Kestävin tapa auttaa maailmaa?

Sain olla tasan kaksi vuotta sitten työmatkalla erään turistiryhmän mukana Keniassa. Kirkon lähetysjärjestöistä Sley (www.sley.fi) on muuten ollut jo 1970-luvun alkupuolelta aktiivinen ja lähetysjärjestöistä aivan uranuurtaja järjestämään matkoja tutustumaan lähetystyöhön paikanpäällä. Entinen toiminnanjohtaja Reijo Arkkila arvelee jopa, että Evankeliumiyhdistyksen Kenian-lähetys laajeni 1970-luvulla voimakkaasti juuri lähetyskohteisiin järjestettyjen matkojen takia.

Matkamme päätarkoitus oli uuden evankelisluterilaisen kirkon käyttöönottojuhla Shivagalan kylässä läntisessä Keniassa. Matkan huippukokemuksiin kaksiviikkoiselle matkalla kuuluivat kuitenkin myös tutustumiset Sleyn jo 1980-luvulla, silloin vielä Suomen valtiovallan suhteellisen avokätisellä tuella käynnistämiin sosiaalisiin hankkeisiin, joista Kenian valtio ja kirkko nyt kantavat vastuun.

Valtion tuen avulla käynnistettiin muun muassa kehitysvammaisten lasten koulu Kisumun kaupungissa valtavan Viktoria-järven rannalla sekä lastenkoti Matongon pikkukaupungissa Kisumusta noin 40 kilometriä koilliseen. Molemmat ovat Sleyn lähettien, ennen muuta Anna-Maija Vanhasen näkyjen toteutusta.

Matongon orpokoti on pieni vaikka näkyvin osa orpoprojektia, joka toimii Kenian kirkon alaisuudessa. 500 hankkeessa mukana olevan lapsen on tarkoitus sijoittua omien vanhempien kuollessa tai joskus muutenkin poistuttua lapsen elämästä, sukulaisperheisiin, paikallisen tavan mukaan. Aidsiin kuolleiden vanhempien lasten tukeen keskittyneen hankkeen nimi on lyhentynyt Child Care –orpoprojektiksi. Tavallisesti juuri ylöspidosta koituvat kustannukset ovat orpolasten sukulaisperheisiin sijoittumisen ja varsinkin koulunkäynnin esteinä. Hanke hoitaa sen piiriin päässeille perheille ravinnon ja myös orpolapsen koulunkäyntiin tarvittavan ylöspidon. Rahallisesta tuesta vastaavat suomalaiset kummit, niin yksityiset ihmiset kuin esimerkiksi opiskelijaryhmät.

Lähetysjärjestöjen maalliset ja hengelliset tarpeet kattavasta näystä kertovat myös Sleyn 1970-luvulla käynnistämät kaksi seminaaria Länsi-Kenian Matongossa. Ne kouluttavat pappeja Kenian kirkolle ja opettajia Kenian valtiolle. Niihinkin tutustuimme. Niissäkin opiskelevien taloudellinen tuki on tavallisen suomalaisen perheen mahdollisuuksien rajoissa, aivan käytännössäkin. Tästä pari ajatusta.
Suomalaisten elintaso on maailman kärkeä eikä ”ilmaisista” koulutusmahdollisuuksista ole pulaa.

Monen suomalaisen toimeentulo on niukkaa ja eriarvoistuminen on uhka vakaalle elämälle meidänkin maassamme. Afrikan maat ovat silti edelleen kaukana takanamme, samassa pisteessä kuin Suomi oli viime vuosisadan alussa. Koulutukseen sijoittaminen noissa oloissa on todellakin avain parempaan tulevaisuuteen.

En ole muuten ihan varma siitä, onko koulutustason edelleen osto enää tavoittelun arvoista täällä Suomessa. Vai onko edelleen tarkoitus NOSTAA esimerkiksi akateemisen tutkinnon suorittaneiden määrää Suomessa vaikka käden taitojen haltijoista on pulaa eikä akateemisille ihmisille löydy kotimaassa enää vaativia tehtäviä samaan tahtiin kuin 60-70-luvuilla? Ajatteleeko joku oikeasti, että muulta tulevat olisivat joskus se luokka, joka tekee ne tavalliset työt, joihin me itse katsomme olevamme jo liiaksi koulutettuja siirtyäksemme vaikka mieluummin ulkomaille maksamaan ”ilmaisesta” koulutuksestamme huolimatta veromme muualle? Entä kuka korjaa putket ja asentaa sähköt tai tekee teitä saati hoitaa ikäihmisiämme, Suomessa ja virkavastuulla? Vain globaalien kysymysten mietiskelykö kiinnostaa jatkossa nuoria akateemisia aikuisia?

Kysymykseni kuuluu miksi emme auttaisi kehittyvien maiden ihmisiä ennen muuta siellä missä he asuvat nyt? Jospa he itsekin lähtökohtaisesti haluaisivat asua ja kehittää omia ja maansa olosuhteita kohti länsimaista tasoa, eikä vain lähteä pois rakentamaan Suomea, esimerkiksi?

Sleyn kautta yhden nuoren koulunkäynnin tukeminen aina ammattikoulutasolle Keniassa maksaa suomalaiskummille 25 euroa kuukaudessa. Siihen sisältyy sijoitusperheen ruokahuollon tukeminen sekä kouluvaatteet sekä peruskoulutarvikkeet. Matongon kaksoisseminaarissa pappis-, diakoni- ja opettajaopiskelijan asuminen ja opiskelu ruokahuoltoineen olisi varmistettu 75-100 euron sijoituksella kuukaudessa. Näitä kummeja Sleyn on myös haalinut jo pitkään onnistuneesti mutta tarve sinänsä on valtaisa, jos ajatellaan maan kehittämistä.

Näin tuemme kuitenkin kestävästi nimenomaan Kenian koulutusjärjestelmää ja rakennamme lopulta koko maan infrastruktuuria ja tulevaisuutta. Ja viime kädessä ehkäisemme niitä syitä, joiden vuoksi ihmisten on varsinkin naapurimaista lähdettävä paremman tulevaisuuden perässä epätoivoisille reissuille Eurooppaan. Sotimiseen liittyvä varsinainen pakolaisuus ovat tietenkin eri asia monessa tapauksessa, mutta voisi ajatella, että pienempi elintasokuilu ja koulutuksen sekä terveydenhoidon riittävyys vähentäisi myös sotien syinä olevia jännitteitä maiden sisällä ja välillä.

Jos kuvittelemme tilanteen, että kaikki kouluun pääsemättömät lapset pelkästään Keniasta tuotaisiin tänne Suomeen Kenian harvan yläluokan kaltaisiin ylellisiin oloihin, kuinka moni heistä haluaisi enää palata kehittämään kotimaataan? Samalla tiedostamme, että yhden lapsen koulutus- ja asuminen täällä maksavat varmaan satakertaisen määrän euroja kuukaudessa verrattuna koulutukseen ja ylläpitoon kotimaassa.

Tämän pohtiminen ja johtopäätösten teko ei ole rasismia. Se on vastuunottoa alikehittyneiden maiden kehittämisestä, eikö se ole ensisijainen tavoite. Ei kai inhimillisintä ole haalia kehittyvien maiden nuoria miehiä ja naisia kehittämään juuri meidän maatamme? Voiko työperäinen maahanmuutto olla muka eettisin ratkaisu maailman hätään sanan varsinaisessa merkityksessä? Kuka päätti, että Somalia tai Iran eivät olisi niitä maita, joiden kuuluisi olla kehittyneitä? Sielläkö synnytään ainoastaanko työvoimaksi suomalaisille ja ruotsalaisille meidän maidemme pitämiseksi maailman elintasopyramidin kärjessä? Ei kai.

”Lähetä leipäsi vetten yli”, sanotaan Raamatussa, ainakin jossain vanhemmassa käännöksessä. Tämän kohdan minä olen taipuvainen tulkitsemaan kirjaimellisesti. Jospa se on kestävin tapa auttaa, jopa ”pelastaa” maailma.

Jouko Siirilä

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Jätä kommentti

Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial

Piditkö lukemastasi. Jaa teksti.