Uudet sukupolvet ovat huolissaan. Moni miettii, onko tämä meidän boomereiden perintö riittävä kattamaan tulevat eläkkeet. Keskustelussa tuntuu unohtuvan, että perintöön kuuluu muutakin kuin eläkerahasto. Kun Kekkosesta tuli presidentti, ei ollut vesivessoja – ainakaan kovin monessa kodissa. Joskus harvoin asuntoon tuli juokseva vesi. Yleensä aikaa oli riittävästi kävellä kaivolta keittiöön.
Maantiet olivat kapeita ja mutkaisia. Muutamalle isommalle tielle oli levitetty asfattia suurimpien kaupunkien välille. Tosin harvassa olivat autotkin. Tapiolan hienossa puutarhakaupunginosassakin oli yksi ainoa hyrysysy – avomallin sitikka, jossa oli punaiset nahkaistuimet ja kangsterimallin astinlaudat kahta puolta. Minäkin pääsin moisen kyydillä korttelin ympäri, kun Oravannahkatorin kaupassa oli avajaiset.
Kansakoulua kuitenkin kävivät kaikki. Jos halusi siisteihin sisätöihin kannatti neljän kansakouluvuoden jälkeen hakeutua oppikoulun pääsykokeisiin. Moni jätti kokeen väliin ihan senkin takia, ettei oppikoulu suinkaan ollut ilmainen – oli lukukausimaksua, ruokailumaksua. Oppikirjat piti itse ostaa kirjakaupasta. Kymmenen vuoden iässä siis jyvät eroteltiin akanoista. Nykyisin valmistuu tohtoreita enemmän, kuin Kekkosen Tasavallan alkuvuosina ylioppilaita.
Lehdissä puhutaan kovasti köyhyydestä. Hallitus on syypää köyhyyteen. Kaikilla ei ole varaa asua Helsingin keskustassa, kuljettaa lapsia jääkiekkoharrastuksiin tai hankkia toimeentulotuella 72 tuuman väritelevisiota. Ei ollut Kekkosenkaan aikana. Asunnot tehtiin itse puusta, jääkiekkoa pelattiin ulkona ja TV oli kokonaan keksimättä.
Jotain on ehkä mennyt myös pesuveden mukana – yhteisvastuun tilalle on tullut yhteiskunnan vastuu. Maaseudulla vähäväkisemmätkin ihmiset asuivat mökeissään ja naapurit huolehtivat vuoropäivin vanhusten, vaivaisten ja sairaiden ruokailusta. Omakaan asunto ei ollut samalla tavalla oma kuin nykyisin oma asunto ymmärretään. Maalta saattoi milloin tahansa tulla kaupunkiin puolituttu hunsvotti elämään opiskelijaelämää. Kaikille oli itsestään selvää, että tarpeessa olijalle osoitettiin nukkumapaikka. Pöytään myös lisättiin lautasia niin, että kaikille riitti.
by 
Olen tavannut sellaisenkin ihmisen, jonka mielestä peruskoulu-uudistus 1970-luvulla oli huono juttu.
Tuskin tänä päivänä voisi edes ajatella sellaista vaihtoehtoa, että kymmenvuotiaina lapset jaetaan jyviin ja akanoihin kokeissa, joissa testataan luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa.
Toisaalta – tosiasia lienee, että tuollainen jako käytännössä tapahtuu jo reilusti alle kymmenvuotiaiden kohdalla – joidenkin tutkimusten mukaan 95% koulumenestyksestä on jo määritelty lapsen syntyessä.
Peruskoulussa on tietenkin myös omat ongelmansa aivan samalla tavalla kuin kristinuskossa. On kuitenkin aika vaikea irrottaa kirkon ja koulun kehitystä muusta yhteiskunnallisesta kehityksestä.
Peruskoulu-uudistukseen 1970-luvulla liittyi varsin suuria poliittisia intohimoja. Intohimot näkyivät myös kouluissa, missä taistolaiset ja tuhatkunta taistelivat teiniliiton hallinnasta.
Nykyään lasten kasvatus on pitkälti sosialisoitu yhteiskunnan tehtäväksi aivan kuten Neuvostoliitossa aikanaan, missä oikeanlaisen neuvostonuorison kasvatus osaksi Neuvostoliittolaista arvoyhteiskuntaa aloitettiin lastentarhassa 3-vuotiaana.
Tavallisissa perheissä oli 50-luvulla vielä yleistä, että vain yksi lapsista pääsi oppikouluun. Tämä vaikutti sisarusten välisiin suhteisiin. Ainakin omista vanhemmistani voin sen vahvistaa.
Sisarusten välistä kateutta ja kilpailua varmaankin on kiusaksi asti monessa perheessä.
Ei liene sattumaa, että kertomus Kainista ja Abelista on aika lailla Rasmatun alkulehdillä.