Viivähdän vielä hetken kesälomamuistoissani. Retkeilin ystäväni kanssa Itä-Suomessa, pääkohteena oli Kolin kansallispuisto. Ajatus matkasta syntyi elokuvaillan päätteeksi Helsingin rautatieaseman salissa, jonka seinällä on Eero Järnefeltin ja kumppaneiden upea maalaus Maisema Kolilta. ”Joskus olisi kiva käydä tuolla.” Tällaisia ajatuksiahan sitä usein tulee mieleen ja useimmiten ideat jäävät toteuttamatta. Mutta koska emme tienneet, kuinka kauan meillä vielä polvet notkistuvat sen verran, että pääsemme kömpimään telttaan tai kipuamaan vaarojen rinteitä, totesimme, että on parasta hoitaa homma heti. Sitä paitsi minulla on auto, jolla pääsee Pohjois-Karjalaan.
Pitkän aikaa näytti siltä, että vaellamme metsässä aivan yksin, mutta kun mustikoiden reunustama kivinen polku viimein vei kallion laelle, näkyi myös muita ihmisiä. Heti kännykät esiin ja Pielistä kuvaamaan. ”Tuo on varmaan se Gallen-Kallelan mänty”, sanoi joku. Teki mieli oikaista, että se on kyllä Järnefeltin mänty ja ei se enää voi olla samankokoinen kuin maalauksessa. Onneksi en kuitenkaan avannut suutani, koska Gallen-Kallelakin on Kolin maisemissa aikoinaan viihtynyt, ja onhan meidän Rauman-mökilläkin se tietty käkkärämänty ollut jo ainakin 50 vuotta samankokoinen.
Ensimmäinen näköalapaikka ei kuitenkaan ollut vielä Ukko-Koli, eikä Ukko-Koli ollut edes hienoin näköalapaikka. Toinen toistaan kauniimpia maisemia tuli vastaan – ja uusia ehdokkaita Gallen-Kallelan männyksi: Onkohan se sittenkin tuo? Ei, tuo sen täytyy olla. Se puu, jonka joku on nähnyt joskus ennen meitä ja jonka oksille me nyt ripustamme sanat ”suomalainen kansallismaisema”.
Mänty on nyt jo kuollut. Männyn kuoleman huomasi Ylen toimittaja retkeillessään Mäkrävaaralla. Ote Ylen uutisesta 16.6.2026:
Luontopalvelujen tiimivastaava Suvi Haapalehto kertoo, että Metsähallituksen työntekijät eivät olleet huomanneet männyn kuolemaa.
– Toisaalta tämä kuuluu normaaliin männyn elämään ja metsän sukkessioon.
Sukkessio tarkoittaa metsän vähittäistä, luonnollista muuttumista ajan kuluessa. Kun kelomänty kaatuu maapuuksi, se tarjoaa vielä elinympäristön kymmenille lajeille.
Niin käy myös suomalaisen kulttuurin. Kuka tietää, mikä on nelipolvinen trokee? Suomalaisen kulttuurin kaanoniin kuuluvat maalaukset muuttuvat kaikki vähitellen Gallen-Kalleloiksi ja sävellykset Sibeliuksiksi. Ne tekevät tilaa mainoksille ja kaiken maailman blogisteille. Vähän se surettaa, mutta ”elämä on”.
Ukkospilvi kansallismaiseman yllä
Kristinusko tuli Suomeen joskus tuhat vuotta sitten ja sillä on ollut kanonisoitu asema suomalaisessa kulttuurissa. Kirkko on vähän niin kuin käkkärämänty, ei se havaittavasti kasva mihinkään, mutta onko se jo kuollut pystyyn? Ehkä kirkon työntekijät eivät ole huomanneet sen kuolemaa. Tai ehkä se tarjoaa elinympäristön jollekin uudelle. Kirkkohan opettaa itsekin, että Jumala luo uutta. Mutta vieläkö meillä polvet notkistuvat sen verran, että pääsemme vaaramaisemissa eteenpäin?
by 
Suomalainen kansankirkko on kieltämättä yhtä vahvasti elävä, kuin tuo Kolin kelottunut kansallismänty. Useammankin kerran olen kysellyt, mikä on kirkon perustehtävä. Miksi kirkko on olemassa.
Usko sinällään ei ole kelottumassa. Ei edes kristinusko.
Taustalla perustehtävän kadottamisessa on kirkon roolin muutos. Vielä hiljattain kirkkoon kuuluttiin, koska kirkkoon piti kuulua. Nykyään kirkkoon kuulutaan jos kirkon arvot koetaan oikeiksi.
Kun kirkkoon liittyvää viestintää seuraa, huomaa nopeasti, että kirkon tärkeimmät arvot ovat naispappeus, seksuaalinen monimuotoisuus ja kaikensukupuolinen avioliitto. Näitä sekä kannatetaan, että vastustetaan kiivaasti. Minusta elävä usko on jotain aivan muuta.
Monella tavalla kirkosta itsestään on tullut este uskomiselle. Aika harva on valmis maksamaan satojen eurojen jäsenmaksua voidakseen osallistua Aakkoskiivailuun – varsinkin, kun se onnistuu nykyisin myös netin verkkopalstoilla.