Sunnuntaina 8.11. eli kristikansan suussa pyhänä kirkoissamme luettiin Matteuksen evankeliumista katkelma, johon kuuluu myös tämä:
”…Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: »Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?»
»Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa», vastasi Jeesus.” -Matt 18:21-22
Näin Jeesus siis opettaa meille anteeksiantamisen tärkeyttä. Tärkeä kansalaistaito se onkin. Ilman sitä maailma olisi mennyt sijoiltaan jo ennen kristinuskon kehittelyäkin. Tosin antiikin maailmassa anteeksianto lienee ollut käytännössä lähinnä kansan alimpien kerrosten keskinäisten kiistojen läpikäymistä. Esivallan jakelemat rangaistukset olivat kovia ja yleensä absoluuttisen kertaluonteisia. Silloin ei juuri valtaapitävät anteeksi antaneet, vaikka heitä itseään vastaan ei edes olisi rikottu. Kirkko on ollut kautta vuosisatojen myös anteeksiantamattomuuden tyyssija. Ja on edelleen, vaikka nyt moni nostaa vastalauseen.
Anteeksianto on varsin lujassa meistä monilla. Kauna tuntuu mukavammalta ja kosto ikään kuin oikeutetummalta. Vaikka nyt ei enää tarvitse oman sisällissotamme kauhuista, voinee kuitenkin mainita sen, että kirkko ja kirkon miehet eivät olleet ensimmäisinä anteeksiantamista vangituille punaisille vaatimassa. Päinvastoin. Näiden yleensä laittomienkin teloitusten jälkeen ei näiden ruumiitakaan saanut siunattuun luutarhaan haudata. Toki vuosikymmeniä jälkeen päin asiat paranivat.
Kosto tuntuu oikeutetulta varsinkin heistä, jotka ovat menettäneet väkivallan teossa omaisensa. Mutta monissa läntisissä maissa kuolemanrangaistuksen kannatus on korkeassa kurssissa varsinkin kristillisesti suuntautuneissa. USA:ssa juuri oikeistokristityt ja evankelikaalit kannattavat kuolemanrangaistusta. Siinä rangaistuksessa anteeksianto on kaukana. Kyseessä ei olekaan edes rangaistus, vaan silkka kosto.
Kirkko siis on anteeksiantamattomuuden asialla. Se on sitä siksi, että vaikka meistä monilla anteeksianto on lujassa, on kaikista anteeksiantamattomin kirkon uskon pääkohde, Jumala. Vaikka poikansa opettikin, että anna anteeksi yhä uudelleen ja uudelleen, ei tämän isä anna.
Jos et usko, olet kuoleman oma. Jos syntiä teet eli rikot Hänen diktatorisesti sanelemia sääntöjä, olet kuoleman oma. Jos et polvistu Hänen tai Poikansa edessä, olet kuoleman oma. Joudut helvettiin ikuisiksi ajoiksi. Tulipätsi ja hammasten kiristys on osasi! Eikä armoa tule!
Tuon kirkkosunnuntain 8.11. teksteihin kuului myös 1. Moos 13:5–11, jossa käsitellään Abramin ja Lootin teitten eroa. Loot, kuten tiedämme, lähti oikealle ja löysi tiensä Sodoman ja Gomorran tienoille. Se oli Herran valinta tälle kunnon miehelle, joka sittemmin ryhtyi tyttäriinsä. Ja sitten tiedämme, että Herra ei antanut näiden kaupunkien asukkaille anteeksi. Ei kenellekään! Hävitti nuo kaupungit vielä tehokkaammin kuin grynderit ja korruptoituneet virkamiehet Turun ja Oulun kaupungit… Loot sai anteeksi, vaikka olisi tarjonnut tyttärensä raiskattaviksi ja teki mitä teki itse näiden tyttäriensä kanssa.
Ykin perussanoma on kyllä mennyt perille. Eli se ,että kristinusko on epäjohdonmukaista . Ennenkaikkea jos lukee Vanhaa Testamenttia ja vertaa sitä noihin tavallisiin saarnoihin Jumalan armahtavasta rakkaudesta.
Hänen ongelmansa tuntuu olevan kiukku siitä että kristityt eivät halua myöntää noita ristiriitaisuuksia. Toisaalta kansanmurhaaja Jumala ja toisaalta itsensä pojassaan uhraava Jumala jotta ihmiset pelastuisivat synnistä, kuolemsta ja perkeleen vallasta.
Kyllä hän on siinä oikeassa ,että kirkko/kirkot ( ja moni muukin uskonto) ovat miekalla laajentaneet reviiriään ja miekalla puolustanut niitä. Jotain kulttuurievolutiota on kuitenkin tapahtunut siinä ,että kristityt eivät sitten Kylmänsodan jälkeen ole taistelleet sillä varmuudella että Jumala siunaa heidän aseensa ja on jokaisen itsensä oikean uskon puolesta taistelevan kanssa niin sodassa kun kuolemassakin. Tietyistä USAlaisista piireistä en mene takuuseen.
Uskonnollisuus on henkinen tila. Sille löytyy sellainen ylärakenne pyhistä teksteistä joka antaa materiaalia oppirakenteille joka puolestaan auttaa ylläpitämään uskonnollisen mielenlaadun tilaa. Onko se historiallisesti totta tai ei, on vähemmän tärkeätä. Tekstit ovat usein kehityskertomuksia jotka toimivat esimerkkeinä siitä miten jo vanhastaan on ollut uskoa korkeimpaan ulottuvaisuteen ja siitä kiinnipitäminen on elintärkeätä kaikille luoduille.
Jos tosissaan haluaa ymmärtää uskonnollisuutta ,niin silloin on ajateltava sitä mitä tämä merkitsee psykologisesti ihmisille . Tämä sensijan että tutkisi vain Pyhiä tekstejä. Tekstit antavat sanat ajatella ja kokea ,mutta vain joillekin ne oppirakennelmat ovat tärkeitä. Ajoittain oppiriidat pirstovat massojakin onnettomuudeksi kaikille.
Yksi hyvä puoli kristinuskossakin on se, että siellä elää anteeksiantamuksen idea, pakottaen kristittyjä voittamaan primitiiviset kostonhalunsa.
Perussanomani lienee se, että ylipäätään uskonnollinen usko, oli se mitä hyvänsä, on epäjohdonmukaista. Toiset uskonnot enemmän ja toiset vähemmän. Kristinusko on kyllä todella ristiriitaista. Ristinkuolemalla elämään. Siinä tarjoillaan sellaisia ihmeitä, että jos niitä tarjoilisi minkä muun tahansa viitekehyksen kanssa, olisi tuloksena epäuskoista päänpyörittelyä. Kristityt itsekin pitävät ”ihmeitä” taikatemppuina ja pelkkänä pötynä, mutta heti kun puhutaan ylösnousemisesta, neitseestä syntymisestä, veden päällä kävelystä, ovat ne totta. Tai jos eivät sellaisinaan, koska niihin sellaisinaan uskominen voi olla vähän vaivaannuttavia, niin ainakin vertauskuvina tms.
Tuo VT:n kansanmurhaaja on kristittyjen mukaan sama jumala. Ja tämä jumala kaikkivoipaisuudessaan loi näin epäonnisen maailman ja typerästi käyttäytyvät ihmiset. Ja kun nämä typerästi rikkovat Häntä vastaan, päätti Hän tulla ihmiseksi, teloituttaa itsensä ja näin antaa anteeksi. Tai päätti antaa poikansa teloitettavaksi antaakseen näin anteeksi. Ja kun uskoo tuohon, pääsee taivaaseen. Jos ei usko, niin ei väkisin, mutta rangaistuksesi on oleva ikuinen hammastenkiristys. Ja tämä siis on rakastava jumala. Anteeksiannolla on ehtonsa. ”Jeesus rakastaa sinua (ks. ehdot Raamatusta)”
Puutun uskonjärjestelmän ristiriitaisuuksiin useimmiten Raamatun tekstien kautta siksi, että ilman niitä ei olisi kristinuskoa. Kristinusko lähtee tyyten Raamatun teksteistä. Sikäli ne tekstit ovat tärkeässä asemassa. Ilman Raamattua te uskovat olisitte tyyten muussa uskossa. Joko jossain muussa uskomusjärjestelmässä tai sitten animistisessa.
Kristinusko on toivon uskonto. Joka käänteessä kristityt puhuvat ”toivosta”. Radiodeissäkin on vakiohjelmana Toivon päivä. Toivo sinänsä on positiivinen asia ja auttaa usein selviämään hankaluuksista, mutta uskonnollinen toivo sisältää sen idean, että meillä olisi iankaikkinen elämä. Että tapaamme läheisemme siellä toispuoleisessa. Se on hieman itsekäs toivo. Uskonnottomalla toivo ilmenee eri tavoin. Minulla on aikani. Muut jatkavat tätä elämän jatkumoa. Kiertokulkua se ei ihmisen kohdalla ole toisin kuin sielunvaellukseen uskovissa uskonnoissa.
Uskonnollisuus todellakin on henkinen tila. Mutta uskonnottomalla on aivan yhtä henkinen tila – ei mitään tyhjyyttä. Sen spirituaalisen kokemuksen, tunteen tai tilan voi uskonnoton kokea yhtä lailla kuin uskova. Nimitys vain on henkinen, jos uskovalla se on hengellinen, jossa oletetaan hengen/henkien olevan mukana. Uskonnottomalle ei ole olemassa henkiä eikä jumaluuksia, mutta mystisen kokemus maailmasta on muuten varsin samantyyppinen.