Sant Egidion humanitaariset käytävät – ja rauhan tekemisestä

Olen tainnut lukea jo viikon verran Applebyn Ambivalence of the Sacred (Pyhän ailahtelevaisuus) – kirjaa ja olen vasta sivulla 170. Hirveän paljon tietoa ja myös paljon yleistietoa, josta huomaan olevani ihan pihalla. Tai tuskinpa valtamedia on näistä maailman kriiseistä vakaumuksellisen uskonnon näkökulmasta koskaan kertonutkaan.

Olen oppinut siitä, miten vakaumukselliset väkivaltajärjestöt ja liikkeet ovat syntyneet (sunnit Egyptissä, shialainen Hizbollah, äärijuutalaiset yms. yms.). Paljon nimiä ja tarinoita ja kansallisia tragedioita. Koko ajan juonena kulkee sen kuvaus, miten uskonto, politiikka yms. kytkeytyvät toisiinsa. Kirjoittaja tekee eron fundamentalistisen väkivallan ja muun välillä. Esimerkiksi Jugoslavian tapahtumien pohjimmainen voima ei ollut fundamentalistinen uskonto, vaikka se kytkeytyi siihen muuhun. Kirjoittaja erottelee minusta hyvin erilaiset ilmiöt, fundamentalismin, militantismin, ekstremismin, väkivaltaisen ja ei-väkivaltaisen, ja uskonnollisen kokemuksen roolin näissä.

Ei helppoa luettavaa monestakaan syystä. En ole pitkään aikaan joutunut käyttämään englannin sanakirjaakaan niin intensiivisesti kuin nyt. Ihan lukion sanakirjassa ne sanat ovat. En vain moniin ole törmännyt, ainakaan tarpeeksi usein, että sanoihin olisi suhde. Kummallista. Pakko on lukea hitaasti ja pysähtyä aina miettimään, että mitä tuossa nyt sanottiin ja mitkä lähtökohtaolettamukset on taustalla. Sen verran vaikeasti sulateltavaa asiaa, että en ole oikein pystynyt kirjaamaan blogejakaan.

Olen jo lukemassa lukua menestyksellisistä rauhantekijöistä, jotka toimivat uskonnollisen vakaumuksen pohjalta. Mainitaan mennoniitit (ja kveekarit tietenkin), buddhalaiset munkit Kambodzassa, ja Saint Egidion katolinen yhteisö Italiassa (kirjoittaja on mitä ilmeisemmin katolilainen). Saint Egidio on mielenkiintoinen yhteisö. Paavin suojeluksessa. Se on ollut rauhaa rakentamassa monessakin maassa maailmassa. Kantava aate heillä on ”unconditional friendship” eli ehdoton ystävyys. Tuossa on vähän sama ajatus kuin Medad Birungin ”unconditional love” saarnassa. He ovat ystäviä kaikkien sisällissotien osapuolten kanssa. Ei ole niin pahaa järjestöä tai kansanmurhaajaa, etteikö välejä voisi olla. Ystäviin kuuluu mm. serbisankari Slobodan Milošević. Mielenkiintoista. Heidän menestyksensä – jota ilmeisesti on paljon – perustuu siihen luottamukseen, jonka he ovat saavuttaneet osapuolten kanssa. Ystävyys on aitoa. He eivät ole etsimässä syyllisiä tai edes muistelemassa vanhoja ja tekemässä mitään sovintoprojekteja, sikäli kuin ymmärsin. He eivät siis valitse puoltaan. Eivät edusta sorrettuja, kuten Mennoniitit tekevät.

Applebyn kirja on kirjoitettu vuonna 2000. Siis ennen Isistä, ennen Euroopan pakolaiskriisiä. Mietinkin, että mitenköhän Saint Egidio on reagoinut siihen. Googlella löytyikin ihan ajankohtaistakin asiaa humanitaarisistä käytävistä, joita perustavat. Näkyy olleen suomalaisessakin lehdistössä heistä juttu. Kovasti mielenkiinnolla luin, miten toimivat. Ja yllätys yllätys, valitsevat itse Syyriasta pakolaisensa, opettavat Italian kielen, majoittavat itse ja maksavat kustannukset, hommaavat koulutuksen yms. yms. Ottavat ne, jotka valikoivat ottaa vastaan, omaan hoivaansa. Eivät puhu ja vaadi muita rahoittamaan, vaan tekevät itse. Alusta loppuun. Sanovat ei ihmissalakuljetukselle yms. lieveilmiöille. Tässähän on pakko alkaa suhtautua hiukan positiivisemmin katolilaisuuteen. Ei kaikki niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Mahtaisikohan Saint Egidio muuten pystyä toimimaan Suomessa? Jos menisivät juttelemaan – saatika ystävystymään – Suomi ensin liikkeen hahmojen kanssa tai vaikka Halla-ahon ja Li Anderssonin kanssa samaan aikaan, niin olisiko tuo edes mahdollista Suomessa. Puoli pitää valita. Ei voi olla luottamuksellisessa ystävyyssuhteessa molempien kanssa. Vaaditaanko taustalle ensin se verinen sisällissota, että tuo tulee mahdolliseksi?

by