Papiksi ei tuosta vain ryhdytä. Omatekoiseksi saarnaajaksi ja julistajaksi voi ryhtyä jos niin tykkää ja siihen joku palo on. Tosin monilla se palo onkin rahan tienaaminen. Papin ura aukeaa vain yliopiston teologiseen pääsemällä. Sinne on kyllä helpompi päästä kuin oikeustieteelliseen tai matemaattis-luonnontieteellisiin opintoihin. Papiksi on hakeutunut moni sellainenkin, jolla ei oikeastaan sitä varsinaista hengen paloa ole. Papin palkka on varsin siedettävä, keskikuukausipalkka noin neljä tonnia, arvostusta saa seurakuntalaisten keskuudessa jo sokeripalaa eli papin kaulusta pitämällä ja ylenemismahdollisuuksiakin on aina piispaksi saakka, jossa palkka onkin jo sitten kymppitonni. Papin tutkinnolla ja hyvillä suhteilla voi saada muitakin kirkon hyväpalkkaisia johtajanvirkoja, jos papin palkka ei oikein riitä.
Mutta miten mahtaa käydä papeilta laupiaan samarialaisen homma? Princetonin yliopistossa tehtiin vuonna 1973 koe. Papeiksi opiskelevia pyydettiin kertomaan, miksi he halusivat ryhtyä papeiksi. Sitten näille annettiin tehtävä. Piti valmistella lyhyt esitelmä Raamatun laupiaan samarialaisen tarinasta. Sehän on eräänlainen moraliteetti. Sen jälkeen opiskelijat yksi kerrallaan ohjattiin siirtymään läheiseen rakennukseen, jossa näiden piti pitää tämä esitelmä.
Kolmannekselle opiskelijaryhmästä kerrottiin, että siirtymiseen oli hyvin aikaa. Toiselle kolmannekselle oman esitelmäluonnoksen laatimisen jälkeen kerrottiin näiden ehtivän hyvin, jos lähtisivät heti saman tien. Lopulle kolmannekselle kerrottiin, että he olivat jo myöhässä ja kiirettä tulisi pitää. Nämä joutuivat kulkemaan rakennusten välissä olevaa kapeaa kujaa pitkin. Kujalla oli mies, joka kärsi selvästi pahoista kivuista (tutkimusavustaja).
Ensimmäisestä ryhmästä 60 % pysähtyi auttamaan. Toisesta kolmanneksesta pysähtyi puolet. Lopuista, joilla piti olla kiire, pysähtyi vain 10 %. Tietty tästä kokeesta on jo viitisenkymmentä vuotta, mutta kuinka paljon ihminen on tässä ajassa muuttunut, ellei sitten vielä individualistisempaan suuntaan? Voi hyvin kyllä miettiä, mitkä motiivit ovat takana, kun nuori henkilö päättää lähteä opiskelemaan papiksi. Onko siinä halu auttaa lähimmäisiään, vai houkuttaako kohtuu hyvä palkka, siisti sisätyö ja ehkäpä pieni vallantuntukin? Ainakin kirkkoherroiksi pääsevillä on tiettyä valtaa. Johtajan asema sisältää aina myös vallan elementin.
Entä miten kirkolta sujuu laupias samarialaisuus? Kirkon budjetista noin 14 % menee diakoniatyöhön, josta suuri osa perheneuvontaa, palvelupuhelinta ja sairaalasielunhoitoa. Varsinaiseen hädänalaisten auttamiseen kirkon budjetista taitaa mennä varsin pieni osa. Yhteisvastuukeräyksen rahatkin tulevat tavallisilta kansalaisilta, ei kirkolta. Monille tämä kirkon vähäosaisten auttamistyö on syy kuulua kirkkoon. Mutta taas monille se ei riitä – ei se itsessään, eikä varsinkaan kirkon auttamistyöhön käyttämä osuus menoista. Koska kirkko on yksityinen taho, on sen tekemä auttamistyö myös viittaus hyväntekeväisyysyhteiskuntaan, mikä ns. hyvinvointiyhteiskunnassa ole mikään toivottava suunta.
Ehkäpä seurakuntien jäsenetkin alkavat vieraantua kirkon piiristä ja sen tehtävistä, koska kirkkovaaleissa äänestysaktiivisuus oli monta prosenttiyksikköä pienempi kuin neljä vuotta sitten, vaikka luulisi sen olevan toisin päin – kun nimittäin kirkosta erotaan, ja paljon on neljässä vuodessa erottu, voisi kuvitella eroajien olevan niitä hälläväliä-kirkosta-tyyppisiä ja jäljelle jäävien ikään kuin tislaantuvan kirkon asioista enemmän kiinnostuneiksi. Mutta ei. Kirkolla onkin tässä mietittävää. Ja kun väkimäärä vähenee, tulee ennen pitkää mietittäväksi, mistä menoja karsitaan. Raamatun laupias samarialainen oli köyhä ja syrjitty. Kuinkahan moni pappi suostuisi tinkimään omista eduistaan köyhien ja onnettomien auttamisen hyväksi?
by 
Kyllä kirkko edelleen on instituutio, joka miettii kuinka auttaa niitä, jotka ovat apujen ulkopuolella. Esim. velkaneuvonta, ruuanjakelu, perheneuvonta voi myöskin olla joskus iso juttu. Kirkko on synnyttänyt aikoinaan monet nykyään valtiolle kuuluvat asiat, kuten vaikkapa esim koululaitos yms. Kyllä siellä diakonit auttavat ihan työkseen. Heidän työnsä on apua, eli heidän palkkansa on tavallaan synomyymi avulle myös.
Kirkko on instituutio, joka kyllä myös auttaa apua tarvitsevia. Mutta kuinka pyyteetöntä se on? Ja miten tuo auttamisen eetos näkyy kirkon budjetissa, jossa sen osuus on aika pieni.
Sitten tulee mieleen kysyä, että ketkä ovat niitä, jotka ovat apujen ulkopuolella? Miksei yhteiskunnallinen velkaneuvonta tai perheneuvonta näitä tavoittaisi? Ruoanjakelu kyllä on nähtävästi enimmäkseen kristillisillä järjestöillä tai kristillisellä eetoksella toimivilla. Sinänsä se, että leipäjonoja tässä ”hyvinvointiyhteiskunnassamme” on, on kyllä melkoinen häpeätahra. Mutta ilmeisesti niihin on jo totuttu ja turruttu niin, ettei niissä enää nähdä mitään kummaa…
Sitten se, että kirkko on synnyttänyt monet nyt valtiolle kuuluvat asiat, niin onko niin? Onko juuri kirkko synnyttänyt ne, vai oliko kyseessä vain se aikoinaan heikon resurssein toiminut julkinen sektori (vaikkei tuota termiä kai tunnettukaan), joka näki, että on jo olemassa koko maan kattava organisaatio, joka saattoi toimia ikään kuin valtion haarakonttoriverkostona, nimittäin se kirkko? Kirkkohan oli todellakin ulottanut lonkeronsa vähän joka puolelle kaikkia käännyttäessään ja omaa ideologiaansa levittäessään.
Vielä lisäyksenä edelliseen: sattuneesta syystä eräässä muussa asiayhteydessä kävin tutustumassa diakonissalaitoksen hoiva-asumispalveluihin. Niissä muuten vuokrat ovat yhtä ankaria kuin muissakin yksityisissä hoivalaitoksissa. Kirkkaasti vapaiden markkinoiden vuokria korkeammat.
Yhdyn Ykiin, siinä että asiallisesti kirkko ennen kunnallisia hallintoja Suomessa oli Ruotsin valtion ’kunnallinen’ toimielin so että pramea pappila oli eräänlainen kunnantalo. Kirkko toimi Ruotsin valtion komennossa ja kuntalaisten ylläpitämät papit olivat valtion ’virkamiehiä’.