Luin tässä eräänä iltana Vanhaa testamenttia, ja sieltähän löytyy yhtä ja toista masentavaa, niin kuin esimerkiksi tarina Babylonin tornista (1. Moos. 11). Muistan jonkun joskus opettaneen, että koska ihmiset ylpistyivät, Jumala sekoitti heidän kielensä, mutta eihän se ollutkaan niin.
Minä luin sen näin: Ihmisillä oli yhteinen kieli ja yhteinen tavoite. He yrittivät luoda jotain hienoa yhdessä, mutta Herra tajusi (ehkä vasta siinä vaiheessa), miten paljoon ihmiset halutessaan kykenevät. Hän sekoitti ihmisten kielet ja hajotti heidät ympäri maailmaa. Torni jäi kesken.
Mikähän tämän kertomuksen opetus on? Että Jumala ei halua kansojen yhtenäisyyttä? Vai että hän ei siedä kilpailijoita? Vai että hän pystyy lannistamaan ihmiset, niin etteivät he menesty? Huomattavaa on, että siihen ei tarvita edes mitään paholaista vastustajaksi.
Annoin tekoälyn kertoa itselleni, että Baabelin tornin tarina pohjautuu todennäköisesti Babylonin Etemenanki-zikkuratiin, josta on arkeologisia jäänteitä ja kirjallisia todisteita. Etemenanki oli muinaisen Babylonin kaupungissa sijainnut valtava zikkurat, eli porrastettu temppelitorni. Sen uskottiin olevan yhteys taivaan ja maan välillä. Rakennuksen valtava koko ja näkyvyys korostivat Babylonin asemaa Mesopotamian uskonnollisena ja kulttuurisena keskuksena. Etemenanki oli myös poliittinen symboli, joka osoitti Babylonin kuninkaiden, erityisesti Nebukadnessar II:n, valtaa ja kykyä organisoida suuria rakennushankkeita. Zikkurat houkutteli pyhiinvaeltajia, kauppiaita ja vierailijoita eri puolilta Mesopotamiaa ja sen ulkopuolelta, mikä lisäsi kaupungin mainetta ja toi taloudellista hyötyä.
Ilmankos Raamatussakin babylonialaiset haluavat mainetta, tai – vanhan käännöksen mukaan – ”tehdä itselleen nimen”, etteivät hajaantuisi ympäri maailmaa.
Koska Etemenanki oli uskonnollinen keskus, omistettu babylonialaisten pääjumala Mardukille, ei voi olla vertaamatta tornin rakentamista uskontoihin yleensäkin. Mietin nyt lähinnä yksijumalaisia uskontoja.
Uskontoon tarvitaan yhteinen oppi. Maailma on selitettävä yhteisellä kielellä. Uskontoon kuuluvat haluavat ”tehdä itselleen nimen”, erotukseksi muista. Jumala sullotaan määritelmillä johonkin temppeliin.
Ennen pitkää Jumala liikahtaa, temppeli sortuu ja tulee hajaannus. Hajaannusta pidetään yleisesti huonona asiana, se voi johtaa jopa sotiin. Mutta voisiko se toisaalta olla lahja? Olisiko Babylonissa luotu tornin jälkeen enää mitään muuta, vai olisiko koko muu elämä valjastettu totalitaristisesti tornin ympärille? Ainakin nolla olisi jäänyt keksimättä, kun olisi ollut vain ykkönen.
by 
Näin se taitaa olla.
Ihmiset pystyvät uskomattomiin asioihin niin kauan kuin ”me” on enemmän kuin ”minä”.
Menestys tuo mukanaan ylpeyden ja ylpeys johtaa epäonnistumiseen. ”Meidän” joukkoon ilmestyy yksi kerrallaan näitä ”minuja”, jotka uskovat olevansa Jumalan veroisia.
Yhteinen asia ja yhteinen kieli on hieno ja syvällinen vertaus. Jokainen ”minä” luo omat tavoitteensa ja oman kielensä.
Siinä ovat sitten kirkollikokous, tuomiokapitulit ja piispat rähmällään ylpeyden jaloissa Jumalan hylänneinä ja epäjumalaa palvomassa, kun tavoite on kokonaan jokin muu kuin hukkuvien sielujen pelastaminen.
Joo, ja seurakunnan tilaisuuksiin tulee väkeä, kun järjestetään jotain yhdessä tekemistä, ettei pelkkää passiivista kuuntelua. Totesin tämän viimeksi viime viikonloppuna, kun Oulunkylän (evlut) seurakunta Helsingissä järjesti toiminnallisen naistenpäivän. Ei ehkä ole seurakunnille mairittelevaa, jos ne ovat vain ihmisten kokoontumisten fasilitaattoreita ilman sen kummempia pelastustarkoituksia, mutta toisaalta yhdessäolon merkitystä ei kannata aliarvioidakaan.
Ihmisten kokoaminen yhteen on mitä sùurimmassa määrin juuri sitä mitä, seurakunnan kuuluu tehdä.
Täällä Espanjassa se näkyi ihan kadulle asti. Kirkon portailla tehtiin paellaa suurilla vokkipannuilla ja jaettiin ohikulkijoille.
Nälkäisten ruokkiminen ei ole ylpeyttä, vaan palvelemista. Sitä mistä.muodistuu ”me”.