Anteeksi – siitäkö kaikki on kiinni?

”Niinpä minä sanon teille: Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän. Ja kun seisotte rukoilemassa, antakaa anteeksi kaikki mitä teillä on jotakuta vastaan. Silloin myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa teille rikkomuksenne anteeksi.”

– Näin sanoo Herramme evankelista Markuksen mukaan. Useinko olemme muistaneet, mitä itse asiassa tämän evankeliumin 11. luvun jakeessa 25, tuossa edellä oikein sanotaan …? Isä meidän -rukouksessakin tuo ajatus on esillä varsin selkeästi. Pyydämme siinä Jumalalta anteeksi syntejämme, niin kuin ”mekin annamme anteeksi heille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Emme lupaa antaa anteeksi sitten, kun rikkoja meiltä anteeksi pyytää, vaan rukouksen sisältö on se, että me jätämme velkomatta velallisemme ikään kuin automaattisesti, ilman että sitä meiltä erikseen tullaan edes pyytämään. Tuo ajatus pysäytti tänä aamuna.
– Onko niin, että meidän kaikkia rukouksiamme ei tosiaan kuultaisi – vaikka Jumalalle kaikki on tietysti mahdollista: Hänhän on kaikkitietävä ja näkevä. Miksei kaikkia rukouksiamme muka kuultaisi? Ehkäpä siksi, että uskovan ihmisen elämään kuuluu tuonpuoleisen ohella myös ajallinen ulottuvuus ja vastuu lähimmäisistä. Kirkko ei ole olemassa pelkästään siksi, että se ja sen jäsenet tekisivät ”hyvää” tässä ajassa ja jättäisivät puheet tuonpuoleisesta vähemmälle yleisen korrektiuden nimissä.
– Jospa kaikki ajallinen toimintamme onkin ”hyvää” vasta kun se tapahtuu anteeksi saaneella ja anteeksiantavalla mielellä? Olemme itse ensin uskoneet kaikkien syntiemme olevan jo anteeksi annettuja. Ja sen jälkeen uskoneet, että meidän tulee toimia niin myös meitä vastaan rikkonutta kohtaan. Silloinkin, vaikka hän ei edes näyttäisi ikinä haluavan tai ymmärtävän pyytää meiltä anteeksi aiheuttamaansa kipua.
– On selvää, että jokaisella on ajallinen vastuu kaikista hätääkärsivistä lähellä ja kaukana, maahanmuuttajista, ympäristöstä, kaikella tavoin itsensä syrjityksi kokevista, vaikkapa Suomen romaneista, joiden syrjintään olemme kaikki liiaksi tottuneet, vangituista, joita meidän kehotetaan käymään katsomassa, väärän todistuksen antajista, miljardista nälkäkuolmen partaalla olevasta ihmisestä, jotka eivät pääse Välimeren rannalle ja kaikista, jotka ovat turhaan halunneet, että me ehtisimme kuulla juuri heidän tarinansa.
– Hädän olemusta miettiessämme unohdamme usein myös sen, että meillä on vastuu ei vain köyhistä vaan samalla maan rikkaimmista. He jäävät liian usein yksin jatkamaan hengellistä etsintäänsä. Vai montako kertaa tavatessa olet kysynyt kuntasi, maasi tai maailman isokenkäisiltä, tavalla tai toisella tuon klassisen kysymyksen: ”Ystävä, miten on sielusi laita?” Lopulta sen kysyminen on kaikkein tärkeintä. Annammeko hyväosaisen veljen tai sisaren valheellisesti luulla, että kun hän maksaa noin paljon kirkollisveroa nyt ja toivon mukaan tulevaisuudessakin niin kaikki on oikeastaan aika hyvin ikuisuutta kohti kuljettaessa?
– Usein todetaan, että armo kuuluu kaikille: kaikki saavat tulla, ilman mitään ehtoja. Totta. Kaikki saavat tulla sanan kuuloon ja armo kuuluu kaikille, jotka sen uskovalla sydämellä haluavat ottaa vastaan. Samalla meidän tulisi kertoa muillekin: pelastuksemme ohella myös maanpäällinen onni ja rauha on kiinni uskon ohella anteeksiantamisesta, eikä edes kerran, ”vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän?”
– Tekstini alussa korostuvaan anteeksiantamiseen Jumalan sana näyttää siis sitovan meidän oman autuutemme. Luulen, että meidän hyvillä töillämme – tai sloganilla kirkosta, joka ”tekee hyvää” – on oikeasti merkitystä vasta kun meidän yksittäisten kirkon jäsenten kaikki synnit on uskottu ja näin myös saatu anteeksi. Ja kun seuraavassa vaiheessa myös me olemme antaneet anteeksi meitä vastaan rikkoneille. Kaikille. Ilman pyytämistä ja muita ehtoja. Eikö niin? Minä uskon näin.