Radiodeissä on joka arkipäivä vakipaikalla ohjelmapaikka nimeltään Toivon päivä. Ohjelmasta ja sen sisällöstä ei nyt muuta, mutta tuo nimi minua on mietityttänyt jo monta vuotta. Kristityt puhuvat aina mielellään toivosta. Mutta mitä se toivo on, ei ole minulle auennut. Tarkoitetaanko sillä sitä, että aina on toivoa päästä taivaaseen? Että sinne pääseminen ei olekaan itsestään selvää. Tai onko ylipäätään sitä paikkaa, johon Jeesukseen uskovat pääsevät tämän lunastustyön kautta?
Niin. Usko, toivo ja rakkaus. Siinä kolme kovaa. Kristinuskon ydin, käsittääkseni. Ainakin kolme sen elektronia.
Usko liittynee VT:ssä kerrottuun Jumalan Israelin kanssa tekemään liittoon. Nykyteologit kertovat, että Jumala on tässä liitossa uskollinen ja ihmisen tulee ottaa vastaan Jumalan armon uskomalla. Ja luottamalla siihen. Mutta luottaisinko minä liittoon, jossa toinen osapuoli on säälimätön massamurhaaja? Uskoisinko minä tällaisen sanaan tai liittoon? Toivo liittyy tulevaisuuteen. Se on ehdollinen. Haluttava asia ei välttämättä toteudu. Kristinuskon Jumala on ilmoittanut, että joka turvaa Häneen, pelastuu. Pelastuu miltä? Sitä ei kukaan kuolevainen tiedä. Täytyy vain uskoa, toivoa. Ja luottaa. Kansanmurhaajaan.
”Suurin niistä on rakkaus”. Rakkaus on yksi niistä kaikista arvoista ja hyvistä asioista, joihin kristinusko on pyrkinyt saamaan yksinoikeuden. Tämäkin, rakkaus, on ehdollistettu: ”rakasta Jumalaa yli kaiken”. Ja sen jälkeen vasta lähimmäistäsi kuin itseäsikin. Jeesushan sen myös ilmoitti – tulee hylätä oma perhekin, jos se estää seuraamasta nimenomaan Häntä. Vaihtoehtoja ei anneta kuin kaksi. Joko seuraat tai joudut kadotukseen.
Luis Bunuel käsitteli elokuvissaan usein uskon teemoja ja tekopyhyyttä. Tekopyhyys oli Bunuelin läpäisevä teema varsinkin myöhemmän kauden elokuvissaan. Niin papiston kuin porvariston. Ja usein nämä liittyvätkin toisiinsa. En nyt tarkoita, etteikö tekopyhyys koskisi meitä kaikkia. Kyllä kaikki me syyllistymme siihen aika ajoin – varsinkin muita arvostellessamme, mikä meidän kaikkien ykkösharrastus on. Bunuelille uskonto kaikkine absurdiuksineen ja paradokseineen oli lähde, josta ammentaa. Hän tokaisikin kuvaavasti kerran, ”kiitos Jumalan, olen ateisti”. Bunuel kävi tiukan papillisen kurin jesuiittakoulun Saragossassa, josta hänet erotettiin huonon käytöksen takia ja siirtyi sekulaariin kouluun. Siellä hän luki Darwinin Lajien synnyn ja kertomansa mukaan se vähäkin usko, mitä jäljellä oli, katosi tyystin. Mutta hänellä oli ambivalentti suhde uskontoon. Hän piti luostareista aivan kuten minäkin vanhoista kirkoista. Bunuel ei kritisoinut uskoa sinänsä, vaan uskonnon rakenteita ja papistoa. Jeesusta hän käsitteli tavallisena ihmisenä, ei kohottanut jalustalle eikä ihmeiden tekijäksi tai vapahtajaksi. Jalustalle sen sijaan joutui syyrialainen pyhimys elokuvassa ”Simon ja viettelykset pyhimys”, joka kerrotun mukaan vietti 400-luvulla 40 vuotta pylvään nokassa. Mutta hänkin antoi periksi vieteilleen, kun Saatana vei tämän aikakoneella nykyajan New Yorkiin ja yökerhoon. Bunuel ei elokuvissaan juuri käsitellyt uskontoon liittyvää toivoa, vaan kuvasi kristillisten ideoiden vähittäistä murenemista ja epäilyä.
Alfred Hitchcock kävi hänkin jesuiittakoulua, vaikka Englannissa kasvoikin. Hän kertoi sieltä saaneensa voimakkaan moraalisen pelon kaikkea pahaa kohtaan. Jesuiittakoulu siis leimasi hänen elokuvauraansa. Kerran kysyttäessä hän kyllä totesi pelkäävänsä ainoastaan silloin, kun hän näkee papin kumartuneena lapsen puoleen. ”Minä tunnustan” -elokuvassa pappi joutuu rippisalaisuuden pitämisen kanssa hankaluuksiin. Kirkon puutarhuri tunnustaa papille tappaneensa miehen. Ahdistus on valtaisaa. Pappia näyttelee Montgomery Clift, joka on minulle aina ollut jotenkin vieraannuttava hahmo. Ahdistus näkyy hänessä joka ihohuokosestakin. Ahdistunut Montgomery oli oikeassa elämässäänkin. Hän tuhosi lääkkeitten ja viinan sekakäytöllä itsensä. Hän kuoli vain 45-vuotiaana. Puutarhuri tappoi toisen työnantajansa ja elokuvan edetessä hän antoi poliisille ymmärtää, että tappaja olisi ripin vastaanottanut pappi, joka joutui epäillyksi. Sekään ei murtanut papin rippisalaisuuden pitämistä. Rippisalaisuudessa vaikka murhan kyseessä ollen on jotain perin kipeää. Ihmisen tappaminen ei ole enää henkilökohtaisen salaisuuden piirissä, vaikka kuinka olisi rippisalaisuus. Ei ihme, että pappi oli ahdistunut. Sikäli Montgomery Clift oli oiva valinta rooliin. Rippisalaisuutta ei tarvinnut rikkoa, kun murhaaja saatiin selville muutenkin. Sivumennen muuten Bunuelin elokuvassa ”Porvariston hillitty charmi” pappi taas ryhtyi puutarhuriksi.
Katselin juuri Robert Wisen ohjaaman elokuvan ”Antakaa minun elää”. Se käsittelee prostituoidun ja ns. huonoa elämää viettäneen naisen kuolemantuomiota hatarin tai olemattomin todistein. Tämä toimitettiin syyttömänä kaasukammioon. Elokuvan loppupuoli käsittelee ankaran viileästi kuolemaantuomitun viimeisiä päiviä teloituksensa toteuttamista tai sen lykkäystä odotellessaan. Itse teloitustapahtuma teknisine yksityiskohtineen oli kylmäävää seurattavaa. Teloituksen teknisen henkilökunnan toiminta nimettömine näyttelijöineen on mestarillista ohjaajan työtä. Näiden, kuten myös vankilan johtajan ja vartijoiden olemus ja kivettyneet kasvot kertovat karua kieltä siitä mitä ovat tekemässä. Nimittäin valtion suorittamaa murhaa.
Yksi merkittävä elementti, jota kaikki eivät välttämättä huomaa, on pappi. Hän käväisee pari kertaa kuolemaantuomitun luona. Keskustelee ja ottaa vastaan ripin. Ripin sisältöä ei katsojalle kerrota. Mutta kun teloitus on kaikkine vaiheineen alkanut, on pappi kuvissa mukana, mutta lähinnä sivuttain kameraan päin, tapahtumista ja teloitettavasta poispäin kääntyneenä ja Raamattua lukien. On sivussa ja lukee itsekseen Raamattua. Voin tulkita tämän niin, ettei Wise uskonut sellaiseen toivoon, mitä uskonto tai pappi voisi antaa teloitettavalle. Viimeisen kerran pappi esitetään, jälleen mykkänä, kun kuolemaantuomittu astuu sisälle kaasukammioon ja viime sanoikseen sanoo papille, ”isä, minä en tehnyt sitä”. Nähtävästi tämä ei tätä kertonut ripittäytymisessään papille, vaan ilmeisesti mekaanisesti kertoi tehneensä syntiä niin kuin ripillä kuuluu. Pappi ei vastannut mitään. Olikohan tälläkin usko, toivo ja luottamus koetuksella? Näin voisi tulkita. Joka tapauksessa elokuva on vahva argumentti kuolemantuomiota vastaan.
by 
Kymmenessä käskyssä sanotaan,”älä tapa” pätee kaikissa olosuhteissa, ei niin suurta rikollista ole, että teloitus on oikein. Elinikäinen vankila on oikea paikka
syystä, ettei rikollinen pääse uusimaan tekoaan.
Hän, joka on elämän antanut, ottaa myös elämän pois, eikä siinä ole nokankoputtamista.
Mikä mahtaa olla ateistin toivo, vai onko sitä ollenkaan. Onko varma, ettei mitään
jää jäljelle, kun ruumis hajoaa luonnon kiero kulkuun. Jos on
varma, niin se vaatii vahvaa uskoa.
Koskeeko se myös Jumalaa? Vai meneekö se niin, että ”älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon?
Mitä tulee ateistin toivoon, niin miten se nyt puuttuisi? Ateisti toivoskelee eri asioita samoin kuin uskova, mutta ei tietty rukoile. Ateisti katsoo, että kuoleman jälkeinen elämä on silkkaa kuvittelmaa. Tämä katsomus perustuu tieteelliseen maailmankuvaan, jossa ei ole nähtävissä mitään perustetta uskoa kuoleman jälkeiseen elämään. SE on uskoa, ei ateistin näkemys.
Mutta eikö uskovan toivo ole vähän paradoksaalista. Kun nimittäin se taivaaseen pääseminen, pelastuminen tms. pitäisi olla varma asia. Kun kerran on se lupaus. Mihin silloin tarvitaan toivoa?
Uskovan elämässä on näkemys, että ihmisessä jotain sellaista, joka ei ole materiaalia. Materiaali kuolee, mutta on sellaista, joka ei kuole, vaan jää olemaan ikuisesti.
Taivaalla käsitämme ääretöntä avaruutta, mutta jos kaikki katoaa, niin tämäkin taivas katoaa. Tämän takia käsite ”taivas”, ei kuvaa ikuista olotilaa.
On mielenkiintoinen kysymys, kuinka suuri osa ihmisistä uskoo elämän jatkuvat kuoleman jälkeen. Suurin osa ihmisistä uskoo sen jatkuvan, jossain muodossa. Nekin ihmiset, jotka eivät ole tienneet uskonnoista, uskoivat elämän jatkumiseen. Pyramidit ovat siitä oiva esimerkki.
Suoraan Raamtusta: ”Elävät tietävät sen, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään. Heillä ei ole enää palkkaa saatavana, ja heidän muistonsa on unohdettu.” –Saarnaajan kirja 9:5 FB92
Miten tämä on ymmärrettävä?
Ja vielä kiinnostaa se, että koskeeko se ”Älä tapa” käsky myös jumalaanne?