”Jokaiselle oma Jumala”, otsikoi ja tuumiskeli Tuomo Hirvi bloggauksessaan. Minä tuumin siellä, että Jumalat ovat jokaisen päässä ja sikäli aina hieman subjektiivisia kokemuksia tai ideoita. Ja että jumalathan ovat ihmisen keksimiä käsitteitä ja suureita mystiikalle.
Kuten me kaikki tiedämme, on animismi uskomus, että kaikissa objekteissa on oma sielunsa tai peräti jumaluus. Kivissä, puissa, eläimissä, kaloissa, kasveissa ja vaikka missä. Metsästäjä-keräilijät ja muut ennen järjestäytyneitä yhteiskuntia eläneet ihmiset uskoivat näin. Onko puissa joku voima tai peräti sielu? Puunhalaajat kaiketi näin kokevat.
Niin, meillä ihmisillä onkin ollut myriadeittain jumalia ja on edelleenkin. Aivan tolkuttomasti. Hinduilla pelkästään niitä lienee miljoonia. Juutalaisuudessakin oli ammoin niitä useampia, kunnes sitten sovittiin siitä yhdestä ja siirryttiin monoteismiin.
Meillä niemeläisilläkin on ollut lukuisa määrä palvonnan tai pelon kohteita. Meilläkin on ollut animistisia uskomuksia ja vielä käytännöllisesti äskettäin, nimittäin saamelaisilla. He uhrasivat menestyksensä eteen vielä tiettävästi 1900-luvun puoliväliin asti. On myös joitain 1900-luvun puolella esiintyneitä alkuperäisheimoja, joilla on ollut animistiset uskomukset ja jumalat.
Niin, animismi vaiko kristillinen teismi? Jompikumpi vaiko molempi parempi?
Minulle kummassakin on yhtä paljon järkeä ja kummankin voi todistaa tai perustella yhtä hyvin tai huonosti. Jos animisti uskoo kivessä olevan hengen, tai puussa tai missä esineessä tahansa, onko se jotenkin irrationaalia verrattuna uskoon siihen, että on olemassa joku aineesta vapaa henki, jota jumalaksi kutsutaan? Ja joka on luonut tämän kaiken? Ei minusta.
Kristinuskossakin on kyse hengistä. On Jumalan henki ja on saatana. Katolilaiset (ja monet evlut-kristitytkin) uskovat, että riivaajahenki voi ottaa ihmisen valtaansa ja niinpä katolisella kirkolla on palkattuja eksorkisteja. Suomessakin lienee edelleenkin yksi. Hän haluaa pysyä nimettömänä, mikä on ymmärrettävää. Jeesuksenkin kerrotaan ajaneen ”pahoja henkiä” pois ihmisistä.
Kumpikin, animismi ja teismi, ovat aivan yhtä relevantteja, uskottavia, vakuuttavia tai sitten jotain muuta.
Kun saamelaiset tai muut alkuperäiskansat pyysivät tai pyytävät seidoilta ja hengiltä menestystä uhrimenoissaan, mitä muuta sitten on joka sunnuntaiset jumalanpalvelukset? Rukoileminen? Mikä on ero muussa kuin ulkoisissa puitteissa tai uskomuksen järjestäytyneisyyden asteessa? Kun monet kristityt aivan varmasti ovat rukoilleet, että jumala puuttuisi perheiden ja usein läheistenkin viinan kiroihin, on varmasti heistä alkoholin kulutuksen nyt havaittu lasku vastaus rukouksiin. Tosin piikitys, subun ja mömmöjen vetäminen eivät liene laskeneet sitä myöten. Mutta niitä käyttävätkin ne katveessa elävät sukujensa hukkaamat nuoret ja muut luuserit, joiden puolesta kukaan ei muista tai tiedä rukoilla.
Kristinuskolla on parituhatta vuotta vanha kirjakokoelma ja kirjoitettuja historiallisia viitteitä uskonnon perustajista. Animistisilla uskonnoilla niitä on vähemmän tai ei lainkaan. Mutta molempien viite-esineistö, kirjat ja kirjatut uskomukset ovat aivan yhtä lailla materiaa. Ilman niitä kumpikin uskon muodoista on yhtä lailla pelkkä sopimusjärjestelmä ja myyttikokoelma, joita ne siis muutenkin ovat. Kirjan uskonnot, hinduismi ja muut varsinaiset laajamittaiset uskonnot ovat aikoinaan maanviljelyskulttuurin ja kognitiivisen vallankumouksen jälkeen kehiteltyjä myyttejä, joiden avulla oli helpompi järjestää yhteisöjä ja rakentaa yhteiskuntia. Kun oli yksi laaja uskomusjärjestelmä, oli tietysti helpompi hallita isompiakin yhteisöjä.
Olen silti jokseenkin varma, että jo silloin tuhansia vuosia ennen järjestäytyneiden uskontojen pikkuhiljaista kehittymistä, kun uskottiin puupölkyn pitävän sisällään sielun tai jumalan, jota piti palvoa, oli niitä rationalisteja ja epäileviä Tuomaita, jotka vain olivat hiljaa, ettei yhteisö hylkäisi tai peräti seivästäisi. Miksi ei olisi ollut? Ei ihmisen fysiikka, aivojen koko ja -rakenne ole muuttunut juuri mitenkään kymmeniin tuhansiin vuosiin.
Ateisteja tai uskonnottomia, agnostikkoja ja heikkouskoisia on ollut todennäköisesti aina. Aivan varmasti joskus ammoin iltatulilla jonkun samaanin kertoessa luomistarua, kuinka ensin oli alkumuna, josta sitten lähti tämä kaikki, oli joku, joka istui vähän syrjemmässä epäuskoinen, joka mietti, että hui hai ja kittiä kanssa.
by 
”Kuten me kaikki tiedämme, on animismi uskomus, että kaikissa objekteissa on oma sielunsa tai peräti jumaluus. Kivissä, puissa, eläimissä, kaloissa, … ”
Olikos tuo se kuulu freudilainen lipsahdus? :)) Ne kyllä olivat, ja ovat vieläkin, subjekteja mitä suurimmassa määrin.
Kehitys kehittyy. Kyllä tuommoiset uskomukset kuolevat ja kuihtuvat pois siinä vaiheessa kun ihmiset eivät enää elä luonnossa ja luonnon ehdoilla. Tai ainakin uskovat niin. Kun ihmiset kokevat olevansa osa luomakuntaa, sen elämää ja rytmiä, he saavat päähänsä kaikenlaista.
Vaistot muuten tylsistyvät kun niitä ei enää tarvita. Kivitalossa vaanivat ihan eri vaarat ja henget kuin luonnossa, – mutta kyllä niitäkin pitää lepytellä.
Mutta oikeasti: Nykyihminen on kyvytön ymmärtämään sitä symboliikkaa, jolla myytit ja myyttinen maailmankuva aikanaan puhui. – Kadotettu myyttien maailma.- Jos oletetaan, että alitajunta puhuu myyttien kieltä, me olemme samalla menettämässä elävän yhteyden omaan itseemme. Siltä osin henkinen elämä on köyhtynyt. Kuten PL sanoi: me palvelemme leluja.
Ainoa kommenttimme on vähättely ja siihen kätkeytyvä uskomus, että luonnonkansat tai menneiden sukupolvien ihmiset olivat älylliisesti meitä alempia. Pitäisiköhän meidän vähättelyn sijaan pyrkiä ymmärtämään ja löytämään elävä kosketus siihen ”toisenlaiseen maailmankuvaan”. Jospa niitä mömmöjäkin tarvittaisiin sitten vähemmän.
Miten lienee? Loppujen lopuksi, ”Taivaassa ja maan päällä, Horatio, on paljon mit ei sun järkioppis uneksukaan” (Hamlet)
Objekteja tai subjekteja, niin, voi riippua siitäkin miten asiaa tarkastelee. Mutta olio olisi tässä kai tarkempi määrite.
Tuommoiset uskomukset tuntuvat tietty höpöhöpöltä kun tiedostaa vähän enemmän maailmasta ja kyllähän se etääntynyt luontosuhdekin saa luonnon kohteet – ja oliot, eläimet, esineet, kasvit ym. – näyttämään merkityksettömämmiltä kuin aikojen takaisille luonnon kanssa elämästään kamppailleille ja sen armoilla olleille.
Lieneekö käynyt sitten niin, että kun on saatu jonkunlainen hallinta luontoon, se alkoi käydä arkiseksi ja alempiarvoiseksi, eikä se voinut edustaa mitään jumaluutta eikä puissakaan nähtästi ollut mitään taikavoimia tai sielua, jota lepytellä, niin piti keksiä eteerinen olio, materiasta riippumaton palvonnan kohde ja auktoriteetti, jota piti palvoa ja leputellä?
Joitakin kysymyksiä heiltä jotka pitävät maailman kaikkeutta syntyneen tyhjästä ja sattumalta, miten tulivat luonnonlait, tuliko nekin sattumalta sillä kaikella avaruudessa on tarkat säätelynsä minkä takia ei tuhoudu koko järjestelmä. Jos olisi pieniäkin heittoja niin koko maailmankaikkeus häviäisi ja me siinä mukana.
Sitten elämän synty, jos kaikki elollinen elämä on saanut alkunsa sattuman tuloksena, niin kuinka se on mahdollista koska elävässä solussa on hyvin suuri määrä informaatiota joka säätelee solun jakautumista ja sitä mitä solusta tulee. Jo ensimmäisessä solussa olisi pitänyt olla ohjeistus siitä miten tämän päivä solu käyttäytyy.
Mutaatiot eivät paranna elämää vaan virheet solun jakautuessa johtavat rappeutumiseen, ja aikanaan elämä käy mahdottomaksi. Ihmisen elinikä on lyhentynyt ensimmäisistä sukupolvista, ja ilman lääketiedettä olisi tälläkin hetkellä paljon lyhempi kuin nykyään on. Lääketiede on tullut siihen avuksi, jonka avulla voidaan hoitaa monia sairauksia, mutta sekin kohtaa uusia haasteita, koska uusia sairauksia tulee joka sukupolvea kohti sata lisää niiden kolmenkymmenen tuhannen taudin lisäksi joita nyt on.
Jos ateistilla ei ole näihin kysymyksiin järkeviä vastauksia niin silloin kaikki on heillä uskon varassa, joka on usein syntynyt siten että kun joku tiedemies näin sanoo, niin uskottavahan se on vaikka oma järki ei sitä sulattaisikaan.
Tekee mieli vielä jatkaa, miten kirkon toiminta näihin kysymyksiin vaikuttaa koska nämä ovat tapahtuneet ennen kuin koko ihmiskuntaa tai kirkkoa oli olemassakaan.
Jaksaa jaksaa, Kalevi!
”Objekteja tai subjekteja, niin, voi riippua siitäkin miten asiaa tarkastelee”
On siinä (minun näkemykseni mukaan) melkoinen ero onko muu luonto objekti vai tasavertainen toimija.
Luonnonuskonnot eivät ilmene vain uskomuksina, joille me voimme hyhmähdellä. Niiden pääsisältö oli ennen muuta uskonnollinen asennoituminen luomakuntaan. Sen seurauksena tuli uskomuksiin mukautuva elämäntapa, ekosysteemin kokonaisuuden huomioonottaminen ja luonnonvarojen säästäminen. Nykyisen kaltaisia ympäristöongelmia ei tavata luonnonkansojen keskuudessa. Kun puilla oli henki tai niitä vartioi keijukaiset, ei niitä voinut ihan huolettomast hävittää.
Nykypäivän pahenevaa saastumista ja lajien häviämistä ei voida ratkaista ellei ymmärretä, että ihmisen on opittava säätelemään omaa lisääntymistään ja toimimaa yhteistyössä muun luonnon kanssa. Niin kauan kun me kuvittelemme voivamme jatkuvasti vallata elintilaa muulta luonnolta, me tuhoamme. Elämä on kokonaisuus, jossa kaikki riipuu kaikesta.
Uskonto sinänsä on kaksijakoinen juttu. Toisaalta se on joukko uskomuksia, myyttejä ja maailmanselityksiä, toisaalta se on uskonnollista asennoitumista, elämäntapa, jota opinkappaleet ylläpitävät ja jossa luopuruuden hinta on määrätty. Nykypäivän eurooppalaisen globalisminkin voisi kevyesti luokitella uskonnoksi. Se pitää sisällään sekä opin että asennoitumisen, joka ei salli kyseenalaistamista eikä vakavasti pohdi seurauksia.
Kun uskontoja arvostellaan pitäisi ensimmäiseksi kysyä miten ne ovat vaikuttaneet yhteiskuntaan ja ihmisten elämäntapaan etc…
En minä tiedä miksi ihmiset tarvitsevat uskontoja ja uskomuksia. Kaipa sen takia, että osaisivat elää kutakuinkin ihmisiksi.
ps. Tieteen tekijät sanovat, että Ihminen kantaa mukanaan koko kehityshistoriansa. Niin, että kaipa meissä vielä asuu pieni pakana.
Itse katsoin tuossa kiviä, puita ja muita katseen tai kokemisen kohteena olevina esineinä, objekteina, koska olen ns. neutraali uskomusten suhteen (nyt joku nauraa, mutta siitä vaan).
En usko, että ihminen on milloinkaan suhtautunut luontoon ”ekosysteemin kokonaisuuden huomioonottaen ja luonnonvaroja säästävästi”. Ei. Ihminen on aina käyttänyt luontoa omiin tarkoituksiinsa sen kuin vain on kyennyt. Ja kymmenien tuhansien vuosien aikana on kyennytkin aina vain enemmän. Jo viljelyn aloittaminen, kasvien ja eläinten domestikaatioineen oli ensimmäinen askel luonnon riistoon, joka on jatkunut suoraviivaisesti ja loogisesti tekniikan kehittyessä.
Tämä kaikki tulee tuhoutumaan hyvin noepasti, ellei saada todella tehokkaita rajoituskeinoja käyttöön, mutta se lienee turha toivo. Käännös tulee sitten kun se alkaa olla myöhäistä. Yksi pahimpia jarruja kehityksen kääntämiseksi parempaan suuntaan on katolinen kirkko ja tuollaiset uskon sisäiset sankarit kuten Timo Soini.
Globalismi, kapitalismi ja kommunismi ovat nekin uskontoja sikäli, että ne ovat uskomusjärjestelmiä ilman mitään todennetta niiden toimivuudesta. Kommunismia olenkin pitänyt jo pitkään yhtenä uskontona. Se on niin samankaltainen dogmaattisten uskontojen kanssa, ettei paremmasta väliä.
En tiedä, asuuko minussa pieni pakana, kun en koe minkäänlaisia tuntemuksia minkään edessä, siis sellaisia, joita voisi pitää jonkinlaisina uskonnollisina tuntemuksina. En ole edes pakana. Olen vain uskonnoton realistikehveli – ilman sitä realismia.
En minä tiedä mikä sitten on uskonnollinen kokemus. Kaipa jokaisella omansa. Olen joskus käynyt mm. Bursassa Uludag:n kansallispuistossa. Oli komeita mäntyjä sun muuta, tulipa nähdyksi. – Mutta kun kuljeskelen tuolla suomalaisessa metsässä, järvien rannoilla ja harjumaaston hiljaisuudessa tuntuu, että olen tullut kotiin. Tekee mieli todeta niinkuin Kipling aikanaan: Me olemme samaa verta. Kaipa sekin on lahja, – joskus saatu.
En minäkään tiedä mikä se on se uskonnollinen kokemus, kun en sellaista ole kokenut. Metafyysisiä elämyksiä kylläkin, affekteja musiikista, joskus metsässä käyskentelemisessä tai myöhäiskesällä yöllä meren rannalla istuskellessa jne., mutta eivät ne ole sinänsä uskonnollisia.
Uskonnollinen kokemus antaa uskoon taipuvalle ihmiselle varmuuden siitä, että on se joku ylempi olento, joka yleensä uskonnoissa on se jumala.