Edellisessä blogissa käsittelin Risto Saarisen kirjan ”Oppi rakkaudesta” ensimmäisen luvun asiaa yksilön ja yhteisöjen tai valtioiden hyväksyvästä tunnustamisesta, joka on erilaisten rakkauksien perustana. Hyppään nyt lukuun 8, jossa teemana on varsinainen kiinnostuksen kohteeni eli suvaitsevaisuus ja arvonanto yhteiskunnassa.
Siinä esitetty ajattelu tulee epäilemättä parhaiten ymmärretyksi kirjan koko kontekstista käsin. Luvuissa 2 – 6 käsitellään erilaisia rakkauden lajeja. Ehkä kirjoitan niistä jotain huomenissa, mutta haluan nyt fokusoida tähän ”tärkeimpään” taikka haasteellisimpaan teemaan.
Rakkaus ja politiikka
Aluksi Saarinen toteaa, että ”rakkautta ei nykymaailmassa pidetä ensisijaisesti yhteiskunnallisena tai poliittisena toimintaperiaatteena”. Rakkaudesta puhuminen on enemmän poliittista suosion kalastelua.
Yhteiskunnallisesti merkittävimpiä toiminnan periaatteita ovat – Saarisen mukaan – oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo.
No niin. Olemme päässeet pyhän äärelle: suvaitsevaisuus ja tasa-arvo!
Kirjassa esitetään, että yksilöpsykologiset rakkauden käsitteet eivät ole oikein toimivia poliittisessa ja oikeudellisessa päätöksenteossa, jonka pitää olla tasapuolista ja viileämpää otteeltaan. Aatehistoriallisesti ajatellen tai aatteiden näkökulmasta perinteiset yhteiskunnalliset hyveet, oikeudenmukaisuus, kohtuus ja reilu peli eivät kuitenkaan ole Saarisen mukaan rakkaudesta irrallisia. Kaikki rakentuu hyväksyvän tunnustamisen pohjalle – näyttäisi.
Poiminpa taas pari lausetta: ”Oikeudenmukainen henkilö pystyy tekemään tasapuolisia päätöksiä tietämättä, koituvatko ne ystävien vai vihollisten hyväksi”… ”Oikeudenmukaisuus on rakkautta ilman ’katsetta’ ”. Saarisen mukaan suvaitsevaisuus ja tasa-arvo ovat nykymaailman arvoja, jotka kuitenkin lievällä tavalla kytkeytyvät rakkauteen.
Saarisen taloustieteellinen ajattelu on kyllä minusta ihan oikeaa. Hän nimittäin ymmärtää vaihtoehtoiskustannuksen käsitteen, vaikka ei sitä nimeltä mainitse. Se näkyy esimerkiksi seuraavasti.
Saarinen ei lämpene ajatukselle, että ”Kreikan ja Afrikan taloudellinen auttaminen olisi rakkaudellista politiikkaa ja avun evääminen rakkaudetonta politiikkaa”. ”Yleensä kaikki poliittiset toimijat katsovat omien motiiviensa olevan moraalisesti hyviä: avun myöntäminen ilmentää rakkautta, mutta avustusrahojen käyttäminen johonkin muuhun tarkoitukseen tai niiden säästäminen voi ilmentää sitä yhtä lailla. Rakkaus ei siten ole kenenkään erityskyky”. Saarinen ei haluakaan tarjota rakkautta yhteiskunnallisen päätöksenteon motiiviksi. Päätösten argumentointi tasa-arvoisuuden tai oikeudenmukaisuuden pohjalta tuntuu olevan hänen mielestään parempi ratkaisu.
Ja sitten kuitenkin:
”Rakkauden arkipäiväiset perusmuodot, kuten suvaitsevaisuus, ystävällisyys, luottamus ja toisen arvostaminen ovat silti äärimmäisen arvokkaita asioita itsessään, … Ne kuuluvat poliittiseen päätöksentekoon eräänlaisena demokratian kivijalkana. Eri maiden poliittiset kulttuurit eroavat todella paljon sen suhteen, miten näitä perusmuotoja osataan vaalia”.
”Näiden perusmuotojen perustava luonne nähdään yleensä vasta sitten, kun ne menetetään eli kun poliittinen kulttuuri ja yhteiskunnan toiminta kovenevat ja epäluulot voimistuvat”.
Onko melkeinpä profeetallista sanomaa… Mutta palataan varsinaiseen asiaan.
Identiteettipolitiikan tarve
Identiteettipolitiikka-otsikon alla kirjassa käsitellään mm. sitä miten monikulttuurisuus ja siirtolaisuus muuttaa perinteistä demokratiaa. Uudet tulijat kun eivät aluksi ole kansalaisia. Heihin täytyy kohdistaa aiemmissa luvuissa käsiteltyjä tunnustamistoimia.
No niin… Tässä lähestytään jo sitä ajatusta, mistä olemme Blogimetsässä puhuneet aiemmin, kun on esitetty, että suvaitsevaiset menevät harhaan siinä, että kuvittelevat, että muut kulttuurit muuttuvat ihmisoikeuksia kunnioittaviksi ja muuten riittävästi kaltaisiksimme, kun altistuvat suvaitsevaiselle maailmallemme. Itseasiassa minusta Saarisen tekstin pohjavireenä on oikeastaan toive tällaisesta, mutta tehkää omat johtopäätöksenne.
Saarinen kirjoittaa näin: ”Uusi kansalainen syntyy ja kehkeytyy niiden hyväksymis- ja tunnustamistoimien kautta, joita entiset vallanpitäjät häneen kohdistavat” (s. 154).
Tässä näytettäisiin sanottavan sen suuntaisesti, että kun tulijaa kohdellaan kuin vastasyntynyttä vauvaa, niin hänestä tulee kelpo kansalainen. Ainakin kehkeytymiskieli on samansuuntaista. Rinnastus pätee.
Miten tällainen yhteiskunta sitten voi toimia?
Vanhanmallisessa demokratiassa on se ongelma, että se on enemmistön diktatuuria. Tämän täytyy muuttua uudessa monikulttuurisessa maailmassa.
Modernissa maailmassa Saarisen mukaan ei enää hyväksytä ylhäältä tulevaa pysyvää ”instituutiota”, vaan yhteiskunta nähdään ikään kuin organisaationa, joka elää ja muuttuu sen mukaan, mikä milloinkin ”vastaa yksilöiden ihanteita ja tarpeita”.
Tästä on seurauksena, että perinteiseen demokratiaan kuuluva ihmisten ja yhteisöjen autonomia korvautuu heteronomialla, keskinäisellä riippuvuudella. Ihmiset ja ryhmät ovat enemmän toisistaan riippuvia kuin ennen.
Uuden uskonnon liturgia pitää jälleen siteerata sanatarkasti, ettei tule välitettyä väärää ymmärrystä:
”Näin ymmärretyssä demokratiassa yksilön ja yhteisöjen identiteetti syntyy hyväksymismenettelyssä, joka on luonteeltaan yhteiskunnallis-poliittinen. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa tämä menettely lopulta koskee kaikkia. Vaikka viljelisit vuosisataisia peltomaitasi, joudut hakemaan toimiesi oikeutuksen monimutkaisen lupa- ja tukitoimien kautta. Sinun identiteettisi ei ole sisäsyntyinen, vaan se annetaan sinulle ulkoapäin”. (s. 155)
Saarinen kutsuu tällaista tilannetta uudeksi identiteettipolitiikaksi ja näkee siinä ”yllättävän syvälle käyvän yhteyden rakkausajatteluun”.
Minä näen tässä EU-totalitarismin ja multikulttitotalitarismin. Totta totisesti lehmillä on EU-merkit korvissa ja maanviljelijöistä on tehty EU-orjia. Vai että rakkausajattelua. Give me a break. Mutta asiaan.
Ensimmäinen ja toinen katse, identiteetin kehkeytyminen ja demokratian muutos
Perinteisen demokratian suvaitsevaisuus ei siis yksin riitä. Suvaitsevaisuus on ikään kuin ”ensimmäinen katse” (joka ihmiseen tai ryhmään kohdistuu ja luo identiteettiä). Yhteiskunnan erilaiset vähemmistöryhmittymät haluavat tai tarvitsevat kuitenkin enemmän. Pelkkä suvaitsevaisuudelle rakentuva autonomia ei riitä. Siitä on seurauksena vain segregoituminen, raja-aitojen rakentuminen tai ghettoutuminen. Ryhmät eriytyvät toisistaan. Suvaitsevaisuuden lisäksi tarvittaisiin jotain yhteisiä arvoja ryhmien välille ”yhteiskunnan vakauden säilyttämiseksi”.
— niin —
Vähemmistöryhmittymät tarvitsevat ns. ”toisen katseen”. Toinen katse on enemmän kuin suvaitsemista. Se on arvonantoa, vähemmistön aseman tunnustamista ja arvostamista. Sitä kautta vähemmistön tai ryhmittymän identiteetti rakentuu. Tarvitaan siis identiteettipolitiikkaa, sitä että eri tahot jatkuvasti oppivat arvostamaan toisiaan. Prosessi ei lopu.
— hmm —
Perinteinen demokratia ei siis riitä. Perinteiseen demokratiaan kuluu suvaitsevaisuus, ja ihmisten ja ryhmittymien autonomisuus samalla kun päätökset tehdään enemmistöpäätöksillä.
Täytyypä taas siteerata suoraan, että en anna väärää sävyä:
”(Perinteisessä demokratiassa)… toisia toimijoita suvaitaan tasaveroisina, mutta heidän näkemyksistään minun tai meidän ei tarvitse esittää erityisiä mielipiteitä. Suvaitsevaisuus esitellään näin demokraattisen autonomian perushyveenä. ”
”Identiteettipolitiikan vaikuttimina toimivat keskinäinen tunnustaminen, hyväksyminen ja arvonanto eli tämän kirjan ensimmäisessä luvussa kuvatut rakkaudelliset asenteet. Tiivistän ne käsitteeseen arvonanto, joka kattaa myös kolmannessa luvussa kuvatun kunnioittamisen. Arvonannon politiikassa toimijat käsittelevät ja hyväksyvät toistensa identiteettejä ja muodostavat näin yhteiskunnan, jossa vallitsee kohtalaisen suuri keskinäinen riippuvuus eli heteronomia.”
Hurjaa tekstiä minusta. Marxin taivasvisiot tai Jehovan todistajien taitavat jäädä toiseksi, Ilmestyskirjasta puhumattakaan.
Rajanvedon paradoksi. Miksi suvaitsevaisuus ei riitä?
Saarinen on siis sitä mieltä, että pelkkä suvaitsevaisuus ei riitä. Tukea tälle mielestään jossain määrin kiistanalaiselle ajatukselleen hän hakee saksalaiselta filosofilta Rainer Forstilta, jonka mukaan suvaitsevaisuuden ongelmana on ns. ”rajanvedon paradoksi”. Suvaitsevaisuuteen sisältyy kolme osatekijää. Saarisen esimerkki menee seuraavasti.
Jos Matti sanoo suvaitsevansa Pekkaa, tämä merkitsee:
- Matti on eri mieltä kuin Pekka (erimielisyystekijä)
- Matti pitää Pekan näkemyksiä jollain tapaa hyväksymisen rajoissa olevina (hyväksymistekijä)
- Matti ei suvaitse kaikkea mahdollista vaan hylkää tietynlaiset äärimmäisyyskannat (rajaustekijä).
Ehkä ei tarvitse selittää enempää (kuten Saarinen tekee), jotta havaitsette, että tässä tulee rajanvedon paradoksi, kun suvaitsevaisten ja suvaitsemattomien rajaustekijät ovat eri kohdissa. Lopulta mikään ei erota suvaitsevaista ja suvaitsematonta toisistaan, sanoo Saarinen. Tämänhän olemme toki tulleet huomaamaan viime aikoina.
Eli koko suvaitsevuuden käsite on ristiriitainen. Saarisen sanoin:
”Suvaitsevaisuuden puolustajan kannattaa siis myöntää, että suvaitsevaisuuden lisäksi tarvitaan jokinlaista arvopohjaa”.
— Noin —
Saarinen jatkaa: ”helpointa olisi, jos ”suvaitsevaiset” ja ”suvaitsemattomat” voisivat viitata yhteiseen arvopohjaan, esimerkiksi ihmisoikeuksiin.
Ok. Saarinen oivaltaa itsekin, että tämä ei onnistu aina. Eli mitäpä sitten?
Ratkaisut
Saarisen ratkaisu on se, että yhteistä arvopohjaa luodaan vähitellen tutustumalla toiseen osapuoleen. Aloittaa voi vaikka ruoanlaitosta tai jalkapallosta.
Eli siis suomeksi sanottuna unohdetaan oppikiistat ja erimielisyydet ja ryhdytään katselemaan toisiamme. Otetaan vaikka vähän kädestä kiinni ja ollaan ihmisiä. Todella herttaista. Hieno juttu ja toimii kyllä jatko-opiskelijoiden parissa jenkkikampuksella, tilanteessa jossa kaikki ovat vieraalla maaperällä ja kaikilla on yhteinen iso missio. Tai jos uskovilla eri maista on yhteinen missio viedä tasa-arvon ideologiaa maan ääriin asti. Noilla palikoilla auttaa kokkailla ja pelailla palloa.
Mutta kun puhutaan irakilaisten, afgaanien, turkkilaisten, kurdien, shiiojen, sunnien, salafistien, nigerialaisten, marokkolaisten äkillisestä maahantulosta hyvin erilaisista motiiveista käsin, niin tämä argumentointi nyt ei vaan toimi nykytilanteessa sikäli kun mitään ymmärrän. Miksi ei? Osaako joku selittää. Tämä on jotenkin ilmeisen tuntuista.
Olisi oikeastaan mielenkiintoista kuulla, mitä Saarinen sanoisi näistä asioista nykyhetken tilanteeseen sovellettuna. Siinäpä uutis-haastattelu-aihe, jollekin, joka osaisi tästä muotoilla kysymyksiä. Blogimetsä tarvitsisi toimittajia. Missä ne oikein piileskelee kaikki?
Kirja
Risto Saarinen: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus, 2015.
by 
Hyvää sellaista pohdintaa sekä Annelta että Saariselta joka herättää ajatuksia.
Saarisen näkökulma on ylhäältä alaspäin . Siis millaisia vastaanottavan maan hallituksen ja asukkaiden asenne tulisi olla siirtolaisiin nähden jotta vältyttäisiin suuremmilta konflikteilta.Tämä on vaikeus jollei sitä tasapainoiteta katsomukselta alhaalta ylöspäin . Eli millaisen prosessiin maahanmuuttajat joutuvat ja mikä heitä ohjaa suhteessa uuteen maahansa.
Konflikteilta ei voi välttyä, mutta niitä voi lieventää. Suurin este on vastaanottajan pelko fyysisesti ja/tai sosiaalisesti miehitetyksi tulemisesta. Ennen kaikkea pelätään oman kansallisen (oletetun ja illusionäärisen) identiteetin menettämistä.
Toiseksi, fyysinen pelko siitä että maahanmuuttajat ovat jonkinlainen sosiaalinen syöpäkasvain ja pitävät kantaväestöä luvallisena ryöstön ja raiskauksen kohteena.
Kokemus on kuitenkin toisenlaista.Maahanmuuttajat ovat suurelta osalta pakolaisia.He pakenevat sotatilaa , uskonnollista ja sosiaalista sortoa maista joissa on klaanikulttuuri ja oma klaani on hajonnut eikä enään voi antaa turvaa omilleen.He eivät siis ole valloitusmatkalla vaan pakomatkalla.
Koska klaanin sosiaalinen valvonta ei toimi, niin he muodostavat jengejä jotka vastaavat klaaneja tullessaan uuteen maahan. Sota käydään jengien välillä reviireistä ja respektistä , eikä yhteiskuntaa vastaan.Respektin vaatiminen on symboolinen ele jengin reviirin , niin maantieteellisen kuin sosiaalisen vaikutusalueen vahvistamista, suurempien valtioiden keskenäisten sopimusten mukaan.
Kaikkien vaikeuksien keskellä, suurin tendenssi on uuteen maahan sopeutumisyritykset. Uusi maa koetaan voimakkaammaksi kun oma entinen kultuuri, jonka jäännöksistä identiteetin muodostajana yritetään pitää kiinni. Tästä syntyy kulttuurikonflikti maahanmuuttujille että vastaanottajille . Konflikti on pelko kaiken entisen arvokkaan menettämisestä ja vaatimuksesta kultturellisesti vieraisiin tapoihin sopeutumisesta.
Uuden maan paine on ylivoimainen ja enemistö sopeutuu ja jopa hämmästyttävän nopeasti, jos edellytyksiä kuten kielitaidon oppiminen, työpaikat ja kohtuullinen asunto sekä lapsille koulutus voidaan järjestää kohtuullisessa ajassa.
Sopeutumisen ajava voima on selektiivinen, valikoiva samaistuminen uuden maan kulttuuriin ja tapoihin. Tämä on sama prosessi jonka kaikki lapset läpikäyvät . He sopeutuvat voimakkaamman ( vanhempien, kavereiden, esikoulun ja koulun)kulttuuriin ja tapoihin.
Tämä prosessi on hyvin kartoitettu myös poikkeustilanteissa joissa vangitut identifioivat itsensä dominantin ja/tai agressorin kanssa. (Väkivaltasuhteissa uhri alkaa jopa puolustelemaan raiskaajaansa.)
Sekä maan asukkaat että päättäjät eivät yleensä ymmärrä tuota hidasta, mutta koko ajan käynnissä olevaa samaistumis- ja muutosprosessia ,vaan yrittävät kiirehtiä sitä tavalla joka herättää vastarintaa ja aiheuttaa sosiaalista levottomuutta.
Samalla siitä tulee poliittinen pisteitten poiminta
alue.Tästä poliittisesta taistelusta näyttää tulevan pääasia ja itse maahanmuuttokysymys jää viranomaisten huoleksi.
Pakolaisista ei niin vain tule suomalaisia tai ruotsalaisia, mutta kylläkin lojaaleja ja solidaarisia asukkaita uudelle kotimaalleen.Usein heistä tulee jopa ruotsalaisempia( tai suomalaisia) kun ruotsalaiset itse ja loukaantuvat syvästi kun heidän lojaalisuuteen ei uskota. On vaikeata hyväksyä sitä että prosessiin vaaditaan pari kolme sukupolvea.
Ruotsissa suomalaiset on julistettu vähemmistöryhmäksi jolla on oikeus saada tukea kansallisen identiteettinsä suojelemiseksi.(Toistaiseksi sellaista ei ole onnistuttu määrittelemään.Siis sitä, mikä voisi olla ulkosuomalaisen kolektiivinen identiteetti.) Toisen ja kolmannen sukupolven suomalaiset ovat tehneet valintansa ja ruotsalaistuneet , säilyttäen nostalgisen suhteen Suomeen ja kieleen.
Jotain tällaista tulee tapahtumaan kaikissa kansalaisryhmissä.
Muslimien kohdalla he kokoontuvat omakansallisissa moskeijoissa niinkuin suomalaiset suomalaisissa seurakuntapiireissä 60 ja 70-luvulla omine pappeineen(nyt on vai pieni jäännös jäljellä).Toisaalta he voivat säilyttää paljon vanhaa ja arvokkaaksi koettua, mutta he saavat myöskin informatiota uudesta maasta ja sen tavoista keskinäisessä yhdessäolossa.Siellä he voivat kertoa toisilleen niistä vaikeuksdista joita he ovat kohdaneet .
Moskeijat ovat voimakas soputumisen kannattaja yhteisö.Niissä kävijät ovat kaikkein pienin ongelma yhteiskunnalle ja asuinympäristölle.
Suurin ongelma on irrallaan ajelehtivat, huonostikoulutetut ja työttömät, jotka pitkän päälle katkeroituvat.Niistä syntyy väkivaltaisia alakulttuureja jotka sotivat toinen toisiaan vastaan ja joita on vaikea hallita.
Siis : kansallisella tasolla ei todellakaan voi rakkautta pitää motivoivana voimana yhteiskunnan suhteessa kansalaisiin. Uskottava demokraattisten oikeuksien esilläpitäminen siten, että laki uskottavasti koskee kaikkia ,on se rationaalinen yhteiskunnan kohtaaminen kaikkia kansalaisia kohtaan niinkuin myös maahanmuuttajia kohtaan.Laillisuusvaltiuon periate on perinne roomalaisilta.
Tästä on seurauksena se ,että hyvinvointivaltion edut ja oikeudet sekä velvollisuudet koskevat kaikkia ja niitä valvotaan oikeudenmukaisesti .Sellaista ei rakkaudellisuus voi ohjailla.Kapitalististen valtioiden ,joilla ei ole hyvinvointivaltion rakenteita ,on julma kansalaisilleen. Niissä toimii yksityinen hyväntekeväisyys, mutta väliinputojajia on paljon, kun syseemi ei voi taata yhteläisiä oikeuksia kaikille.
Rakkaus jäi yksilö- ja ryhmätason ohjaavaksi voimaksi kanssakäymisessä.
Saarisen valtiollisten hyveiden luettelo on ihan hyvä muistutus siitä mihin demokraattinen valtio on arvojen puolesta sitoutunut
.Sen sanoman tulisi myös kantaväestön hyväksyä kun he harmittelevat uusien tulokkaiden aiheuttamia kustannuksia ja omia sopeutumisvaikeuksiaan heihin nähden.
Kiitos Markku pohdinnasta. Täytyy palata asiaan tarkemmin myöhemmin, mutta nyt jäin miettimään tätä:
”Saarisen näkökulma on ylhäältä alaspäin ”
Mistä näin päättelit? No tavallaan kait tuo on sisäänrakennettu, vaikka teoria onkin ”tasa-arvoinen”. Kaikkien pitää ansaita hyväksyntänsä toisten silmissä, jotta saavat elämän oikeuden. Minä kun olen siinä luulossa, että erityisesti enemmistön myös pitää muuttaa olemistaan, sananvapauttaa yms. tärkeitä arvojaan tässä uudessa uljaassa uudessa multikulttiyhteiskunnassa.
Sitä Saarinen ei ollenkaan käsittele, että miten enemmistö saadaan nielemään itsensä alistaminen. Mediaa ei mainita. Ehkä se sieltä ylhäältä päin ajatellaan sitten tapahtuvan. Joka tapauksessa äänestin eilen, eikä ääneni mennyt multikultti-ihmiselle.
Prof. Risto Saarisen kirja on tosiaan vuodelta 2015. Sen jälkeen erittäin paljon on tapahtunut sekä muualta tapahtuvan muuton että sen aiheuttamien reaktioiden suhteen. Professorin ideoimien ensimmäisen ja toisen ”katseen” jälkeen ja siitä seuraavien kotouttamistoimien jälkeen alkaen ruoanlaitosta ja jalkapallosta, lopputulema on siis, että lopulta mikään ei erota heitä ja meitä toisistamme… Anne toteaa sen jälkeen sarkastisesti, että ”Tuonhan me olemme huomanneet viime aikoina.”
Mallina ihan ok, just niin kuin taloustieteen malleissa ennen kun itsekin alaa opiskelin. Inhimilliset tekijät loistavat niissä usein poissaolollaan tai sitten niiden vaikutus markkinoihin analysoidaan jälkikäteen.
Kuten itse myös kriittisesti sanot, suvaitsevaisuuden rajaustekijät luterilais-kristillisyyden ja siitä versonneen työmoraalin omaksuneiden sekä vieraista kulttuurista tulevien välillä ovat se perusongelma. Nyt ja aina, kun väkeä tulee paljon ja hallitsemattomasti. Onko tämä hallitsemattomuus sitten vaan jännää ja kivaa vai nähdäänkö se oikeasti uhkana sille yhteiselämän mallille hyvinvointeineen, jonka takia tänne ylipäätään tullaan? Ja mitä siitä oivalluksesta pitäisi seurata?
Saarinen esittää positiivisesti (tai pitäisi tietenkin lukea tuo kirja, mutta mennään nyt näillä pohdiskellen), että kun vaan löydetään ne yhteiset arvot, ideat, joihin viitata, kuten YK:n ihmisoikeudet, silloin ongelmat kantaväestön sekä pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien välillä alkavat selkeytyä ja päästään siis tämän ideaalisen mallin kautta uuteen utopistiseen (”ei olevaan”) mutta aika ajoin kehiteltyyn ja kaikkien varmaan kaipaamaan ihanneyhteiskuntaan.
– Erikoisella tavalla tässä visiossa nykyinen edustuksellinen demokratia olisikin vain välivaihe, josta tähän uuteen malliin ajattelutapoineen tulisi siirtyä… Ymmärsinkö oikein?
Saarisen näkemys uudesta yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat sekoittumassa kenties yhä enemmän keskenään ilmentynee seuraavassa Annen siteeraamassasi kappaleessa. Avainsanoja ovat identiteettipolitiikka ja arvonannon politiikka.
”Identiteettipolitiikan vaikuttimina toimivat keskinäinen tunnustaminen, hyväksyminen ja arvonanto eli tämän kirjan ensimmäisessä luvussa kuvatut rakkaudelliset asenteet. Tiivistän ne käsitteeseen arvonanto, joka kattaa myös kolmannessa luvussa kuvatun kunnioittamisen. Arvonannon politiikassa toimijat käsittelevät ja hyväksyvät toistensa identiteettejä ja muodostavat näin yhteiskunnan, jossa vallitsee kohtalaisen suuri keskinäinen riippuvuus eli heteronomia.”
Tällaisen yhteiskunnan rakentamisen, kenties jopa suomalaiseksi vientituotteeksi asti Martti Ahtisaaren viitoittamalla tiellä, professori pitänee huippuyksikkönsä suurena ja kenties jopa realistisena tavoitteena. Siis ainakin vuonna 2015, kenties juuri ennen kuin maahanmuutto keskikesällä riistäytyi hallitsemattomaksi edelleen jatkuvine ”jälkijäristyksineen”.
Vähän kaipaan erästä teologi Saarisen Annen siteerauksista päätellen huomiota vaille jäämä seikkaa. Minusta tuo ihanneyhteiskunta kuulostaa ihan klassisen kristinuskon mallin ja esikuvan, utopian mukaiselta, taivaalta. Siihen tulee silti pyrkiä ja sen edellytys minusta on eräs Raamatun kohta, joka käsittääkseni on ollut aina keskeinen kohta, johon jälkikristillinen maailmakin täällä ”lännessä” viittaa: Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi. Eikö se sisällä kaikki mahdolliset rakkauden aspektit ja ”katseet”´, saarislaisittain.
Mikä on kirkon ja uskovien kristittyjen tehtävä tässä tilanteessa, kun tuohon tavoitteen pyritään. Omasta mielestäni arvot ja uskot ovat vaan ikävä kyllä vakavalla tavalla sidoksissa toisiinsa. Kristityt ovat aikojen saatossa ja edelleen tekemässä esivalmisteluja saarislaisen utopian toteutumiseksi – sitä kutsutaan lähetystyöksi. Minusta nimittäin ne ihmisoikeudet, joista me puhumme, ja joihin Saarinen viittaa puhuessaan uudesta yhteiskunnasta, jossa kaikki kunnioittavat toisiaan, eivät vain näytä avautuvan meidän toivomallamme tavalla muuten kuin kokonaisvaltaisen mielenmuutoksen kautta, jonka kristillinen julistus saa aikaan, jos se vastaanotetaan.
Tiedostavatko kulttuurikristityt tämän? Onko tämä inhottavaa kristillistä fundamentalismia? Voiko olla länsimaisittan ”hyvä” ihminen vaikka hylkäisikin ns. klassisen kristinuskon ja herätysliikkeiden painottamat seikat? Poimittaisiin vain ns. rusinat pullasta? Entä onko vai ei f:lla ja f:lla ratkaisevia eroja liittyen siihen, mitkä ovat kunkin uskonnon fundamentit, peruspilarit? Se on sitten jo toisen keskustelun paikka.
Terveisiä isosta kaupungista. Kirjailin kolme tuntia tekstiä kynällä paperille. Käsi saa rasitusvamman tuommoisesta, kun ei ole lyijykynää joutunut käyttämään varmaan moneen vuoteen. Harmi, että kolme blogia meni proffalle eikä itselle jäänyt mitään. Aina harmittaa tuollainen resurssien tuhlaus.
Yksi kolmesta vastattavasta kysymyksestä koski hyväksyvän tunnustamisen ja suvaitsevaisuuden eroa. Siitähän tämä blogi oli. Kuitenkin vasta viimeisillä riveillä alkoi aivotoiminta tuottamaan omaa uutta ajatusta, ja nyt kun luin Jouko tämän juttusi, niin tässähän alkaa mietityttämään oikein todella.
Täytyy varmaan vielä hetki fundeerata. Taidanpa alkaa hahmottaa tätä Saarisen oppia ja sen motivaatiota vähän…. Ehkä kirjaan tästä uuden bloginkin.
Yleensä näppäimet tuottaa omaa aivotoimintaa, mutta nyt pikkasen lyijykynäkin lopussa keksi omiaan. Totesin tenttivastauksen loppuriveillä, että tämä uusi uskonto identiteettipolitiikka sovelluksen kera taitaa kylvää enemmän vihollisuuden kuin rauhan siemeniä. Tentaattori ei ole Saarinen itse, joka kyllä itse sietää minun protestoivia kysymyksiäni. Saa nähdä, kuinka uuden uskonnon torpedoimisella pärjää tässä tentissä.
Yksi kysymys koski muuten konfliktien ratkaisujen tapoja. Harmittaa isosti että unohdin tuon sufilaisen sudanilaisen ratkaisutavan kokonaan eli että uudistetaan koko dogma oman mielenmukaisesti ”alkuperäiseen uskoon” niin kuin huvittaa ja hyvältä tuntuu ihmisoikeusnäkökulmasta. Sant Egidiosta kirjailin ja P-Irlannin ja mennoniittien toimista. Ihme ja kumma, että muistin noita asioita kertalukemalla, vaikka nyt puuttui kokonaan se tähän asti opintojeni perspektiiviä ja päämäärää ohjannut periaate: eli miten tämä liittyy Paavaliin ja tasa-arvoon.
Täytyypä lähteä hissukseen junaa kohti. Matkalla voi tarkastaa irakilaisten ja suomi ensin porukoiden leirin. Eli onko maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Ironista ja vahvasti aiheeseen liittyvää: Juuri niillä kellonlyömillä, kun viimeistelit ilmeisesti Helsingissä edellisen postauksesi, olin nousemassa työpöytäni ääreltä ja vilkaisin Facebookiin. Ruotsissa asuva fb-kaveri viestitteli lähes online, että Drottningskgatanilla on rekka ajanut väkijoukkoon…