Antti-Kristus vai Antikristus?

Toissapäivänä Twitter-syötteessäni alkoi toistua sana ”jumalanpilkka”. Miten virkistävää, sellaisesta ei olekaan aikoihin puhuttu! Helsingin sanomissa oli julkaistu Oskari Onnisen ylistävä arvostelu Antti Tuiskun uudesta albumista. Se, että Hesarin kriitikko kehuu Antti Tuiskua, on niin tavatonta, että pakkohan tuo albumi oli kuunnella Spotifysta eilen ruokaa laittaessa.

Levytuottaja ja #anttituisku ovat varmaan hyvin mielissään siitä, että minäkin levyä tässä mainostan, joten totean ihan aluksi, että musiikillisesti se on kyllä mielestäni aikamoista skeidaa. Päätelkää itse.https://www.youtube.com/watch?v=AsgZZSXcEOk

Laulujen tekstit ovat aika erilaisia. Aivan kuin ne olisivat eri henkilöiden kirjoittamia (saattavat ollakin, Spotify ei julkaise tietoja sanoittajista). Tuntuu, että joissakin lauluissa on oivallettu täsmälleen, mistä uskossa on kysymys, ja joissakin ollaan ihan pihalla. En siis osannut arvioida, ovatko ne vilpittömiä vai laskelmoituja, joten oli pakko katsoa Ylen Puoli seitsemän –lähetys ennen kuin kirjoitan tämän blogin. Tulin siihen tulokseen, että tekstit ovat vilpittömiä, mutta vilpittömyyshän on toisaalta menestyksen tae. Ja onhan Raamattukin kokoelma eri kirjoittajien erilaisia tekstejä, heh heh.

Ironia on vaikea laji. Ketä tai mitä nämä tekstit pilkkaavat?

a) Jumalaa? Ei minusta. Tai jos pilkkaavatkin, niin sillä ei ole merkitystä, koska Jumala on kaiken pilkan yläpuolella.

b) Uskontoa? Kyllä, tässä tapauksessa kristinuskoa ja sen pyhiä sakramentteja. Tästä somekommenteissa tietenkin valitetaan, koska muita uskontoja ei kukaan uskalla pilkata.

c) Uskovia? Kyllä. Ainakin tekopyhyyttä ja ns. parempaa ihmisyyttä. Ihmisten pilkkaaminen on aina rumaa, vaikka siihen olisi syytäkin. Annan kuitenkin Antti Tuiskulle anteeksi tässä, koska hän pilkkaa samalla itseäänkin.

Jotta tämä blogi ei menisi pelkäksi mainokseksi, haluan sanoa vielä jotain asiaakin. (Olisi siistiä, jos Antti Tuisku lukisi tämän!)

Kävin pari viikkoa sitten kirkossa. Kirkkokäsikirjan mukaan päivän aiheena oli silloin usko. Olin sopivasti miettinyt etukäteen, miten Jumalaa oikein voi edes etsiä, kun hän on tehnyt itsestään niin vaikeasti löydettävän. Rukouksesta ei koskaan tiedä, onko se Jumalan mielen mukainen. Jumalan vastauksista ei saa selvää tai ihminen tulkitsee Jumalan vastauksiksi ihan vääriä asioita.  Raamattua tulkitaan eri tavoin, siitä löytyy erilaista tutkimustietoa ja sen sisällöstä kiistellään. Sakramenttien kauttako sitten? Aika mielikuvituksellista…

Olin kehitellyt itse jonkinlaisen ajatusrakennelman, jolle odotin vahvistusta, mutta pappi ei puhunut mitään siihen viittaavaa. Hän vain kehotti ihmisiä menemään Jumalan luo. Jumalan luo voi kuulemma tulla epätäydellisenä ja arkana ja haavoittuvana ja keskeneräisenä ja mitä kaikkea meidän pitääkään kirkossa olla. Odotin jotain käytännön vinkkiä. Ei tullut.

Päivän tekstinä oli Heprealaiskirjeen luku 11. Sen jae 6 kuuluu näin: ”Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen. Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä.”

Huomasin vasta nyt ensimmäistä kertaa, että tuossa puhutaan etsimisestä, mutta löytämistä ei vaadita. Etsimiseen vaaditaan kuitenkin halu löytää. Koin, että se kyllä vahvisti minun teoriaani, joka olisi ollut: yrityksen ja erehdyksen kautta. Mitäs sanotte?

Yrittäminen ja erehtyminen pitävät sisällään sen, että testaa käsityksiään Jumalasta ja maailmasta. Minä testaan niitä omalta osaltani joskus näillä blogiteksteillä ja Antti Tuisku testaa sitä levyttämällä kokoelman rienaavia diskojumputuksia.

Hän on oikealla, kaidalla tiellä. Luulen.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Yksi kommentti artikkeliin ”Antti-Kristus vai Antikristus?”

Jätä kommentti

Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial

Piditkö lukemastasi. Jaa teksti.