Palvomme patsaita

Ulla Appelsin pohti Ilta-Sanomien kolumnissa ansiokkaasti sitä, että viime päivinä eri puolilla Eurooppaa ja Amerikkaa historialliset muistomerkit ovat saaneet osakseen raivokasta vandalismia.

Selvyyden vuoksi sanon heti alkuun, että patsaiden tuhoaminen on typerää. Menneisyyden pyyhkiminen näkyvistä ei muuta historiaa, eikä opeta meille mitään. Se, että meillä voi olla käytössämme tieto ”kuinkas sitten kävikään”, ei merkitse sitä, että historian sankareilla ei olisi meille mitään sanottavaa. Mutta se, että paheksumme muistomerkkien töhrimistä ja kaatamista (paitsi Leninin), kertoo, että patsailla on meille jokin mystinen merkitys. Joku on kumminkin joskus pystyttänyt ne patsaat.

Sivistynyt eliitti on jo vuosikymmeniä vieroksunut näköispatsaita, koska halutaan kunnioittaa henkilöiden elämäntyötä mieluummin kuin henkilöitä itseään. Nykyään ei enää ole muotia myöskään uusien liputuspäivien perustaminen yksittäisille henkilöille. Edelleen on kuitenkin ihmisiä, varsinkin ns. kansan syvissä riveissä, joiden mielestä epämääräiset kivenmurikat sankareita markkeeraamassa ovat henkilöä halventavia.

Kun henkilöstä veistetään patsas, se on ihanne, jumalankuva. Patsaaksi vangitulla ihmisellä ei ole inhimillisiä puutteita. Patsaiden pystyttäminen on tärkeää, koska pelkäämme aikojen muuttuvan. Teemme kuvia, kirjoitamme kirjoja ja sävellämme oopperoita, ja toivomme niiden kestävän jälkipolville, jotta nämäkin ymmärtäisivät, ”millaista silloin oikeasti oli”. Mehän sen parhaiten tiedämme, vai kuinka? Jos jälkipolvet eivät ymmärrä, he ovat meidän näkökulmastamme väärässä, olkoonkin että heillä on tieto, ”kuinkas sitten kävikään”.

Muistomerkkejä ei pystytetä ihmisille, joilla ei ole mitään sydämen asiaa. Jos tyytyy olemaan pelkkä hyvä ihminen, siinä vasta tekemistä onkin, mutta luonnon julma laki määrää, että jonnet ei muista. Siksi uskovat odottavat, että Jumala palkitsee iankaikkisella elämällä nekin, jotka eivät saaneet mitään aikaiseksi. Mutta olisi mielenkiintoista tietää, monelleko se riittää? Minulle ei oikein tahdo riittää.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

4 kommenttia artikkeliin ”Palvomme patsaita”

  1. Niin, Leninin patsaiden kaatamista ei paheksuttu, mutta orjakauppiaan patsaan kaatamista paheksutaan. Mielenkiintoista arvottamista.

    Voi kyllä miettiä, onko sellainen, joka on osoitettu banaaliksi, omituiseksi ja valheelliseksikin, säilytettävä. Patsaat yleensä täyttävät nuo määreet. Onko jatkettava tapaa, joka on osoitettu aikansa eläneeksi ja hieman vinoutuneeksikin? Onko säilytettävä patsaita, jotka on pystytetty aikojen takaisten arvottomien arvojen miehille? Ovatko sortoon ja sotiin syyllistyneiden miesten muistoa kunnioitettava pitämällä patsaat pystyssä? Miehillehän ne yleensä onkin pystytetty. Naisista ei juuri patsaita olekaan tehty, vaan ”veistoksia”, joita käytään katsomassa gallerioissa ja taidehalleissa.

  2. ”Niin, Leninin patsaiden kaatamista ei paheksuttu, mutta orjakauppiaan patsaan kaatamista paheksutaan. Mielenkiintoista arvottamista.”

    Panin saman merkille. Varsin selektiivistä ’närkästymistä’ .

  3. Patsaat ja muu taide ovat sellaisia kulttuurin artefakteja, joiden varassa kulttuuri säilyy. Kautta aikojen ”vääränlainen” taide on pyritty hävittämään. Ymmärrän oikein hyvin Leninin ja Husseinin patsaiden kaatamisen. Samoin tulisi tuhota kaikki viittaukset orjakaupalla rikastuneeseen ihmiseen.

    Muita tärkeitä hävitettäviä olisi kuvat Jeesuksesta ja Martti Lutherista, Mannereheimin patsas ja Minna Kanthin patsas. Katujen nimet tulisi uusia ja modernisoida Mannerheimintien nimeksi vois laittaa vaikkapa Jonnenkatu, Lönrotinkatu voitasiin päivittää Jonnankaduksi jne.¨

    Erityisen tärkeää olisi hävittää Havis Amandan patsas, koska se esineellistää naisia ja luo tekee ilonpidosta Helsinkikeskeistä.

  4. En minä kyllä tiedä palvovani mitään patsaita vaikka niitä pidänkin historian yhtenä ajankuvana. Jossakin kommentissa jo totesin toisaalla, että pitääkö tästäkin tehdä tällainen ongelma jossa on olemassa hyväksyttäviä muistomerkkejä ja historian ja aikakauden kieltäviä muistomerkkejä.

    Minä en ole käynyt vaikkapa Auschwitzissa ihan siksi, että ei se saatanallisen julma ideologia ansaitse mitään muistomerkkiä missään. Ne ihmiset jotka vietiin kotiseuduiltaan kuolemaan tämä perkeleen takia ansaitsevat myötäelämisen ja toisaalta myötähäpeän länsimaisen sivistyksen kyvyttömyydestä erottaa saatanalliset synnit ja teot vain siksi, että muka olemme niin jeesuksen viisasta populaatiota. Jokainen tajuaa, että kenenkään tappaminen missään olosuhteissa ei ole inhimillinen teko vaan raakalaismaisen surkimuksen perikuva joka ei kykene parempaan.

    Patsaat ovat aikansa ilmentymiä, joissa palvotaan ihmistä muka jotenkin suurmiehenä. Minä arvostan hyvän auktoriteetteja mutta vallan kautta suuruutensa hankkineet ovat usein julmempia kuin ihminen keskimäärin.

Jätä kommentti

Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial

Piditkö lukemastasi. Jaa teksti.