Kaksi puukirjaa

Meni joulu. Pimeää, loskaa ja lätinää. Harmaa märkä sumu kattoi maan ja likaisen lumen kadun varrella. Mutta kevääseen on käännytty. Viimeinkin pikku pakkanen ja jokin kummallinen valoilmiö taivaankannella houkutteli ulos. – Ja hakkuuaukion laidassa, haapapuun kyljessä palokärki jo teki päätyötään.

Tämän joulun lahjakirjoista toinen on Riitta Kylänpään vuoden Tietofinlandialla palkittu: Pentti Linkola – ihminen ja legenda.

Haastattelujen, kirjeiden ja päiväkirjamerkintojen myötä Kylänpää piirtää elävää ja inhimillistä kuvaa miehestä ja ihmisestä, jota oma vakaumus ajaa eteenpäin – säälimättä, säästämättä.

Olen seuraillut laiskanlaisesti Linkolan edesottamuksia ja lukenut pari hänen kirjaansakin, mutta aiemmin en tiennyt miten mittavan ja arvokkaan elämäntyön hän on tehnyt kenttäornitologina, rengastajana ja lintukantojen muutosten kirjaajana. Media kun on nostanut esiin lähinnä Linkolan kohua herättänneet puheet ja luonut kuvan äkkiväärästä häiriköstä ja toisinajattelijasta.

Tottahan Linkola sanoo pahasti ja kaunistelematta, ruoskii säälimättä kulutusyhteiskuntaa ja sen lyhytnäköistä moraalia ja iän karttuessa turhautuneisuus näkyy yhä terävämpänä kielenkäyttönä..

Vaikkapa tästä meidän suuresta ylpeydestämme:Vihdoin viimein saamme, kuin likaisena rättinä kasvoillemme, tämän uusprimitiivisen tietoyhteiskunnan, tämän kuplien kuplan, jossa näennäisesti aikuiset ihmiset palvelevat leluja, jossa väline ja sisältö sekoittuvat puuroksí, jossa tietokoneet kehittyvät ja tieto vähenee.”PL

Saatan olla sen verran pahapäinen, että tuo suorasukainen sanankäyttö ei loukkaa, mutta ymmärrän kyllä, että monia se on loukkannut. Kaiken kattava ja kaiken hyväksyvä humanismi, joka pakenee vastuutaan vetoamalla ideologiaan, ei ole sovinnossa omankaan maailmankatsomukseni kanssa.

 

Lienee totta, että tuo luontokappale, jota ihmiseksi sanotaan on silmät ummessa, kiihtyvällä vauhdilla tuhoamassa omia elinolojaan. Liekö niin, että vasta parinkymmenen vuoden kuluttua aika on kypsä Linkolan elämän ja ajatusten arvioimiseen? Josko vielä silloinkaaan?

Tiedä häntä, mutta kirjana Kylänpään elämäkertateos on kyllä lukemisen arvoinen monellakin tapaa.

Olen vierinyt maita ma vieraita
ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut
ja levänneeni en muista.
Mut määräni pää
yhä loitoksi jää.
Mun on niin kylmä, mua väsyttää.” (Leino: Hiihtäjän virsiä)

Se toinen puukirja on professori Olavi Huikarin: Puun ihme. (Siitä voisi kirjoittaa pitkäänkin) Kaksi syvällistä metsänymmärtäjää, tiedemies ja idealisti. Molemmat löytävät myös suomalaisen kultturin alkujuuret metsästä.

Puun ihme osoittaa silmin nähtävällä ja mieltä kiehtovalla tavalla miten puu on osa meidän suomalaisten luonnollista ympäristöä, miten se edelleen luo kulttuurimme ominaisia piirteitä.” (takakannen esittelystä)

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Jätä kommentti

Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial

Piditkö lukemastasi. Jaa teksti.