Uskon sokea piste

Yki Räikkälän blogeista on sanottava, että vaikka olemmekin joissakin kohdissa eri tiellä ja välissä kohoaa Kiinan muuriakin suurempia ymmärtämisen ongelmia niin silti lähes kaikessa näen hyvän tarkoituksen pyrkiä oikeasti vuoropuheluun. Kohotan kulmakarvojani ja nostan hattua.

Ei tästä pitänyt Ykin kehumisen sokea piste tulla muuta läheltä jo liippaa.

Usein ymmärretään uskovien olevan jotenkin jotakin mieltä uskostaan. Heidän laumasieluisuutensa mittari on jossakin jota ei ole olemassakaan. Ihmisen on vaikea ymmärtää ymmärtämättömyyttä.

”Sokea usko” tulee tästä. Se on luottamusta siihen mitä oikeasti ei ole.

Mihin tämä usein johtaa niin Afganistanissa nyt mellastavan pelleporukan rettelöintiin totuutta vastaan. Ei kukaan halua tuollaista yhteiskuntaa, jota nyt siellä pyssyä heilutellen ajetaan. Ei takuulla halua.

Mistä sitten tässä on kysymys niin ihan yksinkertaisesti siitä että on kiva hullaantua täysin älyttömästä ymmärtämättömyydestä.

Uskon sokea piste on sen ehdottomuudessa. Kun Jumala on aina oikeassa eikä Hän erehdy niin sen viitan ottaminen ihmisen niskaan tekee hänestä älyttömän pellen muiden vahingoksi.

Näitä uskonsotureiksi sanottuja ehdottomia on kaikissa uskonnoissa mutta ei ainoankaan ihmisen uskossa. Riittää jo se että evl-kirkossamme mellastavat erilaiset herätysliikkeet. Joskus tekisi mieleni kysyä että mihinkähän he tai joku on herännyt, että on saanut kaverikseen toisen, joka on herännyt ja nyt en tarkoita körttisiä.

Tämä uskon sokea piste on joko typeryyttä taikka ylenpalttista viisautta. Puhutaan ymmärrettävämmin ääripäistä. Eli pyöreä pallo on litteä jos niin uskotaan. Kun sukupuolet määritellään uudelleen niin ollaan lähellä sokeaa pistettä. Kun kielletään tosiasiat niin ollaan umpipimeässä.

Hengellinen sokea piste on vääräuskoisuudessa. Mitä se sitten on niin se on ymmärtämättömyyttä. Toisen ymmärtämättömyyttä kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kun hengen hölmöläinen hullaantuu uskon sokeasta niin hän toimii kuin Hitler taikka nyt nämä talebanit. Hän hakee kannattajia tyhmyydelleen. Kun heitä on riittävästi niin on kiva valehdella, varastaa ja alistaa. Porukassa tyhmyys tiivistyy on enemmän totta kuin mikään.

Menee vähän kryptiseksi mutta monta kertaa sieltä se totuus löytyy.

Isän haltuun.


tuomo

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
6 Kommenttia
Inline Feedbacks
Katso kaikki kommentit
Kalevi Kauppinen

Minä uskon Tuomon ja Ykin kirjoituksia lukiessani, että kumpikin hakee totuutta, mutta mikä on se totuus. Kysyihän se Pilatuskin Jeesukselta, mikä on totuus, mutta ei saanut siihen vastausta. Oletan, että Tuomo uskoo Jumalan olevan olemassa ja on kaiken elämän luoja, kun Yki uskoo, että Jumalaa ei ole. Kumpikin on varmaan aivan vilpitön omassa uskossaan, ja toimii sen mukaan ajatuksissaan ja teoissaan.

Tässä tullaan nyt siihen tilanteeseen, että vain toinen on oikeassa ja toinen väärässä. Ei voi olla kahta totuutta, toinen on totta ja toinen valetta. Kukin rakentaa omaa maailmankuvaansa oman uskonsa varaan, ja yrittää hakea sille tukea kuka mistäkin.

”Sokea usko” tulee tästä. Se on luottamusta siihen mitä oikeasti ei ole.”
Tässä Tuomon ajatuksessa ilmaus, ”mitä ei oikeasti ole” kuka sen sanoo, että ei oikeasti ole, toiselle se voi olla oikeasti olla ja toiselle ei.

Jokaisella on vastuu omasta uskostaan ja joutuu viimein vastaamaan siitä, ketä uskoo. Tämän takia olisi hyvä jo tässä ajassa miettiä sitä, ketä ja mitä uskoo. Pekka Reinikainen sanoo, että älä usko ketään ihmistä, vaan ajattele omilla aivoillasi.

Yki Räikkälä

Vaikka kiinanmuuri välillä näkemystemme välillä vallitseekin, otan tämän kiitoksin vastaan. Ja kyllä, tarkoitukseni onkin pyrkiä vuoropuheluun, vaikkakin tietty joskus hieman, enkä aina hiemankaan, provoan.

Olemme muuten olleet Tuomon kanssa varsin samoilla linjoilla monissa poliittisissa kysymyksissä menneiden vuosien varrella, vaikkakaan emme nyt ihan puoluepoliittisissa… Itse asiassa politiikka, siis koko yhteiskunnan eri alueet eri ristivetoineen ja ongelmineen on varsin paljon monimutkaisempaa kuin uskonto. Tämä siis omana henkilökohtaisena kokemuksenani. Politiikasta olen epävarmempi kuin uskon asioista. Uskon asioissa varmuuteni onkin kai suunnilleen 99,9 % luokkaa.

Ehdoton en ole, vaikka siltä monesta siltä näyttää. Sokeita pisteitä on minulla varmaan siinä missä ylipäätään meillä ihmisillä vajavaisine tietoineen ja käsityksineen on. Monilla telaketjuateisteilla on sokea piste siinä, mitä on henkilökohtainen usko. vaikka en itsekään sitä oikein ymmärrä, niin ymmärrän sen mekanismin eli uskon tarpeen tai kaipuun johonkin ylimaalliseen jotenkin.

Kalevi, tietty sitä yrittää hakea totuutta, vaikka absoluuttisen sellaisen löytäminen on vaikeampaa kuin kamelin mennä neulansilmästä.

Se, etten usko Jumalaan, ei oikeastaan ole usko. Se on minun tajunnan ja olemisen tila. Minulta puuttuu usko jumalaan tai jumaliin tai ylipäätään eteerisiin ylimaallisiin voimiin. Mutta koska universumi on niin tajuttoman mitaton ja ihmiskunnan tietämä osa siitä ilmeisesti mitättömän pieni, en tietty voi olla varma mistään. Siis, katson siihen, mitä näen ja mitä ihmikunnan kumuloitunut tieto kertoo. Oma uskonnottomuuteni ei ole valinnan tulosta, vaan se on minussa enimmäkseen sisäsyntyistä ja geenien mukana tullut ominaisuus. Äitini ei ole uskossa, kuten ei hänen vanhempansa ja isoäitini koko iso sisarusparvi. Se on nähtävästi sukuominaisuus.

Pekka Reinikainen unohtaa nähtävästi kaikessa oppineisuudessaankin, että omat aivot eivät ole tyyten omat aivot. Ne ovat perimän, kasvatuksen, oppiman, olosuhteiden ym. muuttujien leimaamat. Siten ajattelee kuin aivot on ohjelmoituneet ilman omaa valintaa.

Yki Räikkälä

Toisesta yhteydestä tuli mielenkiintoisesti Toivo Pekkanen ja hänen totuuden etsintänsä. Kauko Kare tutki aikoinaan Pekkasen kirjailijuutta ja totesi: ” Pekkanen ei voi olla ´kristitty´ enempää maan päällä kuin taivaassa. Sen sijaan hän on omassa sisimmässään kokenut mysteerion: ´hengen´ – elleikään ´sielun´ – heräämisen”.

Pekkanen sairasteli halvaannuttuaan ja kuolemansa jälkeen postuumisti julkaistiin hänen muistiinpanojaan vuosilta 1950 ja -51, ”Totuuden ja kirkkauden tieltä”. Siinä hän kirjoittaa: ”Henkeni harhailee levottomana sinne ja tänne olmeassaolomme totuutta etsien. Se(kin) on tyhjä tie. On etsittävä uskoa. Anna minulle se, jumala” ja: ”Herra, opeta minua nöyrtymään edessäsi. laskeutumaan maahan ja rukoilemaan … Heikko ja vaikea ihminen minä olen, jonka sielua ja henkeä joka päivä rangaistaan, että se kasvaisi. Antakoon Herra minulle rauhan”. Ja edelleen: ”Taistele itsesi puolesta!” ”Mitä aina odottelet, epäilijä?” ”Minä odotan Herran Jumalan tuloa suorittamaan suuria muutoksia, mutta en osaa aavistaa, mitä muutos merkitsee. … Miksi minun uskoni pitää aina horjua sinne ja tänne” … Me horjuvat olemme määrätyt etsimään totuutta koko elämämme, viimeiseen hetkeemme saakka. … Kun loppu lähenee, ummistakaa silmanne onnellisina: silloin on raskass työnne päättynyt ja saatte levon.”

Hän siis sairasti tuskallisesti halvaantumisen vuoksi ja lienee ollut ns. syvissä vesissä. Kirjailijan ote noissa merkinnöissä on ja kun ajankohta on ollut 50-luvun alku, ei ole ihme, että uskonnon vaikutus on vahva. Hän sanoitti totuuden ja jonkun metafyysisen kaipuunsa ympäröivän uskonjärjestelmän muotoiluin. Tuolloin lienee se itse ns. etsintä ollut huomattavasti todennäköisempää kuin näinä aikoina. Kirkolla ja hengellisellä elämällä oli tuolloin paljon tiukempi ote kaikkeen yhteiskunnassa ja tieto on lisääntynyt roimasti noista ajoista. Pekkanen lienee ollut jonkunlaisessa uskossa tai uskon kaipuussa, mutta varsinainen kristitty uskova hän tuskin oli.

Seppo Heinola

Toivo Pekkanen oli nuoressa aikuisuudessani erityisesti suosimani kirjailija, ei vähiten siksi, että sain näytellä keskeistä roolia hänen kirjastaan ’Täyttyneitten toiveitten maa’ tehdyssä näytelmäsovituksessa. (Vaasan Suom. Teatteri, -68, ohj. Kaarlo Kytö) Täyttyneitten toiveitten maa on symbolinen, mutta sen kritiikin kohde on vertauskuviin piilotettunakin selvästi näkyvissä eli ’Kurjuuden Laakson’ ihmisille tyhjiä lupauksia tarjoava hengellinen yhteisö, jonka ’taivaassa’ eivät Toiveet tosiasiallisesti täyty. Näyttelin runoilijaa vastanäyttelijänäni lahjakas Irma Martinkauppi. Sittemmin esitin paljon Pekkasen upeaa natsivastaista runoa ’Maa, jolla ei ole nimeä”.

Yki Räikkälä

Mistä kokoelmasta tuon Maa, jolla ei ole nimeä -runon löytää? Täyttyneitten toiveitten maa täytyykin hankkia.

Seppo Heinola

Tod. näköisesti tässä: ’Lähtö matkalle’ tekijä: Pekkanen Toivo. 2. Julkaisija: Wsoy. Julkaisuvuosi: 1955.
Näyte ’Maa jola ei ole nimeä:
Mahtavina marssivat sotilaat, miljoonat,
tykkien jylistessä vuorilla ja laaksoissa.
Ja taivaan ja meren humistessa tietojen voittojuhlaa ja vihollisten kuolemaa,
maan päällä valtakunta julistettiin kaikkia toisia suuremmaksi.

Ketä asuukaan ylpeitten palatsien pimeissä kellareissa? Kenen punaisia veripisaroita on pudonnut maailman kauneimpien naisten ihaniin juhlapukuihin? 1 Marssikaa, marssikaa, marssikaa, kohti uutta aikaa ihanaa, marssikaa, marssikaa, pimennoista nousseet, marssikaa. – – – Oikea rakkaus on vielä syntymätön..

Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial