Epäjumalankuvia, Hermes-retkipyöriä, hakiessa Helsingistä (Juhannuksena Hermes voitti Jumalan) poikettiin parissa kirkossakin, kun ne nyt reitille sattuivat. Ovat keskiajan kirkkoja. Ensimmäinen oli varsin ilmava, valoisa ja katto korkealla. Itse asiassa taivaassa asti. Pälkäneen rauniokirkko eli Pyhän Mikaelin kirkko. Se rakennettiin 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa, omituista kyllä, ei kalliolle, vaan hiekalle, joten se alkoi hieman elää. Vähän liikaakin. Alttaritaulukin romahti. Kirkko hylättiin 1839. Suuren suuri ei tuo kirkko ollut, mutta eipä kai paljon seurakuntalaisiakaan kirkon rakentamisen aikoihin liene ollut. Mutta kova vaiva tuon tyypillisen keskiaikaisen kirkon pykäämisessä nähtiin. Ei ole ollut pikkujuttu valtavien kivien halkominen ja ylös nostaminen. Vanhoissa kirkoissa onkin mielenkiintoista se, kuinka paljon nähtiin vaivaa rakentaa suuria rakennuksia ilman käytännöllistä tarkoitusta. Ja rakentamiseen ja sen kustannuksiin oli vähän pakko osallistua. Kirkolla ja papeilla oli suuri valta aikanaan. Näistä ajoista on papeilla jäljellä enää hyvät palkat.
Toinen kirkko olikin sitten suorastaan ahdistava sisäinteriööriltään. Hattulan kirkko. Kyllä siellä synnintunto aikanaan nöyrällä kirkkokansalla nousi jos oli noustakseen. Koko kirkko on täynnä kalkkimaalauksia kaikesta mahdollisesta ja mahdottomastakin, mitä kristinuskon kuvastoon nyt kuuluukin. Voin hyvin kuvitella, minkälaista se aikanaan oli. Hämärä kynttilöin valaistu tila, jossa pappi monotonisella äänellä messusi ja sisäilma tunkkainen ja savunkatkuinen. Yskimistä, köhimistä, palelua. lasten kitinää. Ja ulkona sataa vettä ja tuulee. Tämä siis luterilaisuuden aikaan. Kirkothan olivat Suomessa katolisia ensin ja meininki vähän erilaista. Tämä kirkko rakennettiin ajasta poiketen tiilistä muuraamalla. Lähellä oli nimittäin tiilitehdas, jossa lyötiin tiiliä Hämeen linnan rakennustyömaalle.
Eräs uniikki juttu kirkon sisäseiniä peittävissä maalauksissa on syntiinlankeemus tai paratiisista karkoittaminen. Aatamin ja Eevan kriittisiä paikkoja peittämässä ei ole viikunanlehdet, vaan ihan aidot ja supisuomalaiset koivuvihdat. Maalauksen tekijä ei kai ollut nähnyt viikunanlehteä, joten otti koivuvihdasta mallia. Lieneeköhän ollut juhannuskin lähellä ja innoittanut ratkaisuun. Olikohan silloin jo keksitty paholaista tarkoittava sanonta ”vanha vihtahousu”? Karkoittaja, joka ilmeisesti on Jumala, mikäli Mooseksen kirjaan on luottaminen, on valkoinen valkoisine miekkoineen ja näyttää itse asiassa kuolemalta, mikäli nyt sitä voi visualisoida. Näillä hahmoilla on ruumiin suhteet aika mallillaan, kun taas Kristusta esittävällä puuveistoksella ei. Tämä näyttää kuin kääpiöltä tai muutan rujosti muodostuneelta. Tai ehkä tämä oli vasta harjoituskappale.
Yksisarvinenkin siellä on. Unicorn. Olin kuvitellut sen olevan pelkästään pakanallismyyttinen hahmo, heppa yksine sarvineen, tosin viaton hahmo. Vain puhdas neitsyt sai koskea niitä. Niinpä se sopi hyvin kristillisen mytologian kuvastoon. Se symboloi neitsyestä syntynyttä Jeesusta. Ridley Scott ohjasi 80-luvulla hienon Blade Runner -elokuvan. Hänen omassa director´s cut -versiossaan päähenkilö Deckard uneksii juoksevasta yksisarvisesta. En tiedä, mitä se elokuvassa symboloi. Tässä kirkon maalauksessa kolme metsästäjää ahdistelee tuota yksisarvista lammasta tai karitsaa. Yksi kuvastaa keihäineen Longinusta. Wiki kertoo, että yksisarvisten olemassaoloon uskottiin Euroopassa vielä peräti 1800-luvulla. No, se on siis lopulta ymmärretty olevan silkkaa legendaa. Mutta kristinuskon tapahtumat henkiolentoineen toki eivät. Ne ovat täyttä totta edelleen, paitsi joistain kunnottomista uskonnottomista. Maalausta en kirkossa huomannut, joten varastin kuvan netistä.
Eevan luominen on mielenkiintoinen esitys. Kaksi alastonta naishahmoa, joista toinen loikoilee raukeana. Näiden edessä on eläimiä, joista yksi näyttää siltä kuin olisi alkamassa tietyn aktin. En olisi muuten tunnistanut, mutta selostuksesta luin, että karhu siinä ahdistelee hiehoa ja kettu vie hanhen. Takana oleva naishahmo onkin merenneito, joka symboloi ahneutta, ylpeyttä ja vihaa. Tuosta onkin H. C. Andersenin ”pieni merenneito” kaukana. Siinä merenneito kolmesataa vuotta hyvää tehtyään sai ansaita kuolemattoman sielun ja paikan Jumalan valtakunnassa. Ihan hyvä korvaus menetetystä rakkaudesta prinssiin.
Mielenkiintoinen visualisointi on myös Kristuksen kiusaus. Paholainen yrittää saada Jesseä muuttamaan kivet leiviksi. Paholainen on kuvattu todellakin paholaismaiseksi. Oikein kunnon vihtahousu pukinsorkkineen ja sarvineen, vaikka vihtaa tässä nyt ei olekaan. Tosin nuo sorkat muistuttavat ennemminkin joiltain kissaeläimen käpäliltä kynsineen. Jotain käärmemäistä on tuon Vanhan Kehnon piirteissä, mistä tuleekin mieleen Vanhan Testamentin Eevan syntiin viekoitellut käärme. VT:n kirjoittajat eivät tätä kuvailleet paholaiseksi, saatanaksi, Lucifeerukseksi tms., vaan tämä olemus tuli vasta vuosisatoja jälkeenpäin. Ei Uuden Testamentin kirjoittajat tulkitsivat uuteen uskontoon sopivaksi hahmoksi tuon käärmeen. Mielenkiintoista kyllä, käärmeen hahmoa tällä ei sittemmin ollutkaan. Harmi kyllä, tätä en itse kirkossa huomannut. Ei ollut aikaa jäädä kupeksimaan sinne. Kuva on Hattulan seurakunnan julkaisemasta vihkosesta.
Ei voi myöskään olla tässä kontekstissa ihmettelemättä sitä, miten viisas ja kaikkitietävä Luoja oli. Hän loi yhden tärkeimmistä enkeleistä sellaiseksi, että tämä lähtee kalppimaan taivaasta ja asettuu ihmisen koettelemukseksi. Ja siksi tarvittiin se Jeesus, joka on siis jumala itsekin tai se yksi ja sama, tai… Ja sitten tämä piti uhrata siksi, että osa ihmisistä pääsee sinne taivaaseen. Osa ei. Ja sekin oli ennalta määrätty. Tämän Jeesuksen piti kuolla eli uhrautua meidän (siis ei nyt minun eikä monen muunkaan) puolesta. Mutta olla kuolleena vain viikonlopun. Aika halpa ratkaisu – olla pari päivää kuolleena satojen eläneiden ja tulevien sukupolvien ihmisten ikuisen elämän vastineeksi. Kirkossa onkin sitten maalaus ”viimeinen tuomio”. Siinä vainajat nousevat haudoistaan ja Leviathan ottaa vastaan kadotetut. Ne, joiden tulevasta kohtalosta, helvetistä, Herra wiisaudessaan jo ennen ajan alkua päätti.
Mietin näitä kahta keskiaikaista kirkkoa niitä keskenään verraten. Hattulan kirkko oli ahdistava, vaikka se oli ehjä. Pälkäneen kirkko ei. Epäilen, ettei se olisi ollutkaan, vaikka se olisikin säilynyt ehjänä. Olen käynyt useissa keskiaikaisissa kirkoissa ja vaikka kirkot eivät paikkoina juuri minua miellytäkään, eivät ne yleensä ole ahdistavia, jos nyt ei mieti niiden tarkoitusta, vaan tarkastelee pelkkää sisäinteriööriä. Hattulan kirkon vimmattu kuvasto lienee syynä paikan synkkyyteen. Ulvilan kirkko, joka on myös samalta ajalta, on huomattavasti seesteisempi. Kuvia on niukalti. Vanha kristillinen kuvasto on ahdistavaa ja sen oli tarkoitus sitä ollakin. Ihmiset piti saada synnintuntoon ja olla kauhistunut. Näin papit saivat pidettyä valtansa ja kansaa saatiin hallittua mukavammin.
by 
Minäkin harrastan kirkkoturismia. Taidan etsiä sitä ihanteellista temppeliä joka todellakin olemuksellaan heijastelisi jonkinlaista tuonpuoleista huonetta tämänpuoleisessa. Yksinkertaiset pienet kirkot sopivat minulle. Suurissa temppeleissä yritän jostain syystä puristaa esiin jonkinlaista suurenmoisuuden kokemusta , yleensä epäonnistuen siinä. Hyvä esimerkki Pietarin kirkko Roomassa ei toimi minulle. Roomasta löytyy kylläkin joitakin vanhoja pikku kirkkoja jotka toimivat.
Varsinkin barokki-kirkot, ns jesuiitta- barokki, Roomassa ja vähän muuallakin ovat vastenmielisiä pedofiilisin pikkuenkelein.
Jotkut modernit pelkistetyt kirkot saattavat vaikuttaa vierailijaan rauhoittavalla tavalla. Ei ole Temppeliaukion kirkon omaa syytä että en viihdy siinä , vaikka arkkitehtuurina se on hyvä.
Olen tosiaan vuosien varrella käynyt useissa kymmenissä kirkoissa täällä Niemellä ja Itämeren rantakaupungeissa. Monet pienten paikkakuntien satoja vuosia wanhat kirkot ovat tehneet vaikutuksen sikäli, että ne ovat todellakin vaatineet runsaasti panostuksia – ja rakennustarvikkeita, joita on raahattu metsistä ja kivikoista, joko vapaaehtoisesti tai pakolla.
Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän ne ovat alkaneet ahistaa. Ne, näennäisestä rauhasta huolimatta, ovat aikojen takaisen kirkon vallan monumentteja. Mitä vauraampi kylä tai kaupunki, sitä korkeampia ja näyttävämpiä ne ovat. Kaikkea muuta kuin kristillistä nöyryyttä ja vaatimattomuutta ilmentäviä.
Temppelinaukion kirkko on syvältä, arkkitehtuuristaan huolimatta. Siitä tehtiin tarkoituksella ja tieten tahtoen turistirysä. Ja kaikki on niin ihastuneita sen interiööriin, tunnelmaan ja hmm, hienostuneisuuteen ja hmm, tarkoitukselliseen tietynlaiseen askeettisuuteen. -Niin muuten, en ole käynyt siellä kertaakaan, vaikka hesassa käyntejä on lukemattomia. Kerran piti, mutta se oli kiinni. Ei silti houkuta käydä. Tiedän jo ilmankin, että olisin siellä nuiva alien…
Isäni oli mukana rakentamassa (sementin valun ja laadun valvojana) 1900-luvun alkupuolella Pohjaslahden erikoista tanskanmallista kirkkoa. Siitä syystä hän ajelutti minua kakruiässäni polkupyörän tarakalla Tampereenkin lähiseudun kirkoissa, ja myöhemmin alettuani perehtyä esoteeriseen symboliikkaan olen käynyt myös monien paikakuntien etenkin vanhoissa kirkoissa. Kirkkojen kesäoppaat ovat yleensä autuaan tietämättömiä seinillä ja arkkitehtuurissa olevan symboliikan todellisesta luonteesta.
Tuohon symboliikkaan täytyykin vielä tutustua.
Kävin tänään jälleen Ulvilan keskiaikaisessa kirkossa.
Tehtävä oli sellainen, joka oli mahdollisimman kaukana mieluisasta.
Olen ammattikin puolesta käynyt tekemässä runsaasti erilaisia kuvauskeikkoja. Hautajaisiakin. Nyt kyseessä oli pitkään tuntemani kaverin, jonka kanssa monia yhteistöitä olen tehnyt, vaimon ruumiinsiunaus.
Kun ihminen kuolee nuorena, on siunaustilaisuus aivan erityinen ja raskas. Ulvilan kirkko, jonka interiööri on harvinaisen kaunis ja jonka akustiikka on varsin hyvä, tarjosi murheelliseen tilaisuuteen kyllä hyvät puitteet.