Alexander Stubb ja Jonas Gahr Støre soittivat Putinille ja korostivat toimineensa omien maidensa edustajina eivätkä koko Euroopan puolesta. Monet eurooppalaiset johtajat, ainakin Mette Frederiksen, Giorgia Meloni ja Kaja Kallas ovat ilmaisseet, että Euroopan tulisi toimia koordinoidusti ja pysyä yhtenäisenä. Stubb ja Støre arvelivat, että puhelusta saattaisi olla hyötyä rauhanneuvotteluihin valmistautumisessa. Jonkunhan pitää yrittää. Ehkä he sooloilivat, mutta keneltä lupa olisi pitänyt kysyä? Ilmeisesti kukaan ei ole kuitenkaan arvostellut puhelun sisältöjä.
Euroopan johtajuusongelma antoi tietenkin herkullisen ivailun aiheen myös Dmitri Peskoville. Eurooppalaiset haluavat sanoa sanansa Ukrainan sodan ratkaisussa, mutta heiltä ei kuulemma ole tullut yhtään ratkaisuehdotusta, eivätkä Euroopan maat ole kyenneet edes päättämään sitä, kuka voisi osallistua neuvotteluihin heidän oman maanosansa turvallisuutta koskevissa kysymyksissä. ”Pitkittynyttä epäröintiä”, sanoi Peskov.
Ukrainan suhteen eurooppalaisilla on jotakuinkin yhtenäinen linja: Venäjän pitää lähteä Ukrainan alueelta ja Ukrainan pitää saada kunnon turvatakuut, kunhan niistä huolehtii joku muu kuin minun maani. Sen sijaan esimerkiksi Israelin ja Palestiinan kysymyksessä Euroopan linjaa ei ole. Siinä ei ole edes Suomen linjaa.
Abu Dhabiin ovat neuvottelijat löytyneet. Venäjää edustaa ”lisäkromosomimies” Medinski ja ministerit Rjabkov ja Galuzin, USA:ta edustavat Witkoff ja Kushner. Ukrainan valtuuskuntaa johtaa Rustem Umerov, joka puolustusministerinä ollessaan joutui asehankintoja koskevaan kiistaan, niin että jotkut korruptionvastaiset toimijat vaativat hänen erottamistaan. EU:n valtuuskuntaa johtaa Ursula von der Leyenin kansliapäällikkö Bjoern Seibert ja Euroopan neuvostoa Antonio Costan ulkopoliittinen neuvonantaja Anna-Maria Boura (lähde euronews.com).
Mutta tässä ei olekaan vielä kysymys johtajista. Tässä valmistetaan tietä johtajille. Kyllä he varmaan kohta ilmestyvät. Eihän tällä porukalla mikään voi mennä pieleen.
by 
Vahva johtajuus on eurooppalaiselle arvopohjalle hieman vieras, jopa epäilyttävä käsite. Euroopan historia on täynnä vahvoja johtajia, joiden perintöön suhtaudutaan vähintään ristiriitaisesti. Franco, Napoleon, Bismarck, de Gaulle ja meillä Suomessa Kekkonen edustavat toki hyvin erilaisia aikakausia ja johtajuuden muotoja, mutta yhteistä heille on vallan henkilöityminen.
Euroopassa on opittu epäilemään vahvoja johtajia. Ehkä hyvästä syystä. Ongelma syntyy, kun samalla on opittu epäilemään myös vahvaa yhteistä johtajuutta.
Euroopalta puuttuu yhteinen kansallistunne, mutta nationalismia meiltä kyllä löytyy. Olemme eurooppalaisia lähinnä silloin, kun siitä on meille hyötyä. Muulloin olemme suomalaisia, ranskalaisia, saksalaisia tai italialaisia. Eivätkä edes kansallisvaltiot ole kovin yhtenäisiä. Belgia jakautuu flaameihin ja valloneihin, Espanjassa katalonialainen tai baskilainen identiteetti voi olla espanjalaisuutta vahvempi, ja Italiassa pohjoisen ja etelän vastakkainasettelulla on pitkät perinteet.
.
Ei ole historiallisesti mitenkään tavatonta, että Euroopan kohtalosta päättävät muut. Vuonna 1939 Hitler ja Stalin jakoivat Itä-Euroopan etupiireihin. Jaltassa vuonna 1945 suurvallat neuvottelivat sodanjälkeisestä järjestyksestä, ja kylmän sodan vuosikymmeninä Eurooppa jakautui käytännössä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton vaikutuspiireihin. Suomi sai tästä järjestelystä oman, varsin omalaatuisen kokemuksensa.
EU on taloudellisesti yksi maailman suurimmista kokonaisuuksista. Yhtenäisenä Euroopalla olisi valtava taloudellinen ja poliittinen painoarvo. Meillä on osaamista, teollisuutta, teknologiaa, rahaa ja väestöä. Mutta kun pitäisi toimia yhteisenä geopoliittisena voimana, palaamme helposti kansallisten etujen ja keskinäisten erimielisyyksien pariin. Ehkä tässä onkin koko Euroopan ongelman ydin. Meillä on voimaa, mutta ei yhteistä tahtoa käyttää sitä.
Putin ja Trump saattavat tahtomattaan tehdä Euroopalle suuren palveluksen neuvottelemalla Euroopan tulevaisuudesta eurooppalaisten päiden yli. Ei siksi, että suurvaltojen etupiiripolitiikassa olisi mitään kannatettavaa, vaan siksi, että se saattaa viimein pakottaa eurooppalaiset katsomaan peiliin.
Kuinka monta kertaa Euroopan turvallisuudesta pitää päättää muualla, ennen kuin ymmärrämme, ettei sitä voi loputtomiin ulkoistaa?
Nato on ollut Euroopan turvallisuuden keskeinen perusta, mutta sen varaan rakentaminen on samalla mahdollistanut riippuvuuden Yhdysvalloista. Ehkä nyt olisi aika rakentaa aidosti yhteinen eurooppalainen puolustuspolitiikka, jolla olisi myös oma päätöksenteko, sotilaallinen suorituskyky ja uskottava johtajuus.
Se ei välttämättä tarkoittaisi Naton hylkäämistä, vaan sitä, että Eurooppa kykenisi tarvittaessa puolustamaan itseään myös ilman Yhdysvaltoja.
Ja ehkä Euroopan suurin johtajuusongelma ei lopulta olekaan se, ettei meillä ole johtajia. Se on se, ettemme ole vielä päättäneet, haluammeko todella olla yhtenäinen Eurooppa.