Äitini usko

”8.1.2018

Usein kirjoitan analyysin itsestäni. Johtuuko siitä, ettei minulla ole läheistä, jolle purkautuisin. On hyvin henkilökohtaista kertoa tunteistaan ja elämän tarpeistaan. Se tarve on tietenkin jokaisella, mutta kun kohde puuttuu, jää yksin itsensä kanssa. Elämässäni oli kyllä – Matti – mutta hän ei osannut ajatella minua, ei minääni, koska hän itse tarvitsi puhua itsestään. Hän oli hän, minä jotain.

En ole myöskään kääntynyt minkäänlaiseen henkiseen olemukseen, en jumalisuuteen. Uskontoni on omaani. Kun kevennän mieleni paineita, en tarvitse toista ihmistä henkimaailmaan, otan ryypyn! Helpointa itselleni!

Elämäni voin jakaa kolmeen osaan, rakkaus, pettymys, velat.  – Sitten on vanhuus!

Kuitenkin vielä osio: Lasten elämä, perheet. Mitä minulla nyt olisi muuta? Saan kokea perhe-elämäni parasta, sellaista jota itse en lapsuudessani kokenut!

Muistan kuinka nuoruudessani kaipasin sisaruksia, enkä ymmärtänyt mitä kaikkea perhe tarkoitti. Elämä – sitä se on! En uskonut, että minulla olisi perhe – joskus! Huh huh.”

Olen tähän kirjoittanut sanasta sanaan äitini kirjoitelman tammikuulta, jonka hän ojensi minulle juuri vastikään. Koska tässä ei ole mitään varsin intiimiä eikä paljastuksia, olen saanut luvan julkaista tämän tällä palstalla. Tämä kertoo vain eräästä elämästä.

Äitini on nyt 87-vuotias ja hänellä on lieviä muistihäiriötä, mutta muuten suhteellisen hyvässä kunnossa. Hän kirjoittaa paljon pienille lapuille ajatuksiaan ja muistojaan. Usein ne toistavat itseään, mutta toisinaan tulee jotain uutta. Hän on ainoa lapsi. Pikkusisko, joka ehdittiin nimetä Ritvaksi, kuoli pian syntymänsä jälkeen. Siitä tuli hänelle koko elämän kestävä trauma, jonka hän on tunnistanut kaiketi vasta vanhaksi tultuaan. Se tulee ilmi usein hänen puheistaan ja tuossa kirjoituksessa viimeisestä kappaleesta. Hän on ollut koko elämänsä lievästi introvertti, käsittääkseni. Samat piirteet tunnistan itsessäni. Onko luonteen muotoontumisessa ollut osansa pikkusiskon kuoleminen vauvana, en tiedä. Mutta neljän lapsen äitinä hän ei tällaisia tietty ehtinyt pohtimaankaan. Nyt kolmen vuoden leskeyden aikana näille ajatuksille on ollut tilaa. Ainoaksi lapseksi jääminen pikkusisaren kuoleman vuoksi on selvästi ollut kova paikka. Isäni ego oli niin kova, että se vei energian turhuuksien mietinnältä. Äitini oli ja on taas niin kiltti ja hyväluonteinen, ettei hän kyennyt panemaan vastaan. Kyllä hän mietti avioeroakin pari kertaa, mutta tahto ei riittänyt. Itsekin olen toivonut, että äidillä olisi ollut sisko tai veli. Hän on kokenut olleensa niin yksinäinen, että edelleenkin hänestä joskus tuntuu, ettei hänellä ole läheisiä, vaikka asuu tyttärensä luona, minä hoidan hänen asioitaan ja veljet käyvät tuolloin tällöin.

Olen jo vuosia sitten ounastellut, ettei kumpikaan vanhempani ollut koskaan uskossa, vaikka varsinkin isäni näin itsestään toi sanoin julki aina sopivissa ja sopimattomissakin tilanteissa. Perheeni oli tapauskovainen. Isäni (ja äitini hänen mukanaan) oli tiiviissä kontaktissa Noormarkun seurakunnan kanssa, mutta nähtävästi hän toi lähinnä itseään julki paikoissa, joissa se helppoa oli. Hän suunnitteli – ja käytti työssä graafisesti taitavaa sisartani hyväksi – seurakunnalle vaakunan ym., oli esillä erilaisissa tilaisuuksissa, veti miespiiriä ja antoi ”sävellyksiään” esitettäväksi kirkollisissa tilaisuuksissa jne.

Tässä äidiltäni saamassani kirjoituksessa tulee ilmi, ettei äitiäni Jeesuksen kosketus ole kohdannut. Ei hän ole itse kolkuttanut, muttei häntä juuri Jesse tai Jumala ole häirinnytkään tai tsempannut. Aivan samoin kuin omalla kohdallani. Hänen vanhempansa olivat uskonnottomia, vaikka olivatkin kovia isänmaan ihmisiä. Mustapaitoja. Vaari, isoisäni, oli sisällissodassa (suvussa puhuttiin vapaussodasta) 17-vuotiaana ja yli-ikäisenä talvi- sekä jatkosodassa. Viimeisessä valistusupseerina.

Isäni ja äitini mies, Matti, oli aivan kuin äitini tuossa tuoreeltaan kirjoittaa, itseriittoinen mies, jota kiinnosti lähinnä se, miten hän sai itsensä esille. Äitini ja muiden tarpeet jäivät vähemmälle, eivätkä äitini mielipiteensä olleet juuri missään oleellisia. Omat mielipiteeni, jotka alkoivat muotoutua noin 18-vuotiaana, hän pyrki myös jyräämään, mutta se ei sentään onnistunut. Niinpä minusta on tullut se mikä olen; omapäinen, poliittisesti epäilyttävä, uskonnoton ja muutenkin kelvoton. Isäni oli älykäs, sosiaalinen ja tietoviisas, mutta silti tyhmä kuin pässi. Ja ulkokultainen. Siitä katkeruudesta, että äitini jäi miehensä turhan huonolle huomiolle, kertoo hyvin sekin, että tuossa kirjoituksessa äitini mainitsee, että hänellä oli elämässään Matti, isäni, mutta siinä yhteydessä hän ei kerro, että oli ne lapsetkin, me.

Niin, äitini ei ole uskossa. Hänelle elämä on tässä ja nyt. Omat lapset, neljä, ja lasten lapset. ”Mitä minulla nyt olisi muuta?” Vaikka en juuri ole ollut samalla aallonpituudella kuin äitini, olen hänen tässä henkisessä eetoksillessa katsannossa hyvin paljon samoilla linjoilla. Minulla on paljon kaikenlaista meneillään nyt. Mutta mitä minulla loppujen lopuksi on sitten aikanaan? Äitini, yksinäinen lapsi, sai neljä lasta. Hän teki pitkän virkauran, muttei jättänyt itsestään lapsien lisäksi juuri muuta jälkeä itsestään maailmaan. Minä myös sain neljä lasta. Jos sairaus ei minua ennenaikaisesti vie, on minullakin aikanaan loppujen lopuksi suunnilleen vain ne neljä lasta ja mahdolliset lasten lapset. Elämäni, jos sillä jotain merkitystä on, jatkuu lapsissani. Missään muualla ei. Äitini vanhemmat olivat uskonnottomia, äitini on uskonnoton, minä olen ja joka ainoa lapseni on. Enkä muuten ole itse siihen aktiivisesti vaikuttanut. Kaikki kastettiin ja jokainen kävi rippikoulun.

Äitini täti, Laina-täti, koko ikänsä vanhapiikana elänyt maailmanmatkaaja ja kova muija, oli ainoa suvustani, joka suoraan tunnusti uskonnottomuutensa. Hän, vaikka lauloi seurakunnan kuorossa ja oli itsekin nuorempana kuoroja johtanut, ilmoitti minulle muutamaankin kertaan olevansa puolipakana. Hän inhosi pappeja. Hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen 97-vuotiaana. Elämä on, kerta kerralta. Aina yhtä outo ja vieras, vaikka tuttu.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

3 kommenttia artikkeliin Ӏitini usko

  1. Joo.
    Olen myös huomannut, että olen perinyt äitini ajatukset. Mitä vanhemmaksi tulee sitä ”pahemmin” käy.

  2. Aika järkyttävä kirjoitus ja aikamoista uskallusta kertoa noin alastomasti ja myöskin liikuttavasti perheestäsi.

    Otta oppia äitisi varoituksesta, siis siitä, että on suuri vaara jäädä ihan yksin maailmaan vaikka periaatteessa on läheisiä ympärillä. Sinulla on vielä hyvät mahdollisuudet lämmittää suhteita. Kolme sisarusta ja heidän perheensä puhumattakaan omista lapsista on suuri pääoma jos sitä oppii käyttämään.

    Sanompa kerettiläisen asian. Ei noista uskonasioista tarvitse välittää jos ne ei ilman ponnistuksia saa paikkaa ihmissielussa. Kirkkon voi mennä kuuntelemaan musiikkia tai kuuntelemaan saarnoja pitääkseen vastenmielisyyttä uskonnollisiin asioihin hengissä.

    Äitisi elämänkiteytys kolmeen sanaan ei ole lainkaan huono. Ikävä vain jos rakkaus päättyi pettymykseen . Hän tarkoitti varmaankin parisuhderakkautta. Lapsiaan tavalliset äidit rakastavat vaan ,koskaan sitä sanoittamatta vaan se tulee epäsuorasti esiin. Niin tekevät tavalliset isätkin. Joten yleensä sieltä löytyy salainen rakkaus alitajuisena kukkapenkkinä.

Jätä kommentti

Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial

Piditkö lukemastasi. Jaa teksti.