Poikkesin siis ennen juhannusta Helsingin reissulla Hattulan kirkossa, jossa on satamäärin kalkkimaalauksia aiheina Raamatussa kerrotut tapahtumat. Yksi näistä ja myös vaikuttavimmista on kuva, joka on merkitty ”Leviathan” -nimiseksi. Ilmeisesti paljon myöhemmin. 1500-luvun kirkkotaidemaalari tuskin tuota Leviathaniksi nimesi.
Leviathan -nimi minulle tuli uudelleen esiin eräitä vuosia sitten hienon elokuvan myötä. Andrei Zvjagintsevin ohjaama Leviathan kertoo venäläisen pikkukaupungin korruptiosta ja sen tuottamista onnettomuuksista kaupungin asukkaille. Elokuva lienee kuvaus Venäjän hallintoon pesiytyneestä korruptiosta alhaalta aivan huipulle asti, vaikka ohjaaja ei sitä itse myönnä. Viranomaiset eivät elokuvaa hyvällä katsoneet. Sen ensi-ilta venyi kuukausia, kun siitä mm. vaadittiin kirosanat poistettavaksi… (Venäjällä on kirosanatkin kieltävä laki) Elokuvassa kaupungin korruptoitunut pormestari vaatii pakkolunastettavaksi erään autokorjaajan itse rakentaman talon mitättömällä hinnalla. Ikävien tapahtumien jälkeen talo sitten puretaankin ja paikalle rakennetaan pormestarin kirkkoherralle lupaama pröystäilevä ortodoksikirkko. Nyky-Venäjällä ortodoksikirkolla ei juuri ole pidäkkeitävä omissa toimissaan ja hyötymisissään, kun se on saanut valtion korkeimman tahon suojelun.
Olen soittanut parisen vuotta eräässä projektiluontoisessa instrumentaalikokoonpanossa. Biisien nimet ovat pääasiassa minun keksimiäni. Ja kun nimien keksiminen on minulle vähän työlästä, olen ratkaissut monien nimet katsomalla DVD-hyllystöäni ja poiminut elokuvien nimiä. Sikäli Leviathan sitten johkaantui erään biisin nimeksi. Joku aika sitten huomasin vuosikymmeniä diggaamani Robert Frippin julkaisseen omalla levymerkillään elektronista musiikkia tekevän duon The Grid´n levyn, jolla hän itse soittaa soundscapejaan. Ja levyn nimi on siis Leviathan. Erikoinen sattuma on sekin, että tämä The Grid on aiemmin julkaissut biisin nimeltä Swamp Thing. Tämä meidän Koivuluoto project on myös tehnyt saman nimisen biisin. Tosin genre on sitten aivan eri. Sekin nimi eräästä elokuvasta.
Hattulan kirkon maalauksen Leviathan on siis se hirviö, jonka kitaan kadotukseen joutuvat viskataan. Tosin kanaanilaisten eli Israelin tarujen Leviathan ei kadotettuja ahmaissut, vaan se itse joutui Tuomiopäivänä hyvien puolelle päässeiden ahnaisiin suihin. Vanha kristillinen taide oli ahdistavaa ja sen oli tarkoitus olla sitä. Kristinusko oli ja on pelotuksen uskonto. Uskomattoman, määrättömän ja päättymättömän vihan uskonto. Uskova näkee rakkauden uskonnon. Minä näen vihan ja kidutuksen uskonnon. Kristinuskon teologian mukaan vain tässä ajallisuudessa uskoon tulevat ”uudestisyntyvät ja nämä vanhurskautetaan”. Jos syystä tai toisesta (varsinkin erittäin huonon informaation vuoksi, kukapa ehdoin tahdoin ikuiseen kidutukseen haluaisi) usko lunastajaan, ei pelastusta heru. Joutaa helvettiin iäisyydeksi. Sadat miljoonat, miljardit. Kidutukseen ikuisiksi ajoiksi. In saecula saeculorum. Rakkauden uskontoko? Todellakin?
Itse asiassa koko kristinuskon perusta putoaisi tyyten pois, jos siitä otetaan kadotus tai helvetti pois. Mihin silloin tarvittaisiin sitä ”pelastussuunnitelmaa”? Kristinusko perustuu sille ajatukselle, että on Jumala, joka loi maailman ja itse asiassa kaiken. Jumalan luomistyön tarkoituksena oli ”toteuttaa rakkauden ääretön valtakunta” (A. F. Granfelt kirjassaan Den kristliga dogmatiken) Sitten tässä uskonnossa opetetaan Jumalan olevan kaikkivoipa, kaikkitietävä ja ylimaallisen hyvä ja rakkaudessaan rajaton. Tämä selvää. Entä miten tähän sitten sopii se, että jo ennen ihmisen luomista enkeleistä kaiketi suurin ryhtyi kapinaan ja vei lukemattoman määrän muita enkeleitä mukanaan ja perusti oman ikuisen imperiuminsa – eikä siinä kaikki: tämä vieläpä omasi niin suuren vallan, että ryhtyi hallitsemaan maailmaa. Onhan Perkelettä, Saatanaa, Lusifeerusta jne. kutsuttu ”maailman valtiaaksi”. Näin siis uskonnon mukaan. Kaikkitietävän ja kaikkivoivan piti tietää tämä etukäteen. Entä minkälainen se loppu enkeliaines siellä sitten on, jos kerran valtava määrä näitä lähti Lusifeeruksen kelkkaan? Ovatko nämä kaikki varmasti niitä hyviä? Mistä Jumala sen tietää, jos ei tiennyt niistä aiemmistakaan?
Eikö kaikkivoipa tahto toteutunutkaan? Jumalan ääretön rakkkaudentahto ei päässyt toteutumaan, vaan Hän valitsi kaikkivoittavan rakkauden sijaan vihan äärimmäisessä turhamaisuudessaan, mustasukkaisuudessaan ja kateudessaan Lusifeerukselle? Vai oliko kaikki suunniteltua, aivan samoin kuin se, että ”monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut”?
Leviathan on kauhistuttava peto. Valtava, pelottava ja ruma hirviö. Ja sellaisen olennon hyvä Jumalamme loi. ”Siellä kulkevat laivat, siellä on Leviathan, merihirviö, jonka loit telmimään siellä.” (Ps. 104:26). Niinpä niin. Ainahan tarustot ovat olleet väärällään hirmuisia petoja ja toinen toistaan ällöttävämpiä kammotuksia. Mikäpä ettei uskonnoissakin. Ja sellainen hirviö, Leviathan, piirrettiin eräänkin kirkon seinään pelottamaan aikansa ihmisiä. Syntisiä, perisynnin alaisia, jotka voivat pelastua vain ja ainoastaan uskomalla Jeesukseen ja Lunastukseen. Siis uskomalla papin jylhiin synnintunnon vaateisiin ja tuomiopäivän puheisiin. Kuvassa pahat syntiset Leviathan ahmaisee, hyvät eli uskovat pääsevät taivaan iloihin.
by 
Ykin juttuja on tuttua ja turvallista lukea, koska ajatuskulut ovat aina niin ykiä, niin ykiä. Tämä olisi hyvä tilanne, jos turvallisuuden kaipuu olisi ihmisen ainoa käynnissä pitävä voima. Ei se ole, kutsu uusiin tuuliin ja kohti tuntematonta on myös raivoisa voima.
Surulliseksi vetää mielen se ymmärrys ja intensiteetti, millä Yki tulkitsee kristillisen historian kuvia ja sanoja. Älykkyys on todellista mutta mitä hyötyä siitä on, jos ajatus kyntää vain pinnassa tunkeutumatta inhimillisen kokemuksen monimuotoiseen ja hedelmälliseen humukseen?
suosittelen kuuntelemaan tämän aamun ,siis 6.7 , aamuhartauden, missä Petra Kuivala sukeltaa kuubalaisen kristillisyyden kuvien ja elämän kaipuun aaltoihin. Kuivala sanoittaa niin paljon hienommin sen, mitä haluaisin Leviathanista sanoa.
Tulkinnoista on kyse aina kun kristinuskosta tai mitä hyvänsä uskonnosta puhutaan. Miten näkeekin – ja mitä ummistaa silmänsä. Minun tulkintani eivät ole ainutlaatuisia. Näin kristinuskon näkee todella moni. Ja todella moni oikeasti älykäs ja fiksu.
Kuuntelin. Kuuntelin myös Tapio Leskisen pitämän, jossa hän kuvaili Chilen tapahtumia vuosikymmeniä sitten. Mutta en ymmärrä, mitä uutta nämä tarjoavat. Olen kuullut nämä vastaavanlaiset tarinat useasti. Kuubassa meren yli lähteneet ovat käyneet neitsytkuvan edessä pyytämässä suojelusta merimatkalleen. Meren kuningatar ja ”Jumalan äiti”. Eikö tämä ole epäjumalankuvan palvelusta?
Entä miten kertoa niille, jotka edelleen joutuvat merihätään ja hukkuvat, että ”Jumala on läsnä myös meren aalloissa, levottomassa keinuvassa meressä, joka voi merkitä uutta alkua tai loppua, että Jumala tulee ihmistä kohti, hän kulkee mukana, aallokossa joka kuljettaa ihmistä, Jumala on läsnä, vellovassa kesyttömässä meressä. Aaltojenkin armoilla hän kantaa…”?
Tämä on juuri sitä tulkintaa, mitä kaikissa tapauksissa harjoitetaan. Jumala ei todellakaan ole läsnä. Kauheuksia tapahtuu. Sadat tuhannet ihmiset, pakolaiset nykyisin, ovat joutuneet oman Leviathanin kouriin, kun myrsky kaataa laivan tai veneen tai ihmissalakuljettajan seula paatti vääjäämättä täyttyy vedellä. Kirkot ja kaupungit sortuvat maanjäristyksissä, sotajoukot tappavat ja raiskaavat oman jumalansa nimissä, tsunami pyyhkii sadat tuhannet ihmiset mukanaan, Tuli nielee helteen kourissa olevia kyliä ja asumuksia eri puolilla. Jos joku sanoo, että Jumala on läsnä, katson tämän jumalan olevan tyyten välinpitämätön, joka katselee uteliaasti luotujensa kärsimyksiä puuttumatta millään tavoin.
Mutta siis: olisiko koko kristinuskoa, jos siitä otettaisiin viimeinen tuomio ja kadotus pois?
Olisiko kristinuskoa jne…? Kysymyksesi on ihan umpikuja, koska lopullisen oikeudenmukaisen, kaiken ennalleen asettavan tuomion kuva KUULUU kristinuskoon. Sinulle se on ongelma, koska olet valinnut tulkinnan, missä tuomio on ongelma. Haluat riippua fundamentalistisessa tulkinnassasi, mikä on ymmärrettävää, koska sillä saat pyöritettyä omaa pintakyntöäsi. Jos kristinuskoa ei voisi katsoa toisesta tulkinta vinkkelistä, en olisi kristitty minäkään.
Tämä on se syy, miksi joudut kuuntelemaan Petra Kuivala kuivin suin. Se on sääli, koska tarjolla olisi rikas, lämmin, rakkauden ja elämän täyteinen näkökulma.
Kysymykseni VOI tuottaa umpikujan, nimittäin kristinuskolle. Juuri tuon tuomion vuoksi, joka kuvaa mahdollisimman suurta epäoikeudenmukaisuutta, ja joka dikotomisuudessaan on huippua ihmiskulttuurin aikaansaannoksista, on kristinusko pelotuksen uskonto. Minulle se ei ole sinänsä ongelma. Ongelmallisena pidän kristinuskon oppirakennelmaa. En ymmärrä niiden ammoin eläneiden ajatustenjuoksua, jotka tällaisen ovat pusanneet kasaan. Tai se on ymmärrettävämpää kuin nykyisten elävien, jotka katsovat tuon kummallisen dogmirakennelman olevan relevantti.
Itse asiassa tuo kysymykseni on syväkyntöä, ei pintakyntöä.
Noin vastaa fundamentalisti, ei voi mitään. Syväkyntöä et todellakaan harrasta. Paitsi tietenkin fundamentalistin silmin.
Fundamentalisti ei vastaa noin. Hän ei tee syväkyntöä, vaan plaanaa dogmiensa aalloilla, Raamattunsa tyrskyissä välittämättä yhtään kurkata mitä pinnan alla on ja ymmärtämättä ollenkaan olevansa pahasti ristiaallokossa.
Fundamentalisti ”tietää” Raamattunsa olevan täysin oikeassa, vaikka kuinka ristiriitaista tietoa siellä olisikin. Minä olen tyyten toisella taajuudella siinä. Tuon esille Raamatun ristiriitaisuuksia ja ilmiselviä teologisia koloja, joita ei voi peittää millään muulla kuin pitkälle menevillä tulkinnoilla.
Vaikeimpia asioita maailmassa on kielen ja todellisuuden vastaavuus, joten en nyt väitä tässä sanovani viimeistä sanaa. Käytät ”fundamentalisti”-sanaa hyvin kapeasti koskemaan vain kristillisiä fundamentalisteja ja niiden suhteen olet oikeassa tietenkin. Kuitenkin, koska olen vänkäävä vänkyrä, olen koko ikäni joutunut vänkäämään myös muunlaisten fundamentalistien kanssa. Heitä yhdistää se, että he jo kysyessään vastaavat omaan kysymykseensä, koska he käyttävät sanoja omilla merkityksillään. 1970-luvun puolivälissä törmäsin ensimmäisiin fundamentalisteihin elämässäni: Tampereen yliopiston marxilaisiin ryhmiin. Heidän logiikkansa ja sanojen semantiikkansa yhdistäminen oli aukotonta. Heidän kauttaan tajusin muiden fundamentalistien olemassaolon. Heitä olivat tietenkin kristilliset fundamentalistit, joiden kristillinen termistö noudatti aika tarkasti Ykin semanttisia linjoja. He edustavat minulle onnettomia puolitiehen jääviä, joille sanojen merkitysten moniulotteisuus ja loisto jää pimentoon. Sitten on tietenkin Israel-ystävien hyvin fundamentalistinen joukko. Heihin kuuluu innokkaita kristillisiä fundamentalisteja sekä riemunkirjava joukko muita sionisteja. Israel-ystäviä vastaava arabiystävien joukko on myös olemassa. Myös heillä on fundamentteja, joita ei kyseenalaisteta. Seksuaalivähemmistöjen taistelujärjestöt käyttävät fundamentalistisia keinoja ja kieltä, samoin ilmastoaktivistit. Ja oma fundamentalistinen pikkujärjestönsä on tietenkin Vapaa-ajattelijat,
Ei Yki, et tunnista itseäsi. Et vapaudu fundamentalismista sillä, että olet eri mieltä kristillisten fundamenttien todellisuudesta. Päinvastoin; kun kritisoit niitä sillä kielellä, mitä käytät, olet nielaissut koko kuplan ja elät sen ehdoilla aivan täysillä.
Isäni oli henkilö, joka ei tunnistanut itseään. Hän oli auttamaton narsisti, tosin ei ympärilleen tyyten tuhoisa. Ilmeisesti minä tajusin sen jo varhain, koska minusta tuli kontrollifriikki. Tai tietty koulukiusaamiskokemuksenikin siihen vaikutti. Mutta siis noin parinkympin tienoilla aloin tajuamaan, että monet eivät todellakaan tunne itseään. En väitä, että olisin kovin hyvä itsekään siinä. Mutta siitä olen varma, etten ole fundamentalisti missään suhteessa. Sellaisen ehdottomuuden jätin taakseni jo kauan sitten, oli kyse poliittisesta, uskonnollisesta tai muusta totuuskäsityksestä.
Totuutta on vaikea aina hahmottaa tässä hankalassa ja erittäin monitahoisessa ja -tasoisessa maailmassa, jossa tosiaan kielen ja todellisuuden vastaavuuskin on hankalaa. Ehkäpä minä tässä kristinuskon oppien kyseenalaistamisessa teen sitä – yritän hahmottaa. Kyseessä on kuitenkin länsimaailmaa muokannut ideologia, joka on ohjannut sukupolvien ajan myös lukuisia uskonnottomia, joten minusta on täysi syy sitä käydä läpi. Mutta koska minulla ei ole mitään dogmeja eikä fundamentteja muuten kuin mitä ihmisarvoon tulee, en siis katso olevani funkku.
En näe Ykiä fundamentalistina. Hän kylläkin toistaa omia argumenttejaan mutta en ovat loogisesti rakennettuja ja arkitodellisuuteen ankkuroituja. Muistaakseni hän ei ole koskaan kieltänyt uskonnollisten kokemusten todellisuutta ainoastaan kyseenalaistanut niiden todistusarvon. Hän varmasti myöntäisi tuon hartauden pitäjän olevan oikeassa omista lähtökohdistaan mutta että ne ovat argumentteja jo uskovaisille eikä ulkopuolisille.
Yki on mitä mielenkiintoisin haaste ja toivoisin että joku rupeaisi kohtakohdalta keskustelemaan hänen antidogmeistaan. Minä en siihen vakuuttavasti pystyisi .
Lueskelen juuri Karamazovin veljeksiä joissa Dostojevski käy uskontokeskustelua. Hämmästyin kun hän kirjoittaa (luen ruotsalaista käännöstä ):Hos realisten uppstår inte tro av under, utan under av tro. Eli toisin sanoen ilmoitus sellaisena kun sen tunnemme Raamatusta ei puhuttele häntä koska ilmoituksen edellyttämä usko ihmeisiin ei pure.
Yki heittää Sanoman takaisin julistajan naamalle ja vaatii selitystä sille että miksi hänen täytyisi uskoa arkitodellisuuden ulkopuolisiin ihmeisiin koska ihmeistä on kyse. Puhumattakaan siitä että Jumalan poissaolo maailmasta on huomattavasti vakuttavampaa kun väite hänen läsnäolostaan muuten kun kyseenalaisena kokemuksena.
Ykihän on hauska, viisas ja tietäväinen mies mutta niinhän fundamentalisti ihmisenä voi hyvin olla. Tietenkin pelaamme kielipeliä ja aina ainakin hiukan omilla säännöillämme, kun määrittelemme käsitteitä, tässä tapauksessa fundamentalismia. Mielestäni selitin oman määritelmäni tarpeeksi hyvin, siitä eri mieltä oleminen on oikein ja kohtuullista vaikka en vasta-argumentteja oikein hyviksi näekään.
Tuossa Markun mainitsemassa Ykin vastadogmien haastamisessa huomaa hyvin Ykin fundamenttien ongelman. Kaikkiin Ykin haastoihin alkaen helvetin olemuksesta, sen kristinuskoa muka määrittävästä keskeisyydestä, ”kaikkivaltiuden” ongelmasta, synnin ymmärtämisestä jne on olemassa hyviä ja perusteltuja vastauksia mutta kaikki kilpistyy Ykin fundamenttiin: Jumalaa ei ole olemassa muuna kuin mielen luomana kuvana. Jumala mielen luomana kuvana on olemassa, joten Yki on oikeassa mutta siihen se sitten jääkin. Hänellä ei ole uskoa tunkeutua syvemmälle käsitteeseen, johon ei usko. Hän on fundamenttinsa vanki. Se on surullista keskustelun kannalta, koska keskustelu ei voi edetä syvyyssuunnassa. Yki ei tähän syvyyssuuntaan usko.
Ja todellisuuden syvin olemus on meiltä kaikilta kätkössä.
Ensin on oltava maailmankuva, joka sitten tuntuu ohjaavan keskustelua.
Onko elämä suunniteltua vai, sattuman tulosta, se näyttää näissäkin keskustelussa kääntyvän sattuman puolelle.
Kirkon tehtävänä on yksi vaihtoehto tarjottavana, joka ohjaa uskovan elämää. Ateistilla on toisenlainen käsitys. On mielenkiintoista seurata keskustelua olemassa olossa ateistin näkökulmasta, joka pyrkii todistamaan oman näkemyksensä ainoaksi oikeaksi. Siihen ei mahdu muuta kuin ihmisen oleminen kaiken keskipiste.
Kalevi: voitko uskovana todellakin seurata keskustelua ateistin näkökulmasta? Itse, vaikka olen yrittänyt, en ole kyennyt asettumaan uskovan asemaan tarkastellessani maailmaa ja sen tarkoitusta. Tosin olen kyllä yrittänyt ikään kuin uskon sisäpuolelta esittää uskon uskomattomuuksia.
Juha osuu ytimeen todetessaan että Yki ei usko Jumalaan ja silloin ei voi näistä asioista keskustella saman logiikan mukaan. Juha kaipaa syvädimensionia Ykiltä. Tavallaan se löytyy kuitenkin siinä että joes ei Ykin tapaan usko niin silloin avautuu eksistentiaalinen tilanne filosofien tapaan.
Omalta puoleltani annan Ilmoituksen vaikuttaa sellaisenaan , hyväksyen sen aikaan sidotun muodon ja sisällön. Se elää omaa elämäänsä omassa universumissaan. Minua ei suuremmin puhuttele opit pelastuksista eikä synneistä.Voimakkaimman vaikutuksen tekee rivien välistä kajastava kirjoittajien persoonallisuus ja heidän luomiensa hahmojen roolitulkinta suurta taustaa vasten. Se vaikuttaa niin kuin paraskin kirja tai filmi sillä erolla että myöskin itselläni ja kaikella luodulla on siinä roolinsa.
Onhan niin, että toistan argumenttejani, mutta niin tekevät uskovatkin. Ovat toistaneet niitä itse asiassa jo vuosisatoja.
Ja juu, en tosiaan ole kieltänyt uskonnollisten kokemusten aitoutta. Meillä kaikilla, myös uskonnottomilla, henkisiä tai metafyysisiä kokemuksia. Oikeassa oleminen ja totuus ovat hankalia käsittää, kun todellakin on niin monta erilaista kokemusmaailmaa ja näkemystä maailmasta – ja jostain tämän maailman ulkopuolisesta… Kuten tunnettua, minulla ei ole näkemystä tämän maailman ulkopuolisesta. Ei niin kauan kun sitä ei minulle eteen konkreettisesti näyttäydy. Pelkkä päänsisäinen ja subjektiivinen kokemus ei riitä (tosin sellaista minulla ei oikein ole koskaan ollutkaan).
Dostojevskin kirjoittama uskonpuutteesta näyttäytyy nykyisinkin tyystin samanlaisena. On ollut aina ja on ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti usko. Ovat ainakin aiemmin mukautuneet kulttuurin ja tapaperineiden mukaisesti ikään kuin uskossa oleviksi. Itse asiassa Suomessa ei joskus aikoinaan ollut lupa kritisoida uskontoa. Siitä saattoi saada sakot – jumalanpilkasta. Ateisti oli aina yhtä kuin epäilyttävä, kommari tai muuten kunnoton.
Edelleenkin Juha: ei minulla ole mitään ateismin tai uskonnottomuuden fundamentteja. Ei voisikaan olla. Sellaisia ei ole. Tai jos on, ovat ne telaketjuateistien juttuja. Mutta yksinkertaisesti todellisuus, tiede, tieto, kokemukset ym. kertovat minulle selvää kieltään uskon paradokseista ja mahdottomuuksista. Ptikään olen tätä jo tehnyt, noin 12 vuotta, uskon ja uskonnon ihmettelemistä. Koko tänä aikana ei ole tullut sellaista affektia, joka muuttaisi käsityksiäni uskomisesta.
Minusta on aivan syytä esittää yksi perustavaa laatua ja syvään kyntävä kysymys: voiko kristinuskoa, siis uskontoa, olla olemassa ilman kadotusta, lunastusta eli pelastussuunnitelmaa, synnin määrittelyä ja synnistä saatavaa rangaistusta tai siltä välttymistä Jeesuksen anteeksiannon myötä?
Nuo luettelemani ovat fundamentteja, vai olenko käsittänyt väärin?
”Nuo luettelemani ovat fundamentteja, vai olenko käsittänyt väärin?”
Jos kysyt fundamentalistilta, vastaus on, että olet ymmärtänyt oikein. Fundamentalisti ymmärtää täysin mitä kysyt, koska te puhutte yhteistä kieltä, samoin käsittein.
Jos kysyt minulta, sanon, että väite, että puhut fundamentista, on kristinuskon väärin ymmärtämistä.
No, onko kristinuskossa fundamentteja? Ja jos, niin mitkä ne ovat?
Entä tuo varsinainen kysymykseni?
Jos minulta kysyt, kristinuskossa ei ole mitään muita fundamentteja kuin elämän lahja, joka on tiedossamme olevassa muodossa rajallinen mutta uutta luovan vehreyden mahdollisuuksia pursuava. Usko, toivo, rakkaus : ne ovat ne fundamentit: elämän mieli.
” voiko kristinuskoa, siis uskontoa, olla olemassa ilman kadotusta, lunastusta eli pelastussuunnitelmaa, synnin määrittelyä ja synnistä saatavaa rangaistusta tai siltä välttymistä Jeesuksen anteeksiannon myötä?” Tähän kysymykseen vastaan vain yllä olevan fundamentin sanoin. Meidän uskollamme Jumalaan tai hänestä muotoiltuihin dogmeihin ei ole merkitystä. Merkitystä on vain Jumalan uskolla meihin: meille annettuun uskoon toivoon ja rakkauteen. Synti? Sehän on jokaisen osa samalla lailla kuin lupaus, että synnin ei lopulta anneta tuhota sitä, mikä pysyy. Usko, toivo, rakkaus. (Siis minun tai sinun usko on täsmälleen yhtä samalla viivalla: arvotonta sen rinnalla, että Jumala uskoo meihin)
Ehkä sinun on vaikea ymmärtää, mitä kirjoitin. En ihmettele sitä, koska noita juttuja ei hyväksy kristillinen fundamentalistikaan-
Sinuin uskosi onkin aivan erityislaatuista ja siksi sinua onkin mukava ärsytt… eikun siis haastaa.
Arvostan sitä todella. Ärsyttämisen tai haastamisen sijaan käyttäisin kyllä sanaa kiihottaa. 💪😂
Oletko lukenut kristinuskoa käsitelevän Kari Latvuksen kirjan ’Tuhat ja yksi tulkintaa?’
Kaikella kunnialla Juha Sinun tulkintasi siitä mitä oikea kristinusko on, on monen monista vain yksi. Kun minä kritisoin – kuten Ykikin kristinuskoa -ei kritiikkini tietenkään voi e n n a k o l t a ottaa lähtökohdakseen ja kattaa jokaisen yksityisen uskovan mitä erilaisimmat käsitykset kristinuskon kokonaisuudesta, olemuksesta tai sen lukemattomista etenkin Raamattua koskevista yksityiskohdista; näin etenkin koska en ole selvännäkijä.
Kritiikkini on siis ollakseen johonkin olevaan osuvaa, kohdistuttava fundamentteihin eli johonkin konkreettiseen tietämääni eli Raamattuun (fundamentti), uskontunnustukseen,(fundamentti) kuulemiini suullisiin väittämiin, kirjallisiin tuotoksiin tai selityksiin tai saarnoihin, sikäli kuin niissä mielestäni kritiikin tarvetta on. Jos/kun siten joku esittää kritiikkini jälkeen jonkin erityisen oman tai joukkonsa fundamentalistisen tai fundamenttivapaan mielipiteen, voin siitä sen nähtyäni debatoida.
Latvus on tuttu mutta ennen kaikkea Marcus Borg. Niin , tietenkin puhun vain omasta näkökulmastani.Ykin nostamat jännitteet ovat todellisia ja tosiaan niihin on löydettävä joku tyynnyttävä näkökulma (huomaa: en käytä sanaa vastaus), jos kristittynä olemisessa katsoo olevan mitään järkeä.
Muistivirhe minulta, Tuhat ja yksi tukinta onkin Heikki Räisäseltä. Latvukselta on toki muita mainioita kirjoja aiheesta. Kuten Kari Kuulaltakin.
Kari Latvus onkin fiksu. Kävin pari lyhyttä keskustelua hänen kanssaan Kotimaa24-aikoina. Hänen veljensä taas… hmm, on vähän semmoinen, miten sen sanoisi, no fundamentalisti. On siinä kyllä veljeksillä eroa melkoisesti.
Pauliina Kainulaisen 9.7. pitämä aamuhartaus puhuu siitä, mitä yritin sanoa. Erinomainen kristillinen puheenvuoro vapaudesta, pelastuksesta, Jumalan valtakunnasta ja sen todellisuudesta tässä kuolemaa edeltävässä elämässä.
Kuuntelen, mietin, analysoin ja yritän keksiä jotain fiksua vastavänkäystä…
Oikea käännös on ’Jumalan kuningaskunnasta’ (basileo theo) ja siinä on olennainen ero kun ymmärrämme mitä esim. Jeesuksen kuninkuudella asiassa mahdollisesti tarkoitettiin.