Eurooppalainen ei ymmärrä eikä hyväksy esim. kiinalaisten julmaa tapaa syödä karhunkämmeniä suurena herkkuna tai islamilaisen maailman käsien katkaisemista varkailta. Monet ovat kuitenkin omaksuneet ne osana omaa kulttuuriaan ja siinä kulttuurisessa kehyksessä he ovat ihan hyviä ihmisiä.
Psykologi, etologi F. de Waal käyttää käsitettä empatialoukku. Klassinen esimerkki empatialoukusta on kertomus gorillasta, joka teeskenteli jumittaneensa kätensä aitauksen verkon väliin. Surkeana se yritti päästä irti. Näytelmää katsonut, vähän kokemeton eläintenhoitaja kipaisi kiireellä häkkiin apuun. Uhri oli kuitenkin jo siirtynyt oven luo ja onneton auttaja joutui gorillan syleilyyn.
Mm. islamilainen maailma ei pelaa samoilla moraalisilla säännöillä kuin lännen humanistit. Olemmeko mekin joutumassa empatialoukkuun?
Teologian ja muiden alojen tutkijatkin ovat vain ihmisiä ja taipuvaisia olemaan ”sosiaalisen ympäristönsä ja sen ideologian määrittämiä” mielipiteineen, tässä tapauksessa teologiassamme vallalla olevan paradigman vankeja, josta tieteentutkimuksen klassikot tuossa avoimena olevassa opuksessa kirjoittavat. Siksi mm. Saarinen kannattaa uutta avioliittolakia.
Vasta-alkajuuden sijaan puhuisin enemmän erilaisten kulttuurien erilaisista vahvuuksista, ja toisaalta sokeuksista. Minusta tässä ei ole sinällään mitään sellaista, että pitäisi väheksyä omaa kulttuuria ja olemista. Päin vastoin.
Minä tietysti elin melkein kuusi vuotta täysin ulkomaanelävien kanssa kokonaan irti omasta kulttuuripiiristä. Siis ainoana suomalaisena, ja lähistöllä oli vain pari eurooppalaista. Yksi kreikkalainen mies ja yksi espanjalainen. Yksi portugalilainen proffa, joka oli ohjaajani loppuvaiheessa.
Käytännössä elin vahvimmin intialaisessa yhteisössä ja korealaisessa osin, omistin auton intialaisen miehen ja israelilaisen naisen kanssa yhdessä. Opin kokkailemaan yhteisessä keittiössä hinduruokaa. Ghanalaisen pariskunnan vetämänä menin kirkkoon. Lähipiiriin kuului myös sri lankalainen, serbi ja philippiineitä kotoisin oleva kaveri.
Lähimmät päivittäiset vakiopiskelukaverit olivat Koreasta, Egyptistä, Kreikasta, Vietnamista, Jenkeistä, Japanista, Taiwanista ja Intiasta. Miehiä valtaosin.
Näiden kanssa tehtiin opiskelutehtävät, vietettiin illat, pelattiin tennistä, käytiin dunkin donatsissa, ja kaljalla. Näiden kanssa vietettiin kahvitauot ja opiskelutauot. Juttua riitti loputtomasti ja ihmeteltävää ja keskusteltavaa juuri siksi että kaikki olivat outoja toisilleen ja arvostivat sitä toistensa outoutta. Jos olin sairas, kuten kerran selkäni kanssa petipotilaana, nämä ruokkivat ja pitivät huolta. Sain seurata heidän elämänsä tärkeitä asioita ja vaiheita, kriisejä ja iloja 5-6 vuotta.
Väitöskirjan yhden osan tein kreikkalaisen miehen kanssa. Valmistuttuani Suomesta käsin tein akateemista tutkimusta taiwanilaisen opiskeluaikojen tuttuni kanssa netin välityksellä. Hän oli 10-vuotiaan poikansa kanssa myös Helsingissä puoli vuotta, jotta voimme myös livenä työskennellä. Siinä oli muuten hienoa kulttuuria ja ihmeteltävää taloustieteen laitoksella, kun isä oli työmatkalla 10-vuotiaan poikansa kanssa Suomessa ja äiti jäi Taiwaniin töihin. Poika tuli isänsä työhuoneeseen tekemään läksyjään koulupäivän päätteeksi. Huhut kertoivat, että suomalaiset laitoksella epäilivät miehen vakavasti otettavuutta tutkijana, kun toi lapsen töihin.
Sitten tuli Uganda, Medad Birungi ja koko ugandalaisten laaja verkosto. Se oli ja on edelleen joukko ystäviä, yhteisö, joka on ihan omanlaisensa. Medad oli minulle varsinainen hengenpelastaja jossain vaiheessa. Hän aina ymmärsi sen mitä kukaan muu ei, ja osasi auttaa, silloin kun vielä ei ollut edes Blogimetsää.
Ai niin, ja ennen kaikkea tätä opiskelin tietty vielä 10 kk Kielissä kansainvälisessä ohjelmassa taloustiedettä, ennen jenkkeihin lähtöä.
Kaikista näistä ajoista ja ihmisistä minulla on päällimmäisenä vain hyviä muistoja, ja monet heistä ovat löytäneet uudelleen FB-kavereiksi. Kuulen mitä jenkeissä tapahtuu heidän kauttaan. Monet jäivät jenkkeihin töihin, toiset palasivat Japaniin, Koreaan ja Taiwaniin. Elin näiden kanssa kokoaikaisesti koko elämälläni. Silloin ei ollut edes Blogimetsää tai kovin helppoja tapoja olla yhteydessä kotimaahan. Meinasin vielä jäädä jenkkeihin valmistuttuanikin.
En minä tiedä, ettenkö minä olisi nähnyt ja kokenut positiivista monikulttuurisuutta. Se ei tarkoita ollenkaan sitä, että pitäisi olla arvostamatta omaansa, omaa kansaa, ja kansakuntaa. Päin vastoin. Aivan päin vastoin. Minulle suomalaisuus ei ole kaupan, yhtään enempää kuin jenkeille jenkkien arvot tai intialaisille tai korealaisille heidän arvonsa ja tapansa.
Toivotaan, että keskustelu rakastamisesta ei häviä näkyvistä, kun tuo muukalaisten kohtaamisteema pakkaa taas päälle. Pieni repliikki kuitenkin.
Pelko ,joka ottaa ylivallan silloin kun pitää tehdä rationaalisia päätöksiä, on primitiivireaktio . Pelko tekee meistä kolmevuotiaita jotka ovat kadottaneet vanhempansa.Kutsun sellaista reaktiota alkeelliseksi reaktioksi kansainvälisessä kanssakäymisessä.
Hienoa Anne että tuot nuo kaikki kansainväliset kokemuksesi pöydälle. Todennäköisesti sinulla on enemmän sellaisia kun valtaosalla pohjoismaalaisista. Mutta kun nuo kokemukset ovat noin hienoja ja hyviä, niin mikä ajaa sinut paniikkiin kun noita samoja henkilöitä tulee maahan?
Ymmärrän, että alussa säikähtää kun maahan valuu paljon väkeä, mutta kun paniikki häipyy ,pitäisi järkevän asioiden arvioinnin joka perustuu entisiin kokemuksiin, taas ottaa oma paikkansa.
”Pelko ,joka ottaa ylivallan silloin kun pitää tehdä rationaalisia päätöksiä, on primitiivireaktio .” Markku. En ota tätä diagnoosia omakseni. Minusta pelkoni – jos sitä nyt sellaiseksi on pakko kutsua – on rationaalista. Täysin.
En tiedä miten tästä voisi ymmärryksen siltaa rakentaa. Koitetaan nyt vaikka sillä lailla, että esitän vastakysymyksen. Kun sinä elät multikulttielämääsi, niin oletko koskaan elänyt jonkun toisen kulttuurin (ruotsalaisia ei lasketa) osana – ulkojäsenenä?
Varmaankin osa minun ”itsestään selvyyksiä” liittyy – ehkä – siihen, että olen aidosti joutunut ja saanut elää hindumafioiden joukossa. He olivat ensimmäinen ystäväpiirini, ihan vain siksi että heidän yhteisö puhui englantia. Oli yhteinen kieli. Sitten oli bengalimafia erikseen. He puhuivat keskenään bengalia. Jokunen lähituttu kuului bengalimafiaa, joten saatoin olla yksilön kanssa ystävä, mutta en ikinä päässyt sisäpiiriläiseksi siihen yhteisöön itseensä.
Osin opiskelukontekstissa oli osa myös korealaista yhteisöä.
Nämä yhteisöt ovat vahvoja juttuja. Ja niihin liittyy myös ne kunkin kulttuurin hienot piirteet. Olisin voinut varmaan integroitua noihin erilaisiin yhteisöihin pakon edessä, mutta kieli esti. Opiskelin kyllä korealaisia merkkejä.
Kaikkein erityisimpänä tietty koin tuon ugandalaisen yhteisön Ugandan maaperällä. Sitä yhdisti ”ääriuskovaisuus”, jos nyt niin voi sanoa. Jopa autonkuljettaja oli uskovainen. Luottamus ja yhteiset arvot sitoivat meitä yhteen. Mutta sama luottamus ei toki yltänyt pimeään aikaan kaduilla liikuskeluun yksin. Tämä yhteisö poikkesi paitsi ”sen jonkun erityisen perheyhteyden” lisäksi jenkkiyhteisöistä siinä suhteessa, että porukasta suuri osa oli aidosti köyhää ja kouluttamatonta. Ja kykenemätöntä käsittämään meidän elämän menoa.
Tästä seurasi erittäinkin isoja ongelmia kun toin näitä ugandalaisia käymään Suomeen. Kuilu oli valtavan suuri.
Vielä suurempi kuilu on niillä lukutaidottomilla, jotka luulevat Välimeren yli päästyään erilaisten merihätien jälkeen pääsevänsä paratiisiin. Siitä ei kertakaikkiaan voi seurata mitään hyvää.
Ei tämä ole pelkoa. Tämä on realismia. Kulttuurien ja osaamisen, kielitaidon, kaiken ero on vain aivan liikaa. Suhde poliisiin, hyvinvointivaltioon, taloudellisiin asioihin… kaikki. Siis puhun nyt näistä miljoonista ja sadoista tuhansista, joiden annetaan marssia Eurooppaan. Afrikkalainen epäilemättä kokee – ja tiedän että kokee – karuna yllätyksenä sen oman kulttuurinsa yhteisöllisyyden menettämisen.
Jos sen yhteisöllisyyden voi säilyttää, eli jos segregoituminen on mahdollista – niin varmaan näin tulee tapahtumaan. Homma toimii paremmin jenkeissä, joissa ei ole hyvinvointivaltiota alun perinkään. Tavallaan meno on samalla tavalla eloonjäämiskamppailua kuin Afrikankin köyhillä alueille. Ja ketään ei päästetä Amerikan mantereen ulkpuolelta ilman hyvin tarkkaa seulaa. Rajan yli kävellään vain Meksikosta.
Ok. En tunne irakilaisia, afgaaneja, tai somaleja, mutta olen lukenut (rikos)tilastoja, ja mm. siivojapäällikk tuttuni kertoi jo 10 v. sitten että somalit- muistaakseni – ei ota käskyjä naisilta. Ongelma siivousalalla. Kielitaidoton kouluttamaton ei paljon muita töitä taida saada.
Tauno on ollut töissä Irakissa ainakin, ja tuntuu olevan samoilla linjoilla kanssansi siitä, että hyvää ei ole tiedossa, tai ei olisi, jos massat olisivat päässeet sisään. Onneksi Ruotsi pelasti meidät pahimmalta laittamalla rajansa lopulta kiinni.
Jälleen muuten kristityt integroituvat ongelmitta, kansallisuuteen katsomatta. Näin ei saisi sanoa, mutta faktaa se on. Jos pakolaisia haluttaisiin auttaa oikealla tavalla, niin olisi otettu niitä kristittyjä, joita vainotaan kaikkein pahiten. Haettu ne vaikka suoraan sieltä Irakista. Nyt ne taisivat kuolla jo sukupuuttoon koko kansa. Ainakin ikivanha kristillinen perinne on tuhottu.
Suomeen tuli Nergin mukaan se porukka, joka ei ruotsalaisilla standardeilla olisi turvapaikkaa saanut, eikä nykyisillä suomalaisillakaan. Joten huokaan helpotuksesta toistaiseksi. Valtaosa ei saa turvapaikkaa, ja jos he saadaan palaamaan koteihinsa, niin kaikki hyvin. Yksittäiset ja oikeat pakolaiset eivät ole ongelma kenellekään, mutta ne eritytyneet yhteisöt, joissa kytee poliittinen islam, ja työttömyys, ovat. Ja ennen kaikkea se, että tulijat eivät ole isolta osin vanhan mallisia oikeita pakolaisia. He ovat ihan muilla motiiveilla liikkeillä. Silloin ei ole haluakaan integroitua. He kapinoivat ruokaa myöten kaikkea vastaan. Ongelma on monitahoinen eikä se poistu edes kolmannessa sukupolvessa. Ongelmat vaan kertyvät ja kasvavat. Ei tämä vain toimi näin. En tiedä miten sitä analyyttisesti perustella. Minusta se vain on aikalailla selvää. EU toimii vain järkyttävän tyhmästi. Siinä Trump on oikeassa. Kanadankin suvaitsevaisista voisi ottaa mallia. Kyllä hekin tarkkaan valitsevat ketä ottavat. Sitten esittävät hurskasta päälle.
Eli minun rakkauteni on ”taloustieteen pragmaattista” rakkautta. Saarinen kutsuu pragmaa yhdeksi rakkauden lajiksi. Enpä ole tuotakaan muuten kuullut ennen. Ilokseni Saarinen tuntuu sitä arvostavan varsin korkealle. Yksilön rakastaminen on toisen tason juttu.