Olen ollut suunnilleen koko elämäni uskonnoton. Pitkään sillä asialla ei minulle ollut oikein mitään merkitystä, enkä sitä juurikaan pohtinut. Vasta tukevasti keski-ikäisenä aloin kiinnostua uskomisesta ja uskontoon liittyvistä asioista. Se lähti siitä, kun kerran löysin netistä kummallisen keskustelupalstan, joka oli täynnä häröilevää juttua energioista, keijuista, biorytmiikasta, jalokiviterapiasta, vyöhyketerapiasta sun muista huuhaa-jutuista. Sitä kautta kiinnostuin myös uskonnollisen uskon asioista. Itse asiassa ilman nettiä ja tuolloin minulle uutta somea olisin varmaankin edelleenkin hällävälisti.
Taidan olla ignostinen ateisti. ”Ignostismi on näkemys, jonka mukaan kysymys Jumalan olemassaolosta on merkityksetön, koska Jumalasta tai jumalista ei ole yksikäsitteistä määritelmää.” (Wikipedia). Kysymys jumalan tai jumalten olemassaolosta onkin minulle varsin vähämerkityksinen asia. Jos oikein tarkastelen tätä omalta kohdaltani, niin olen nyt noin 16 vuotta, eli ei-hällävälistisyyteni aikana, ollut vahvasti sitä mieltä tästä eteerisen olennon olemassaolosta, että se vaatii todella vahvat perusteet. Edes määritelmän, mikä tai kuka on jumala. Sellaista ei ole ilmaantunut näköpiiriini, eikä tule ilmaantumaan. Sikäli en ole koskaan ollut edes agnostikko.
Luonnontieteissä on kyetty selvittämään varsin tarkasti suurin osa siitä, miten universumi on muodostunut, miten koostunut, miten tähdet syntyneet, miten planeetat ja miten elämä on kehittynyt maapallolla, mikä on vienyt tosi pitkän ajan, yli neljä miljardia vuotta. Tiede perustelee löydöksiin, empiirisiin ja teoreettisiin tutkimuksiin perustuvat asiat maailmastamme. Uskonnoissa ei voida perustella mitään näistä.
Fyysikko ja kosmologi Kari Enqvist on todennut, että ”uskonto ei vastaa mihinkään ihmiskunnan suurista kysymyksistä. Se vain antaa uskovalle tunteen, että niihin on vastattu”. Mutta hän on todennut myös, että ”tieteellinen tutkimus on pitkälti erehtymisen historiaa”. Tässäkin tiede on runsain mitoin rehdimpää kuin uskonnot. Uskonnot eivät ole vapaaehtoisesti myöntäneet erehtyneensä yhtään missään, vaan ovat joutuneet tieteellisesti vastaansanomattomien faktojen edessä ”tarkentamaan” tarjoamiaan selityksiä.
Enqvist on kuvaillut itseään muistaakseni ignostikoksi. Oli miten oli, hänelle joka tapauksessa kysymys jumalan olemassaolosta on jokseenkin yhdentekevä. Hän on kirjoittanut pari kirjaa uskonnoista ja uskomisesta, ”Uskomaton matka uskovien maailmaan” ja ”Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat”, mutta niissä fokus on ihmisissä ja näiden uskomuksissa sekä käsityksissä kuolemasta ja mitä sen jälkeen on vai onko mitään. ”Uskonto ei sytytä, mutta uskonnollisuus on tavattoman kiinnostavaa (Enqvist)”. Voin hyvin suositella näiden kirjojen lukemista.
Itselläni on vähän samanlainen suhde uskontoihin ja uskomiseen. Minuakin kiehtoo, miksi varsin älykkäätkin uskovat sellaiseen, mitä ei voi millään muotoa todentaa muuksi kuin tunteeksi. Uskominen on tunnetta, ei tietoa. Jos joku väittää tiedostavansa Jumalan, hän joko syystä tai toisesta valehtelee tai vain pettää itseään. Sitä en epäile, etteikö suurin osa uskovista olisi tosissaan sen kanssa, mutta se on edelleen kuitenkin vain oma tuntemus. Tunne on tietty aito kokemus, mutta kuitenkin subjektiivisesti.
Itselläni oli vähän aikaa rippileirityksen jälkeen tunne, että olen uskossa. Uskon keskitysleiri indoktrinoi minut herkässä iässä. Se tunne hävisi nopeasti. Mutta silloin maailma tuntui minusta turvalliselta, vaikka kylmä sota olikin käynnissä ja itäbloggi ja länsi uhkailivat toisiaan. Nykyisin osa rippileirin käyneistä nuorista ovat alkaneet uskoa. Mutta vain osa ja lähinnä pojat. Tässä näkyy kuitenkin varsin paljon nykyinen maailma, joka on vielä epävakaampi ja turvattoman tuntuinen kuin maailma 70-luvulla. Ja konservatismin nousu on myös vaikuttamassa.
Näyttää siltä, että osasta pojista on tullut konservatismiin kallellaan oleviksi, kun tytöt taas ovat erkaantuneet tuosta eetoksesta ja myöskin uskomisesta tai uskonnollisuudesta, ainakin nuorisobarometrin mukaan. Mielenkiintoista kyllä sikäli, että naissukupuolen on perinteisesti katsottu olevan enemmän tunnepuolella herkistyneitä, kun taas miessukupuolen olevan pragmaattisempi. Perinteiset oletukset lienevät muodostuneet patriarkaalisten sukupuolirooliajattelujen myötä, eivätkä pidä juurikaan paikkaansa.
Tunteellisia miehiä on takavuosikymmeninä pidetty heikkoina. Miehen on pitänyt olla MIES, vahva, järkähtämätön ja perheen pää, joka pitää puolensa, perheen leivässä ja kurissa. Aikoinaan se oli mies, joka vei perheensä kirkkoon. Siellä mies saattoi kumartua. Ei missään muualla – ellei sitten tehtaan johtajan edessä. Mutta tehtaan johtaja olikin se Jumalasta seuraava. Ajat ovat onneksi muuttuneet. Nyt nainen saa olla vahva ja päättää itse omista asioistaan. Jopa abortista. Tosin nykyhallituksessamme on pari puoluetta, jotka sitä eivät hyvällä katso. Sekin perustuu vain tunteeseen, joka perustuu uskomuksiin. Ja tunteisiin, ei tietoon.
Ben Christie on eräs pohjoisamerikkalainen entinen agnostikko, jonka tekstin sattumoisin löysin netistä (jota lainasin tuossa kuvassakin). Hänkin kertoo, ettei tunne minkäänlaista kiinnostusta uskomiseen ja kirkkoon. Mutta hän pitää seurakunnan yhteisöllisenä ja siitä hän on kiinnostunut. Sitten hän pohtii, miksei liity seurakuntaan. Syynä on perustavanlaatuinen ongelma: käsitys Jumalasta. Hän kertoo olleensa aiemmin tiukka ateisti, sitten agnostikko ja tutkittuaan näitä asioita syvemmin, päätyneensä ignostikoksi. ”Siinä missä agnostikko ei tiedä, onko Jumalaa olemassa vai ei, ignostikko ei halua ryhtyä väittelemään asiasta ennen kuin Jumalan määritelmästä on sovittu. Onko se Jumala, johon minä en usko, sama kuin se, johon sinä sanot uskovasi?” Siinäpä kysymys.
Näitä olen itsekin miettinyt ja esittänyt tuolloin tällöin uskoville tämän tyyppisiä kysymyksiä. Kunnon vastausta en ole koskaan saanut. Vedotaan Raamattuun, Jumalan sanaan. Eipä siinä juuri pitemmälle sitten päästä. Eikä tulla milloinkaan pääsemään.
Jumalan olemassaolon tietäminen olisi paradoksi. Kun näin ei ole, on uskonnollinen usko ehdottomasti tunnekysymys.
by 