Luterilainen kirkkomme

Perussuomalaisten ja sittemmin Sinisen tulevaisuuden perustaja ja edellisen ex-puheenjohtaja Timo Soini vaihtoi evankelis-luterilaisuuden katolilaiseen uskontoon 80-luvulla, kun luterilaisessa kirkossa hyväksyttiin se, ettei naisen tarvinnut olla hiljaa seurakunnassa. Eli hyväksyi naispappeuden. Timo Soini on muutenkin kunnon konservatiiviskristitty. Hänelle ei käy muu kuin miehen ja naisen avioliitto. Avoliitto ei tule kuulonkaan. ”Seksuaalisuus kuuluu vain miehelle ja vaimolle, koska se vain on niin”. Niin juuri. Sanomattakin selvää on, ettei miehen sovi maata miehen kanssa niin kuin vaimon kanssa maataan, saati sitten mennä keskenään naimisiin. Koska se vain on niin. Kerran hän vielä totesi, että ”jos luterilaisena vetelisi samat jutut, pidettäisiin aivan mahdottomana tyyppinä”.

Timo Soini saa olla mitä mieltä haluaakin. Luterilaiset liberaalitkin myös. Kristinuskonnossakin on jyrkkiä toisiaan vastaan olevia näkemyksiä aivan kuten on vaikka politiikassakin. Uskontokin on politiikkaa.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla ei ole ollut oikein koskaan minkäänlaista suhdetta uskontoon. Se vähä mitä joskus lapsena oli, oli ulkoa ohjattua kuin mikä tahansa aikuisten ylhäältä päin annettu. Ei tarttunut usko tajuntaani. Rippileirillä päähän pakotettu uskon kuvitelma karisi sekin kuin vesi hanhen selästä. Niinpä minun ei tarvitse tässä luterilaisen uskonnon muovaamassa kulttuurissa painiskella sen asian kanssa, että luterilaisuus on persoonallisuushäiriöisen, epäluuloisen, salaliittoteoreetikon ja muutenkin ikävän henkilön aikaan saama.

Martti Luther, paksu pastori, ei ollut mikään mukava mies. Ei meistä kaikki olekaan, mutta tämä oli myös ilkeä ja toiseutta vihaava ikävä tyyppi. Kaikkihan tietävät sen, miten hän vihasi juutalaisia. Hän kirjoitti kirjankin, jolla nyt tulisi tuomituksi kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kristityt sulattavat kyllä Raamatun, ehkä siksi, kun eivät ole viitsineet lukea sitä ajatuksella läpi. Mutta Lutherin kirjaa ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” he eivät kykene sulattamaan. Elleivät sitten ole antisemitistejä. Martti ei kirjoittanut juutalaisia vastaan kiihottavia kirjoituksiaan nuorena, vaan jo elämää nähneenä. Hänestä tuli vihainen vanha äijä, jolle minkään vihaaminen ei ollut vierasta.

Luther sai kyllä tuotua esiin katolisen kirkon eeppisen korruption, mutta tämän vihaisuus ei tuntenut rajoja. Paradoksaalisesti tämä katolisen kirkon moraalin rappiota vastaan taistellut kaveri osoitti itse moraalista rappiota. Tasa-arvo tälle uskonpuhdistajalle oli vieras sana. Kun talonpojat alkoivat vaatia oikeuksiaan ja maaorjuuden poistamista paksun pastorin saarnoihin perustuen, tukahduttivat ruhtinaat ja äveriäät kapinan väkivalloin saaden aikaan kymmeniä tuhansia vainajia. Luther hyväksyi tappamiset, eikä vain hyväksynyt, vaan yllytti niihin.

Lutherin moraalidirektiivit ja armonevankeliumi ei ulottunut talonpoikiin. Toukokuussa 1525 hän kirjoitti pamfletin ryösteleviä, murhaavia ja muutenkin kunnottomia talonpoikajuntteja vastaan. Hänen mukaansa kuka vain sai olla näiden tuomari ja teloittaja. Kaikki oli sallittua. Näitä piti kohdella kuin hullua koiraa. ”Jos hullua koiraa ei tapa, se tappaa sinut”. Kun hirmutyöt oli tehty, hän vielä kirjoitti: ”Kenenkään ei tule tuntea armoa uppiniskaisia, itsepäisiä, harhaisia talonpoika kohtaan … Jokaisen, joka pystyy, täytyy hakata heidät palasiksi, puukottaa ja kuristaa”. Lutherin vihalta, kuten hänen Herraltaan, ei säästynyt kukaan.

Kirjassaan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” hän vaatii viranomaisia polttamaan synagogat, koulut ja kodit. Niin, koditkin. Juutalaisia piti estää käyttämästä yleisiä teitä ja tekemästä mitään mikä liittyy rahaan. Juutalaisten kulttuuri piti tyyten deletoida. Ja varsin paljon asetuksia juutalaisten oikeuksien rajoittamiseen Lutherin pamflettiiin perustuen säädettiinkin. Eikä se Lutherille riittänyt. Hän julkaisi tuon jälkeen vielä uuden, jossa hän lasketteli, että juutalaiset suutelivat paholaisen ulostetta.

Tosin senkin jälkeisessä pamfletissaan katoliset ja paavit saivat yhtä mainiota kohtelua. Hän ilmoitti, että Paavi Paavali III oli sodomiitti ja transvestiitti. Paavi himoitsi valtaa niinkin, että tämä tarjoutui nuolemaan paholaisen persettä. Ehkäpä Luther katolilaisuuden suhteen oli oikeilla jäljillä. Jäljet ovatkin olleet likaisia, kuten olemme saaneet lukuisista uutisista havaita. Ja maallisen mammonan hamuamisessa katolinen kirkko onkin ollut Lutherin aikojen jälkeenkin kiitettävän ahkera. Vatikaani on vaurauden turskea linnake. Eipä silti, protestanttiset kirkot eivät nekään tässä ole olleet laiskoina. Kaikki kirkot ovat aina olleet persoja vallalle ja mammonalle. Varsinaisia Jeesuksen perinnön jatkajia. ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on”.

Tällaisen herran nimissä on maailmalle levinnyt kristinuskon haara, jonka nimiin tunnustavat kymmenet ellei sadat miljoonat ihmiset. Ja Suomen käytännössä valtion kirkko. Lutherin elämänkerran kirjoittanut Lyndal Roper on sitä mieltä, että Lutherin leppymätön viha, arrogantti verbaliikka ja toiseuden inho saivat aikaan kristillisten kirkkojen hajaannuksen ja vuosisatojen sotimisen. Enpä epäile suuremmin. Ainakin se oli suureksi avuksi siinä. Ehkäpä se perintö kantaa siinäkin, kun Moskovan ortodoksinen patriarkaatti suoltaa vihaa ja kuolemaa Ukrainaa kohtaan.

Jos olisin uskovainen, mitä herra nähköön ja onneksi en ole, en missään nimessä kehtaisi tunnustaa olevani luterilainen. Amen.

by