Otin luettavaksi nyt vuoden 2012 Finlandiavoittajakirjan, Ulla-Lena Lundbergin Jää, kun sen kirjaston vaihtohyllystä taannoin noukin. Kirja oli kyllä tiedossa, kun sitä hypetettiin kovasti aikoinaan. Kovapintainen hesarin kriitikko, Antti Majander, ylisti kirjaa vuolaasti. Alku oli tahmeaa. Lundbergin kerrontatyyli on minulle hieman vierasta. Mutta sitten tarina alkoi imeä, kuten hyvissä kirjoissa tapaa käydä. Aihepiiri oli kyllä lähtökohtaisesti mielenkiintoinen, nuori kirkasotsainen pappi perheineen ryhtyy papiksi karulla Ahvenanmaan saariston ulkoluotojen seurakunnassa.
Majander kertoi tajunneensa vuosien jälkeen, että kirjan alkulause oli jäänyt hänelle mieleen erityisen vaikuttavalla tavalla. Ja voin kyllä olla samaa mieltä. Mutta kirjassa on lukuisia muitakin upeita lauseita, jotka muutamalla sanalla ilmaisevat sellaisia elämän merkityksiä ja kokemuksia, joita periaatteessa sanoin ei kyllin hyvin voi ilmaista. Jotkut osaavat. Tämä on se alkulause: ”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.”
Ulla-Lena Lundberg on mielenkiintoinen sekoitus uskonnottomuutta sekä hengellisyyttä. Eeva -lehden haastattelussa v. 2022 hän ilmoitti menettäneensä uskon jo alakoulussa: ”Kun olin kymmenvuotias, opettaja puhui historian tunnilla ironisesti kreikkalaisista ja roomalaisista jumalista. Ajattelin, että joskus kristinuskosta puhutaan juuri näin. Ja menetin uskoni jyräyksellä.” Lapsenusko voikin hävitä jyräyksellä, kun taas vanhempana sen kadotus lähtee yleensä kipuilun kautta. Mutta Lundberg käy mielellään naapurissa olevassa Porvoon tuomiokirkossa ja laulaa virsiä. Hän kertoo, että kyseessä on hänen omaa hengellisyytensä harjoittamista, jota hänen täytyy tehdä. Hän kuvaa omaa hengellisyyttään niin, että kaikkea ei voi selittää. Ja näinhän jokainen järkevä uskonnoton voi hyvin todeta. Itse käytän kuitenkin sanaa henkisyys hengellisyyden sijaan.
Suomen Kuvalehden 4.12.2012 julkaistussa haastattelussa hän vielä toteaa: “Hyväksyin, että maailma on olemassa vain meidän aisteissamme. Ja että on olemassa asioita, joista voi kertoa vain fiktion kautta.” Ja mitäpä tuohon voi lisätä. Maailma on meille rajallisille olennoille olemassa vain aistiemme kautta, siitäkin huolimatta, että tiede selittää varsin paljon maailmasta, johon me ihmiset olemme ilmaantuneet. Mutta elämässämme tässä maailmassa on paljon asioita, jotka nähdään tai koetaan vain tunteiden kautta tai niistä voi kertoa fiktion avulla. Uskonnoton ei kiellä metafysiikkaa.
Itselleni oli henkilökohtaisesti vaikuttavaa lukea kirjasta jouluyönä karille ajaneesta ja uponneesta Park Victorysta. Kirjassa tieto onnettomuudesta tuli luotsin mukana jouluaamun jumalanpalvelukseen. Tämä oli kuullut sen luotsiradiosta. Haaksirikko tapahtui v. 1947. Laiva oli tullut pitkän matkan USA:n Virginian Newportista ja oli matkalla Helsinkiin, kun aivan matkan loppuvaiheissa joutui 25–28 m/s puhaltaneen myrskyn kouriin, eivätkä laivan ankkuriketjut kestäneet. Se oli vain pari vuotta vanha. Lundberg sijoittaa tarinaansa todellisia tapahtumia. Ja itse asiassa hän kirjoittaakin paljolti omasta suvustaan ja perheestään.
Olin vuonna 1980 Gyltön linnakkeessa lääkintämiehenä. Park Victoryn haaveri tapahtui Utön saaren lähellä. Siellä oli myös Turun rannikkotykistön paikka. Muistelen siellä käynneiltä kuulleeni, että hylky olisi vielä näkyvissä. Ei kyllä ollut, kun se on muutaman kymmenen metrin syvyydessä. Ehkä hyvällä kelillä jollakin katselulaitteella näköhavainnon siitä veden alta sai.
Aika on venyvää, supistuvaa ja suhteellista tai jotain. Tapahtumien ajankohtia verratessa aika on kuin haitari. Varusmiesaikanani onnettomuudesta oli kulunut vain 33 vuotta. Silloiselle nuorelle miehelle iäisyys. Sama aika, kun olen nyt asunut nykyisessä talossani. Se ei tunnu iäisyydeltä nyt. Varusmiespalveluksestani taas on jo 43 vuotta. Estonian uppoamisestakin on jo 29 vuotta. Jos olisin ollut 14 vuotta myöhemmin Gyltössä lääkintämiehenä, olisi minut siirretty välittömästi Utön saarelle apujoukoiksi. Vuonna -80 en päässyt, vaikka halusin sinne päästä käymään. Epäilemättä v. 1947 jouluna noilla Lundbergin kuvaamilla luotolaisilla oli samankaltainen epäuskon ja hämmennyksen tunne kuin oli itselläni Estonian katastrofin tapahduttua.
Lundberg on siis hengellisyyttä harjoittava uskonnoton. Hän kertoo kirjassa kirjeitä ym. postia luotolaisille jakavan Posti-Antonin suulla yhdenlaisesta uskon muodosta näin:
”En minä kiellä enkelivartioiden olemassaoloa. Mutta sen voin sanoa että täällä hallitsevat voimat olivat vanhoja silloin, kun Jeesus oli nuori. Ajattelen niin että kun Jeesus oli nuori ja Genesaretin järvellä, sillä järvellä oli ikiaikaisia voimia. Ne jotka olivat kasvaneet siellä tiesivät niistä ja olivat joissakin tilanteissa turvautuneet niihin. Jeesus tuli ulkopuolelta. Kun hän näki mielessään, mihin hänen pitäisi käskeä opetuslasten heittää verkkonsa, hän arveli tiedon tulevan Jumalalta, mutta se tulikin järvessä asuvilta voimilta. ne tunsivat että meneillään oli jotain erityistä, ja antoivat hänen nähdä. Hän oli sitä sorttia joka näkee. Ja mitä luulet, kuka salli hänen kävellä veden päällä? Ei Jumala ainakaan.”
Tämä Posti-Anton on nähtävästi jonkinlainen jäänne ajoista, jolloin Suomessa kristinusko sekoittui ikivanhoihin pakanallisiin ja animistisiin uskontoihin. Rajaseuduilla ja ulkosaaristossa lienee tällaista ollut vielä 1900-luvun alkupuolella. Hän kokee olevansa näkijä, jota luotojen mystiset olennot ohjaavat tämän kulkiessa karikoissa ja tuulissa – sekä jäällä kulkiessaan niin, ettei putoa jäihin. Hän näkeekin niitä, vaikka ne häviävät yhtä mystisesti kuin ilmaantuvat vaaroista varoittamaan. Lundbergin isä, joka oli pappi, hukkui jäihin paluumatkalla seuroista aivan näköetäisyyden päässä kotoa. Lundberg oli itse vain puolitoistavuotias tuolloin.
Tämän myötä toivotan kaikille hyvää Yulea ja Sol Invictusta. Valo voittaa pimeyden! Jäätkin sulavat aina aikanaan.
by 