Vuodenkierto – talvi

(Juttu julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 4/21. Kuuluu Vuodenkierto -sarjaan, jonka aiemmat osat ovat Maallista menoa kevääseen, 1/21 ja Vuodenkierron juhlat ja juhannus, 2/21)

Kuten tunnettua, ovat kirkon miehet olleet aikoinaan kiitettävän ahkeria maallisten juhlimisten omimisessa omiin tarkoitusperiinsä eli kristinuskon levittämiseen. Suunnilleen kaikki aikojen takaiset juhlimishetket on pyhitetty oikein uskomisen juhliksi ja tarkoitettu vain Herramme kunniaksi ja ylistykseksi. Kiitos ja ylistys olkoon, ja kunnia Herrallemme! Ei kuulu juhlia, vaan hartauteen pitää syventyä. ”Kristilliset pyhäpäivät rytmittävät vuoden”, kuten kirkko meille kertoo.

Mutta kun ei. Nämä kristilliset pyhät ovat osuneet mielenkiintoisesti jo ammoin vietettyihin pakanallisiin juhlahetkiin. Kirkon toimet pakanallisten juhlien varastamisessa ovat olleet vähän kuin kulttuurista omimista, mitä nykyisin kovin paheksutaan. Kristinusko oli aikoinaan uskonnoista aggressiivisin raivatessaan ideologialleen tilaa kaikkialta kalenteria myöten ja haaliessaan uusia kannattajia ja kymmenysten maksajia. Tosin aikoinaan ei maassamme juuri hyvä heilunut, jos ei kirkkoon kuulunut.

Pyhäinpäivää, jonka alkuperäistä maskuliinisesti toksista nimeä ”pyhäinmiestenpäivää” ei enää sovi käyttää, vietetään tietysti pakanallisen juhlan, kekrin, paikalla. Kun aikoinaan uskonsa vuoksi ainoansa menettäneitä ja siten pyhiksi tulleita alkoi tulla pilvin pimein niin, etteivät vuodenpäivät enää riittäneet jokaiselle, keksittiin ammoisessa kirkonmiesten kokouksessa yhdistää nämä kaikki yhteen päivään ja sille ajankohdaksi määriteltiin tämä kekri. Saatiin sekin pakanapäivä pyhitettyä.

Martin päivä 10.11. oli aikoinaan kansanomaisesti vuoden alkajaisten ja syysjuhlien runsasruokainen päätös. Marttina alkoi uusi vuosi, vaikka ei nykyään. Mutta aikanaan tällöin sovittiin riitoja ja lupailtiin parempaa. Sahdin ja hyvän ruoan kera toki. Olen syntynyt marraskuussa. Kuun nimi tulee kuollutta merkitsevästä marras-sanasta. Maa on martaana. Kristinuskolle maallinen kuolema on hankala asia. Kuolemaa sopi miettiä vasta pääsiäisenä, kun kuolema ristillä voitettiin ja hokkus pokkus, ylös noustiin. Mutta kyllä synkeään kuukauteen kirkollinen juhla saatiin sopimaan. Päivää on vietetty aikoinaan pyhimys Pyhän Martin kunniaksi. Pyhimys on tunnettu köyhien ja vaivaisten suojelijana. Meillä protestanttisen ja vauraan kirkon kulttuurissa hän on jo unohdettu pyhimys, ja Martin päivänä onkin ollut sopivampaa köyhien sijasta muistella Lutheria.

Vanhan kansan aikaan joulu alkoi Tuomaan päivästä. Silloin otettiin maistiaiset jouluoluesta jo aiemmin pannusta. »Tuomas tuleepi tuoppi kainalossa» oli sanonta. Silloin aloiteltiin joulurauhaa. Siihen ei tarvittu Brinkkalan talon julistuksia Herramme syntymisen muistutuksineen, vaan syötiin hyvin, vähän juotiin ja oltiin rauhallisia. Tuomaan päivään kuului myös päreistä valmistetut Tuomaan ristit, jotka olivat eräänlaisia aurinkosymboleja, eikä kristinuskon ristillä ollut sille sijaa. Tuvan ja navetan ovenpieliin saatettiin maalata tervalla rengasristi onnea tuomaan. Ja vieraat toivotettiin tervetulleeksi vaikka näin: »Tule meille, Tuomas kulta, tuo joulu tullesansa, oluttynnyri olallansa, viinapikeri pivosansa». Ei veisailtu virsiä.

Joulu juhlista jaloin, pikkujouluista kontaten. Vanha vitsi, mutta kertoo paljon nykyisestä suhtautumisestamme joulun aikaan. Jos aikoinaan ennen joulua vietettiin hieman railakkaammin juhlien, tuli kirkon myötä siihen tiettyä hartauden ulottuvuutta mukaan. Pikkujoululla on vain noin suunnilleen sadan vuoden historia. Aikaa myöten siitä on tullut se riemu raikkahin (ja usein tunkkaisin) juhla. Pikkujoulua vietetään monesti kiivaasti ja hieman kiivaamminkin, jouluna sitten hiljennytään ja rauhoitutaan.

Jos joulua aikoinaan saatettiin viettää rauhallisestikin, niin tapanina äijät saunoivat, menivät talliin ja vetelivät jäniksestä tai oravasta valmistetun rokan ja kittasivat päälle olutta sekä viinaa hevosten menestykseksi. Kirkonmiesten mielestä piti olla hissukseen ja muistella Stefanosta, ensimmäistä marttyyria.

Loppiainen on ilman muuta kristillinen juhlapäivä. Eri kirkkokunnat viettävät sitä toisistaan poikkeavasti, miten ovat itse sen oman oikean oppinsa mukaan määritelleet ja mitä merkitystä ovatkin painottaneet. Kolmen kuninkaan juhla, itämaan tietäjien pyhä, valon juhla tai kyyhkysen laskeutumisen juhla. Itselleni se on aina tarkoittanut, että lopetellaan jo se joulujuttu.

Nuutin päivä on sitten se varsinainen joulunajan päätöspäivä. Kumma kyllä kirkko ei sitä juuri ole käyttöönsä ominut, vaikka sillekin löytyy omat pyhät ukkonsa, Knud Lavard (1096–1131) ja Knuut Pyhä (1043–1086). Ehkäpä rahvaan sarvipäiset ja rotsit nurin päin kulkeneet nuuttipukit, jotka aikoinaan eivät olleet kivoja lapsosia oven takana, vaan viinanhimoisia renttuja, veivät päivältä kirkollisen arvovallan niin, että kirkonmiehet luovuttivat.

Laskiainen on niin sanottu paastonajan alkajaisjuhla. Harvapa silti paastoaa, ellei sitten jatka joulumässäilyn katumusviikkoja. Laskiaisen perinneruokiin kuuluu hernerokka. Viikkokalenterissa se on nykyisin torstain ruokaa pannareineen. Pannari on varsin tuore jälkiruoka, mutta ennen uskonpuhdistusta katolisessa Suomessa perjantai oli paastopäivä, jolloin liha oli haram. Ja niinpä torstaisin vedeltiin täyttävää ruokaa, että pärjäsi paastopäivän. Herneitä oli vähän siellä ja täällä. Ne säilyivät kuivattuina hyvin, ja niinpä hernerokasta tuli luonnikkaasti eines paastoon valmistautumiseen.

Erään teorian mukaan hernerokkatorstai liittyisi kuningas Kustaa Vaasan määräykseen. 1500-luvulla verot kerättiin osittain ruokatarvikkeina. Kuninkaalle olisi siis kertynyt määrättömästi herneitä. Herneihin kyllästynyt Kustaa Vaasa olisi sitten määrännyt ihmiset syömään hernerokkaa torstaisin välttyäkseen hernekeittopitoiselta kesältä.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
1 Kommentti
Inline Feedbacks
Katso kaikki kommentit
Seppo Heinola

Vuoden kulminaatiopäivät, kuten talvipäivänseisaus about jouluna, heijastuvat Raamatun kuvauksissa aurinkoallegorioina ja tekevät sen mitä selvimmin myös pääsiäisen Golgatha-kertomuksessa. Erityisesti Johanneksen evankeliumissa kuvatussa muodossa.
Markus kertoo, että Jeesus asetetaan ristille kolmannella hetkellä ja hän kuolee yhdeksännellä hetkellä. Aikamääreet vastaavat nykyisessä kellotaulussa aamua kello 9 ja iltapäivää kello 15. Tällöin hän on ristillä puoli vuorokautta eli 6 tuntia. Tai jos ajattelemme vertauskuvallisesti ja suurennamme vuorokausiympyrän v u o s i y m p y r ä k s i, muuttuu kuusi tuntia kuudeksi kuukaudeksi. Oikeuden tähän mittakaavamuutokseen voi halutessaan saada nimen Golgatha sisällöstä, joka sisältää idean suuresta ja pienestä ympyrästä.
Päiväympyrän mukaan ajateltuna sisältyy Golgathan kuuteen kärsimyksen tuntiin 360 minuuttia (Vrt. ympyrän asteluku), joihin sisältyy edelleen 216oo sekuntia! Mikä on antiikin yksi metempsykoositunnus eli 216! (3×72!)
Vuosiympyrässä vastaa aamua syksy ja iltapäivää kevät. Yhdeksännessä kuussa on syyspäivän tasaus, jolloin aurinko alkaa kuolla, joutuu talven vangiksi, on pimeimmillään joulun aikoihin alkaa sitten kasvaa ja syntyy maaliskuun lopulla kevätpäiväntasauksessa uudelleen eli päiväympyrää ajatellen noin klo 15!
Kun nimi Golgatha kirjoitetaan arameaksi gulgalat ja jälleensyntymää tarkoittava heprean feminiinin pluraalina (sielu on feminiini) gilgulot, on helppo havaita, että kyseessä on sanaleikki, jolla viitataan auringon jälleensyntymään k a l o j e n tähtimerkissä. Jeesuksen kuolinpäivänä perjantaina klo 15, mikä symboloi kevätpäivän tasauksen maaliskuista hetkeä.
Kun aramealainen sana Golgatakin tlglvg heprealaisessa muodossaan Gilgulot tarkoitti aikasyklejä, ja Golgatan puoliympyrä kattaa – kuten edellä todettu – ajan 3 hetkestä 9 hetkeen eli vuosiympyränä katsottuna syyspäiväntasauksesta kevätpäiväntasaukseen, ei näihin lukuihin perehtyneelle maallikollekaan jääne epäselväksi, mitä näillä pyhien kertomusten luvuilla ja numeroilla kuin myös niitä vastaavilla nimillä on ajettu takaa. Golgatan tunnit paitsi kertovat aurinkokuninkaan kuolemasta ja syntymästä myös ”sovittavat” prekessioiden eron 2160 kk tai 180 vuotta, joka vastaa vielä ympyrän kuuden tunnin 18o astetta!
 
Golgatha on siis jälleensyntymispaikka, missä aurinkokuningas jälleensyntyy kesäpäiväntasauspisteessä. Että kyseessä on astronominen malli eikä sellaisenaan historiallinen ihmistä koskeva tapahtuma voidaan osoittaa myös pyhän geometrian keinoin siten, että kun piirrämme ympyrän ja sen sisään sen säde jänteenä kuusikulmion, voimme tämän kuusikulmion avulla piirtää ”Golgathan” yläpuolelle saman sivuisen viisikulmion ja sen sisälle viisisakaraisen tähden eli Salomonin sinetin, jonka ylimmät ’käsivarret’ jakavat sen ympärille piirretyn suorakaiteen kahteen osaan, joiden suhde toisiinsa, jos viisikulmion sivu on 1, on sama kuin 1480:0,888:n. Eli nimiin Jeesus Kristus!

Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial