Bonhoeffer haastaa

Mikä minua lakkaamatta askarruttaa on kysymys, mitä kristinusko – tai kuka Kristus meille tänä päivänä todella on. Aika on ohi jolloin saatoimme sanoa ihmisille kaiken sanojen avulla – olivat ne sitten teologisia tai hurskaita sanoja; samoin on ohi sisäisyyden ja omantunnon aika ja tämä tarkoittaa aivan yksinkertaisesti sitä että uskonnon aika on ohi. Me kuljemme täysin uskonnotonta aikaa kohti; ihmiset eivät, sellaisina kuin he nyt kerta kaikkiaan ovat, yksinkertaisesti voi enää olla uskonnollisia.
Eivät nekään jotka rehellisesti sanovat olevansa ”uskonnollisia” enää käytännössä sitä toteuta: he tarkoittavat todennäköisesti ”uskonnollisuudella” jotakin aivan muuta. Koko 1900-vuotinen kristillinen julistuksemme ja teologiamme rakentaa ihmisessä olevalle ”uskonnolliselle apriorille”. ”Kristillisyys” on aina ollut eräs (ehkä tosi) ”uskonnon” muoto. Kun nyt eräärä päivänä käy ilmeiseksi ettei tätä ”aprioria” lainkaan ole olemassa, vaan että se on ollut eräs historiasta riippuvainen ja katoava ihmisen itsensä ilmaisemisen muoto, kun siis ihmiset todella tulevat radikaalisti uskonnottomiksi – ja uskon, että näin on jo nyt enemmän tai vähemmän asian laita (mistä johtuu esimerkiksi että tämä sota toisin kuin kaikki edelliset, ei ole aikaansaanut minkäänlaista ”uskonnollista” reaktiota?) -, mitä tämä siinä tapauksessa merkitsee ”kristinuskolle”? Meidän koko tähänastiselta ”kristinuskoltamme” vedetään pohja pois, ja voimme enää ”uskonnollisesti” lähestyä vain eräitä ”viimeisiä mohikaaneja” tai eräitä älyllisesti epärehellisiä.
Olisivatko nämä mahdollisesti niitä harvoja valittuja? Pitäisikö meidän innoissamme kaunaa kantaen tai loukkaantuneina käydä nimenomaan tämän epäilyttävän ihmisryhmän kimppuun, myydäksemme heille tuotettamme? Pitäisikö meidän hyökätä muutamien onnettomien kimppuun heidän heikkona hetkenään, niin sanoakseni tehdä heille uskonnollista väkivaltaa. Jos emme tahdo tätä kaikkea tehdä, jos meidän kerran on pidettävä kristinuskon länsimaista muotoa vain esiasteena täydellistä uskonnottomuutta kohti kuljettaessa, minkälainen on silloin meidän tilanteemme, kirkon tilanne?
Miten Kristus voi tulla uskonnottomienkin Herraksi? Onko olemassa uskonnottomia krististyjä? Jos uskonto on vain eräs kristinuskon puku – ja tämä puku on myös eri aikoina ollut varsin erinäköinen -, mitä on sitten uskonnoton kristinusko? Barth ainoana on alkanut ajatella tähän suuntaan, mutta ei ole kuitenkaan vielä selvittänyt eikä loppuun asti ajatellut näitä kysymyksiä, vaan hän on päätynyt ilmoituspositivismiin, mitä on kuitenkin loppujen lopuksi olennaisilta osiltaan jäänyt vain
restauraatioksi. Uskonnottoman työläisen hyväksi tai ihmisen hyväksi ylipäänsä ei tällä ole vielä saatu mitään ratkaisevaa aikaan. Vastausta vaativat kysymykset olisivat kuitenkin: mitä merkitsee kirkko, seurakunta, saarna, lirurgia, kristitty elämäntapa uskonnottomassa maailmassa? Miten puhumme Jumalasta – ilman uskontoa so. ilman oletettuja edellytyksiä: metafysiikkaa, sisäisyyttä jne., jne.? Miten puhumme (tai ehkä emme voi edes ”puhuakaan”, niin kuin ennen) ”maailmallisesti” ”Jumalasta”, miten olemme ”maailmallis-uskonnottomasti” kristittyjä, miten olemme ”ekklesia”, ”ulos kutsutut” ilman että katsomme olevamme uskonnollisesti etuoikeutettuja, vaan päinvastoin kokonaan maailmaan kuuluvia? Kristus ei silloin ole mikään uskonnon kohde, vaan jotakin aivan muuta, todellakin maailman Herra. Mutta mitä se merkitsee? Mitä uskonnottomuudessa merkitsee kultti ja rukous?

Paavalin pohtima kysymys, onko ympärileikkaus vanhurskauttamisen edellytys, merkitsee minun käsittääkseni nykyään sitä onko uskonto pelastuksen edellytys. Vapaus ympärileikkauksesta on myös vapautta uskonnosta. Usein kysyn itseltäni miksi jonkinlainen ”kristillinen vaisto” toistuvasti vetää minua voimakkaammin uskonnottomien kuin uskonnollisten puoleen, eikä lainkaan jonkinlaista lähetystehtävää suorittamaan, vaan tahtoisin miltei sanoa ”veljeydessä”. Kun usein emmin uskonnollisten ihmisten kanssa keskustellessani käyttää Jumalan nimeä – koska se minusta siellä kuulostaa jollakin tavoin väärältä ja tunnen itse itseni jotenkin epärehelliseksi (erityisen vastenmielistä on kun muut alkavat käyttää uskonnollista terminologiaa, silloin mykistyn täysin ja minulle tulee eräällä tavoin painostava ja epämiellyttävä olo), voin sen sijaan uskonnottomien seurassa aivan rauhallisesti ja kuin luonnollisena asiana mainita Jumalan nimen. Uskonnolliset puhuvat Jumalasta kun inhimillinen tieto ei riitä (usein johtuen jo ajatuksellisesta laiskuudesta) tai kun inhimilliset voimat ovat lopussa – itse asiassa he aina marssittavat esiin deus ex machina’n, joko näennäisesti ratkaisemaan ratkaisemattomia ongelmia tai voimaksi ihmisen jouduttua pulaan, aina siis käyttäen hyväkseen inhimillisiä heikkouksia tai inhimillisten kykyjen rajoituksia; tämä tilanne voi kestää vain siihen asti, kunnes ihmiset omalla voimallaan työntävät rajaa hieman kauemmaksi ja Jumala (deus ex machina) käy tarpeettomaksi; puhe inhimillisistä rajoista on minusta yleensäkin tullut kyseenalaiseksi (onko edes kuolema, kun ihmiset nykyään tuskin enää pelkäävät sitä, ja synti jota ihmiset tuskin lainkaan enää käsittävät, mikään todellinen raja?); minusta näyttää aina sitä kuin yrittäisimme tällä tavoin tuskaisesti säästää vielä tilaa Jumalalle. Tahtoisin puhua Jumalasta, en rajoilla, vaan keskustassa, en heikkouksissa, vaan voimassa, en myöskään kuolemassa ja syyllisyydessä, vaan ihmisen elämässä ja hänen lahjoissaan. Kun tulemme rajoille, on minusta parempi vaieta ja jättää ratkaisematon ratkaisematta. Usko ylösnousemukseen ei ole kuoleman ongelman ”ratkaisu”. Jumalan ”tuonpuoleisuus” ei ole samaa kuin meidän tietopiirimme tuolla puolen oleva! Sillä tetoteoreettisella tuonpuoleisuudella ei ole mitään tekemistä Jumalan tuonpuoleisuuden kanssa. Jumala on keskellä meidän elämäämme tuonpuoleinen. Kirkko ei ole siellä missä inhimilliset kyvyt loppuvat, rajoilla, vaan keskellä kylää. Niin on laita Vanhassa testamentissa ja tässä mielessä luemme vielä aivan liian vähän Uutta testamenttia Vanhasta käsin. Miltä tämä uskonnoton kristinusko näyttää, minkä muodon se saa, sitä mietin nykyisin paljon.

Dietrich Bonhoeffer: Kirjeitä vankilasta (Pieksämäki 1963), s. 169-173.

Tässäpä jokaiselle kristitylle pohdintaa, onko Bonhoeffer ollut profeetta jo 75 vuotta sitten. Miten ”kristinuskonnollisuus” eroaa ”uskonnollisuudesta” eli ei?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Jätä kommentti

Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial

Piditkö lukemastasi. Jaa teksti.