Kristinusko on täynnään paradokseja. Yksi minulle käsittämättömimmistä on syntiinlankeemus – sovitus. Siis kaikkivaltias, joka oli täydellinen, jostain kummasta syystä loi ihmisen kuvakseen, mutta teki siitä heti välittömästi syntiin lankeavan. Ja synti oli? Syöminen puusta, jonka tämä Kaikkivaltias oli tällännyt keskelle puutarhaa ja oikein kieltänyt tästä hedelmää haukkaamasta. Hän siis oikein johdatti ihmisen syntiin. Sitten kului joku 4000 vuotta, jonka jälkeen piti tuoda oma poika maailmaan ja murhauttaa tämä ”sovitukseksi”. Käärme kuvataan kiusaukseksi, mutta sehän oli itse Jumala, se kiusaaja. Näinhän kiusaajat toimivat. Pistää härsyksi jonkun kiehtovan asian ja kieltää koskemasta siihen.
Korkeasti oppineet teologitkin pitävät tiukasti kiinni syntiinlankeemuksesta. Se on kristinopin yksi peruspilari, ja siitä luopuminen on mahdotonta. Eihän silloin tarvittaisi Kristustakaan lunastuksineen. Turhuuksien turhuus silloin kaikki. Siitä pidetään jopa niin kiinni, että jos makroevoluutio olisikin totta, historiallisesta syntiinlankeemuksesta tulisi silloinkin pitää kiinni. Niin tärkeä dogmi se on.
Ja Jeesus siis ”verellään pesi” syntimme. Synti, jonka alkuperän minun pitäisi uskoa olevan kävelevä ja puhuva käärme, joka viekoitteli heikon naisen, joka sitten viekoitteli miehen, sen ensimmäiseksi luodun ja Jumalan kuvan. Syntiinlankeemusopin mukaan ihminen oli siis alkujaan täydellinen, mutta alkoi rappeutumaan heti alusta lähtien. Mutta jo tämä yksityiskohta sotii biologiaa ja yleistä tietämystä vastaan pahasti. Paitsi me evoluutiouskovaiset, myös luomisen sisäistäneet uskovat ymmärrämme, että on periytyviä ominaisuuksia ja on opittuja ominaisuuksia. Miten se tietystä puusta ompun syöminen, joka tuli siis ulkopuolisena houkutuksena, olisi periytyvä ominaisuus? Perisynti siis kristinopin mukaan on hankitun ominaisuuden periytyminen. Johan sen kapitalistinenkin tiedemies kuittaa puppuna. Evoluutiossa ei tapahdu hankittujen ominaisuuksien periytymistä, vaan sopivien ja selviytymistä auttavien ominaisuuksien periytymistä.
Olen pitänyt jo pitkään loukkaavana sitä, että minut leimataan ilman muuta ja ilman omaa vaikutusvaltaani syntiseksi. Että olisin siis synnissä siinnyt ja syntiseksi syntynyt. Aivan kuin vanhempani olisivat tehneet syntiä. Sitä en kiistä, etteikö minulla olisi huonoja ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, mutta se on tyyten eri asia. Vain hyviä ominaisuuksia omaavaa ihmistä ei ole. Mutta jos joku minulle väittää perisynnin olevan totta, minä sanon, että on olemassa käveleviä ja puhuvia käärmeitä. Itse kertomus paratiisista ja sieltä karkoittamisesta lienee jotain babylonialaista alkuperää.
Poikkeuksellisesti tähän talviteologiseen päivittelyyni lainaan viisaampani sanoja pitkästi. Kansainvälisestikin tunnetun uskontotieteilijä Uno Harvan jo yli 70 vuotta sitten kirjoittama teksti sanoittaa omat jo vuosikautiset tuntemukseni erinomaisen hyvin. Harva oli alkujaan teologi ja toimi papin virassakin hetken, kunnes luopui siitä todeten, ettei voi puhua sellaisia, joihin ei itsekään usko.
”Sanotaan, ettei tieteen sovi tunkeutua uskonnon alalle yhtä vähän kuin uskonnon tieteen alalle, mutta kun on kysymys tieteen ja uskonnon välisistä ristiriidoista, on puhe tietenkin sellaisesta tiedosta, jota voidaan tarkastella tieteellisten tosiasiain valossa. Ja tämä asia ei aina rajoitu vain uskovaisten piiriin, vaan sillä voi samalla olla myös yleissosiaalinen merkitys. Etenkin kasvatuksen kannalta ei suinkaan ole yhdentekevää, mitä yhteiskunnan jäsenille opetetaan. Valtion olisi valvottava, ettei kouluissamme esitettäisi mitään ainakaan eetillisesti ala-arvoista, sellaista, joka on omiansa halventamaan ihmistä ja heikontamaan häntä hänen jaloissa pyrkimyksissään. Sellaisena ihmistä häpäisevänä seikkana on tuota vanhaan taruun perustuvaa syntiinlankeemusjulistusta pidettävä, joka on epäoikeutettu siinäkin tapauksessa, että sillä pyrittäisiin pelastamaan luomakunnan luojaksi kuvitellun olennon kunnia. Humanistisen tieteen kannalta se on suoranainen rikos ihmiskuntaa vastaan. Kaikki muinaistieteet, jotka voivat seurata suuresta henkisestä pimeydestä lähteneen ihmissuvun vaiheita, asettuvat ehdottomasti ihmisen puolustajiksi. Ei millään mahdilla ihmisen ulkopuolella ole vähintäkään oikeutta ihmistä syyttää tai tuomita. Eihän voi olla mitään moitittavaa siinä, että ihminen voimiensa mukaan pyrkii hillitsemään ja hallitsemaan niitä väkeviä eläimellisiä viettejä, jotka luoja tai paremmin sanoen luonto, on häneen istuttanut. Päinvastoin ihmiselle on annettava tunnustus siitä, että hän heikkouksistaan huolimatta on tämän matoisan maan pinnalle luonut sen suurenmoisen, yhä edistyvän kulttuurin, joka varjoineenkin on omiansa luomaan valoa vastaisuuden tielle.” -Helsingin sanomat 10/6 1947, osa artikkelista ”Ihminen ja Jumala”
Tähän ei ole juuri lisättävää. Uno Harva kirjoitti artikkelin pari vuotta ennen kuolemaansa 66-vuotiaana, pitkän ja poikkitieteellisen uran tehneenä. Punnittua tekstiä. Voi miettiä, että vielä yli 70 vuotta tämän jälkeen, vuonna 2020, kouluissa edelleen opetetaan lapsille syntiinlankeemusoppia – nimellisesti tunnustuksettomana, mutta uskonnon opetuksessa kuitenkin.
Harva oli minun suosikki kirjailijoitani nuoruudessani. Hän taisi kääntää , oliko se parisataa klassista teosta suomeksi ja niitä minä luin kun romaaneja konsanaan. Tapsin hänet kerran ja meillä oli lyhyt keskustelu joka ravitsi minua pitkään. En tiennytkään että hän oli ollut teologi ja pappi. Kiva kun nostat hänet unohduksen yöstä.
Mitä perisyntiin tulee, niin tunsin suurta epävarmuutta kun ensikertaa uskalsin panna sen ajatuksen kyseenalaiseksi juuri evoluutio-opin pohjalta.Mehän enne suinkaan ole langenneita vaan emme ole ehtineet kehittyä niin pitkälle että voisimme hallita biologista perintöämme , sitä joka eri tilanteissa saa meistä ylivallan . Siis ylivallan tietoisesta ja tahdonalaisesta toiminnasta ,sellaisesta joka yrittää varjella sosiaalista elämää ja suuntautuu realiteettien mukaan. ”Se” meissä on välillä vahvempi kun Egomme.Niitä ”lankeamuksia” kristityt katuvat ja kauhistelevat muun ihmiskunnan myötä.
Uskoisiko sitä että lopulta kehitymme korkeammalle tasolle? Vai ehdimmekö tuhota maailman ja itsemme sen mukana ennen kuin kehitys tapahtuu?
Ai niin, unohdin sanoa että kyky rakastaa , altruismi ja empaattisuus ovat osa biologista perintöämme. Mutta sitä ei teologit huomioi vaan vähättelevät sitä koska pystymme niin paljon tuhoavaan toimintaankin.
Mutta ihmiskunnan historia todistaa , että rakkaus on suurempi ja vahvempi voima kun tuhoavaisuus. Holokaustista, Tsingis Khanista , Stalinista ja Maosta huolimatta olemme aina nousseet ja rakentaneet parempaa yhteiskuntaa. Meidän päivinämme globaalisessa skaalassa . Vaikka soraääniä talibaanien ja ISSIksen muodossa onkin ,niin rakkaus on se joka jyllää ja sen puute tuomitaan .
Uno Harva oli minulle lähes tyystin tuntematon. Jonkun maininnan olen pari vuotta sitten nähnyt, kai hänen Suomalaisten muinaisusko -kirjan uudelleenjulkaisu-uutisessa, mutta nyt törmäsin tähän eräässä kirjassa. Menehtyi turhan nuorena sydänsairauteen. Mutta oli kyllä varsin ahkera. Jos käänsi paljon, niin kirjoitti omia teoksiaankin runsaan määrän. Uskontotieteestä suurimman osan. Mielenkiintoinen persoona kyllä. Ja erikoista, että olet tavannut hänet. (edit: Markku sekoitti J. A. Hollon ja Uno Harvan, ei siis tavannut Harvaa)
Minä uskon, että ihmiskunta kehittyy korkeammalle tasolle ja se voi tapahtua suhteellisen nopeastikin, vain muutamassa vuosisadassa. Nythän jo muutaman sadan vuoden aikana maailmasta on tullut suhteellisesti yhä rauhallisempi ja sivistyneempi. Kehitys on ihmisiässä hidasta, mutta ihmiskunnan historiassa se on varsin nopeaa, jos ajatellaan kulttuurin tavalla tai toisella olleen olemassa joitakin tuhansia vuosia. Kyky rakastaa ja altruismi ovat vahva voima ja ne tulevat esille samaa tahtia kuin hyvinvointi kasvaa. On nimittäin niin, että köyhyys ja kurjuus peittävät helposti alleen nuo ja vietti omasta selviytymisestä saa vallan. Eli kun saamme hyvinvointia levitettyä, saamme entistä parempaa maailmaa aikaan.
Maailman tuhoutuminen ei mitä todennäköisimmin tapahdu ihmisen omasta toiminnasta. Tuhon enkeleitä ovat mielenhäiriöiset johtajat, kajahtaneet terroristijengien pomot ja superahneet suurpääoman haltijat, mutta näiden valta ei ole kestävää laatua. Kyllä me aina nousemme.
”Uskoisiko sitä että lopulta kehitymme korkeammalle tasolle? Vai ehdimmekö tuhota maailman ja itsemme sen mukana ennen kuin kehitys tapahtuu?”
Mikä se korkeampi taso olisi, loppuisivatko sodat, voisiko ihminen hävittää taudit, tulisiko ihminen viisaammaksi, häviäisikö ihmisistä kaikki ikävät ominaisuudet? Tämän hetken kehityskulku ei kyllä siihen viittaa vähäkään, taitaa kehitys mennä toiseen suuntaan.
Katsot, Kalevi, turhan temporaalisesti. Mutta kun tarkastelee pitkällä aikavälillä ja kauas historiaan, niin voi todeta, että elämme varsin rauhallista aikaa. Ehkä tunnetun historiamme rauhallisinta. Sodat OVAT vähentyneet, ne ovat muuttuneet paikallisiksi kahakoiksi, vaikkakin ovat toistaiseksi monimutkaistuneet, mutta sikälikin järjettömämmiksi mikä kyllä ymmärretään ja tullaan varmasti ottamaan opiksi.
Yhä enemmän sairauksia kyetään parantamaan, vaikka eivät taudit nyt heti mihinkään poistu. Ehkä vasta 1000 vuoden kuluttua…
Mutta ikäviä ominaisuuksia tullaan näkemään vielä pitkään. Ja toisaalta ne ovat välttämättömiä. Ilman niitä emme ymmärtäisi, miten kehittyä…
Tämän hetkinen tilanne ei kerro yhtään mitään kehityskulusta. Siihen pitää ottaa pitkä aikaväli ja tarkastella sitä vasten mahdollisia tulevaisuuden kehityskulkuja. Tilastojen valossa kaikki on kuitenkin ja joka tapauksessa mennyt parempaan suuntaan. Ja tulee menemään. Nykyiset ongelmat kyetään ratkaisemaan yksi toisensa jälkeen. Me vain emme tule näkemään läheskään kaikkea.
Uno Harva luopui papinvirastaan voidakseen taistella kristinuskoa vastaa saatuaan evolutionistiherätyksen ja alentaakseen kristinuskon uskonnoksi (siis ihmistekoiseksi). Hänen opetuslapsensa ovat jatkaneet hänen ansiokasta työtään atetismin kunniaksi.
Voi hitto. Nyt menee pipariksi. Sotkin mielessäni J O Hollon ja Uno Harvan. En tietenkään ole tavannut Harvaa vaan Hollon. Tästä se alkaa, saa nähdä mitä jatko tuo tullessaan.
Heh. Tiedän taudin. Vaivaa minuakin tuolloin tällöin. -No, Uno Harva kirjoitti kuitenkin runsaasti omia kirjoja. Ehkä ei sitten kääntänyt.
Niin, ja siis J. A. Hollo…