Edellinen blogitekstini saa heti jatkoa, koska siihen tarjoutui tilaisuus. Menin tänään työpäivän jälkeen Helsingin keskustaan, koska arvelin, että Ukrainan sodan vuosipäivänä siellä voisi olla jotain happeningia. Niin olikin, oikein kaunis Valoa Ukrainaan -tapahtuma Senaatintorilla, tuhansia ihmisiä, kynttilöitä, puheita, musiikkia. Tilaisuuden lopuksi mainittiin, että seitsemältä alkaa Tuomiokirkossa ekumeeninen rukoushetki Ukrainan puolesta. Siinä se nyt oli, juuri sitä mitä tarvitaankin, rukousta yhdessä toisten kanssa, kyllä nyt Jumalan on pakko kuunnella!
Kirkkoon tuli paljon ihmisiä, pääosin varmaan suomalaisia ja ukrainalaisia (kielestä ja sinikeltaisista lipuista päätellen), papit olivat ortodokseja, luterilaisia ja olikohan katolinenkin. Ortodoksipapit puhuivat suomea ja ukrainaa, mutta jostain syystä luterilaiset, piispa Teemu Laajasalo etunenässä, olivat päättäneet puhua englantia. Ikään kuin Raamattu englanniksi luettuna olisi yhtään vähemmän munkkilatinaa ukrainalaisille kuin suomalaisillekaan. Englantia puhui myös suurlähettiläs Olha Dibrova, varmaankin tulkkauksen minimoimiseksi (sehän on aina niin kamalaa, eikä kukaan suostu tekemään sitä ilmaiseksi). Pieni ortodoksikuoro lauloi kirkkoslaaviksi ja seurakunta sai veisata kaksi suomenkielistä virttä.
Oli tehty arvokas tilaisuus, joka kunnioittaa sodan uhreja eikä loukkaa ihmisiä, jotka tuntevat surua ja pelkoa. Mutta jotenkin pettynyt olen suomalaisiin puhujiin. Kummallinen tappiomieliala heillä, ikään kuin eivät uskoisi Pyhän Hengen voimaan (sanon minä, joka olen juuri ehtinyt netissä kyseenalaistaa koko Jumalan). Itse rukousta oli myös lopulta aika vähän.
Olisikohan parempi nimi tilaisuudelle ollut sittenkin ”Valoa Ukrainasta”? Se mitä isä Serhiin rukouksesta ymmärsin (ja minun ukrainantaitoni perustuu lähinnä pop-sanoituksiin ja Zelenskyin iltapuheisiin), siinä oli toivoa ja paljon slavaa. Olisin suonut sen tulkattavan apaattisille suomalaisille. Ei tuommoista kansaa voi voittaa.
by 