TOUKOSIUNAUS 2023

Loputkin toukotyöt ovat nyt jo aikapäiviä sitten tehdyt ja pellot vihertävät oraalla. Olin yksitoista vuotta sitten työkeikalla kuvaamassa Porin Ahlaisissa ekumeenista toukosiunausta. Näitä on järjestetty tällä vuosituhannella jo tuolla ja täällä.

Tämä keskiaikainen rituaali lienee vuosituhannen vaihteen tienoilla kaivettu historian pölyistä jälleen esille ja käytäntöön. Tuskinpa sillä näinä aikoina ole ollut samaa merkitystä kuin ammoisina aikoina, jolloin se on ollut yhtä itsestään selvää kuin sunnuntaisin kirkkoon meno. Nyt se on enemmän nostalginen ja yhteisöllinen tapahtuma kuin varsinainen rituaali.

Näyttävä tapahtumahan se Ahlaisten vuoden 2012 kylvön siunuu kyllä oli. Aurinkoisena päivänä kylätietä pitkin peltoa lähestyi saattue, jonka kärjessä asteli kaksi mustiin kauhtanoihin sonnustautunutta pappia. Toisella liperit kaulassa ja toisella ortodoksiset vermeet kummallisine hattuineen.

Toukosiunaus on siis nostalginen perinteen jatkamisjuttu, eikä arkista todellisuutta. Se on näytös. Kun papit ovat lausuneet taikasanansa, alkaa virren veisuu ja pellon omistaja lähtee kävelemään vakka edessään siementä eteensä huiskien. Mieluusti useampi sukupolvi, mikäli mahdollista. Yllä olisi hyvä olla sopivan vanhahtavat agraarit asusteet. Ei suinkaan sovi se, että maanviljelijä lähtee kesämökin kokoisella John Deerellä vetämään viiden metrin levyistä kylvökonetta. Siinä suuremmankin kuoron ääni jää helposti toiseksi.

Herran suosiollista siunausta enemmän taitaa pellon tuottamalle sadolle vaikuttaa tieteellisesti huippuunsa jalostetut ja viritetyt siemenet, teholannoitus ja rikkaruohomyrkyt. Ja enemmän kuin rukousta, tarvitaan nykyisessä maanviljelyksessä pitkälle sofistikoituneita rehupuntin omia tiedonkäsittelyjärjestelmiä ja tehokkaita tiedonsiirtojärjestelmiä. Jos ei ruohonkorsikaan taitu Herran tietämättä, ei myöskään viljansiemenkään idä ELY-keskuksen sitä tietämättä. Mikään määrä ja pinta-ala ei saa heittää piiruakaan tai ELY-keskuksen tarkastaja tulee lukemaan madonlukuja. Eivätkä ne luvut ole pellossa olevien matojen lukumääriä.

Porin Kirkkosanomissa 7.6. oli Suojatie -kolumnissa ajatus viikon Raamatuntekstistä. Se teksti on Luukkaan evankeliumista 12:13-21. Siinä Jeesuksen vertaus kertoo rikkaasta maanviljelijästä, joka sai hyvän sadon ja tämä mietti, mihin sen jemmaisi. Piti saada isompi aitta tyytyväisyyden kodiksi. Mutta Jumala ei katsonut hyvällä moista ahneutta, vaan vaati tämän sielua takaisin. Ja kuten tiedettyä, mitään maallista ei sinne toiselle puolen saa.

Kirkkokäsikirjassa käsitellään rikkauksien tavoittelua ja itsekkäitä tekoja. Rikkaudet ovat katoavia aarteita, eivätkä Herralle suosiollisia. Hänen luonaan oleva aarre on se, mitä pitää tavoitella. Mutta toisaalta kirkko ei käsikirjansa teksteistä juuri piittaa, vaikka yhteiskunnassamme vallitsee toisaalta suuri köyhyys ja toisaalta suuri vauraus ja tämän vaurauden epätasainen jakautuminen – tai kasautuminen. Köyhyyteen se kyllä suo huomiotaan diakoniatyöllä ja joskus juhlapuheissa, mutta vaurauden epätasaiseen jakautumiseen se ei puutu.

Toukosiunaus suoritetaan nykyisin lähes poikkeuksetta suurten maatilojen pelloilla. Näillä tiloilla on miljoonien eurojen koneet ja näiden tilojen haltijoiden varallisuus on sekin aivan jotain muuta kuin saarijärven paavoilla aikoinaan oli. Nämä satojen hehtaarien tehoviljellyt alat tuottavat satoja, joista Luukkaan evankeliumin tekstin ”rikas” mies ei edes uneksia voinut. Mutta papit rukoilevat aina vain parempia satoja. Ja kiitetään maan antimista ja aineellisesta hyvästä, joka siis jakautuu enimmäkseen harvoille. Suurmaanviljelijät eivät juuri maan antimien tuottoja jaa muille, ellei sitten veroina. Mutta kuittaavat varsin suuret maataloustuet. Näistä tietty maksetaan kuoletukset konelainoista. Tästä aineellisesta hyvästä suuri osa meneekin pankeille ja konevalmistajille. Kotieläintuottajat taas joutuvat kiristämään vyötään, kun näiden tuottamasta aineellisesta hyvästä suurin osa menee suurille kauppaketjuille ja näiden suuromistajille.

Sitten tuleekin mieleen Kain ja Abel. Toinen näistä viljeli peltoa, toinen kasvatti lihakarjaa (näin nykyaikaisittain ilmaistuna). Herra ei ollut suosiollinen vehnäsen tarjoamiseen, mutta pihvi kyllä maistui ja sen tuottajalle Herra valisti kasvonsa. En ole nähnyt mitään uutista lihakarjan siunauksista. Eikö niitä tehdä? Kauppakeskuksia ja koteja toukokylvöjen ohella kyllä papeilla siunuutetaan. Vai onkohan kirkko pappeineen katsonut ekologisesti kyseenalaisen lihakarjan kasvattamisen vähemmän siunaukselliseksi?

Vai olikohan niin, että Abel oli uskova, kun Kain taas ei? Eli Herran suosion saa ehdollisesti – pitää uskoa ja palvoa tätä. Muuten ei hyvä heilu, eikä hyväkään sato tuo autuutta. Tosin hyvä satokaan ei kaiketi ole todennäköinen, jollei sillä ole Herran siunuuta.

Vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivätkä varsinkaan viljan kasvu- ja satokaudet. Sato tulee ja tuleentuu tai sato on surkea joko alkukesän hallojen, kuivuuden tai liiallisten sateiden vuoksi. Riippumatta siitä, onko touko siunattu tai ei siunattu.

Kirkkosanomien kolumnissa Noormarkun kirkkoherra Kari Penttinen kertoo, että rukoilemme Herraa, jotta tämä antaisi hyvän sadon ja varjelisi meitä katovuosilta. Mahdettiinko suurina katovuosina toteuttaa toukosiunauksia vai mahtoivatkohan ne jäädä tyystin tekemättä? Vai unohtuiko rukous, vai eikö se vedonnut Herraan?

Julkaisin 24.5.2021 uudelleen v. 2012 Kotimaa24-palstalla julkaisemani blogitekstin, joka on luettavissa täällä. Kotimaa24-blogin teksti lienee hankalasti esiin kaivettavissa

by