Nyt tarvitaan poikkeusolojen yhteen hiileen puhaltamista. Meidän on löydettävä toisemme ja tarjottava olkapää kanssakulkijan nojata, on otettava kädestä ja talutettava horjuvaa.
On näytön paikka.
Sekin on selviö, että köyhyys maassamme on lisääntynyt ja yhteiskunnasta syrjään heitettyjä on paljon enemmän kuin aikoihin. Inhimillisyys ja lähimmäisen kantaminen karikkoisella polulla on muuttunut euroilla ongelmien ratkomiseksi.
Nyt elämme poikkeusoloja. Monelle lapselle koulu ja sen kouluruokailu on tarjonnut ainoan lämpimän ruoan päivässä. Nyt etä- ym opiskelun myötä tämä ruoka ja sen puuttuminen päivästä muuttuu monessa perheessä tuskalliseksi painajaiseksi. Millä me elämme kun ei ole ruokaa.
Näillä ajatuksilla mietin seurkuntien ja muiden nyt ”toimettomiksi” jäävien yhteisöjen resursseja. Ruoan ja vessapapiein hamstraamisen sijaan toivoisin syntyvän yhteisöllistä huolehtimista, että kaikilla on mahdollisuus selvitä arjen haasteista.
Olisko mahdollista että nämä resurssit laitettaisiin eräänlaisten ruokarinkien käyttöön ja näin jokaiselle lapselle ja vähävaraiselle perheelle olisi se koulusta saatu lämmin ateria korvattavissa. Ei mitään kansankokouksia taikka baarityyppisiä ratkaisuja vaan ruokaa lapselle ja perheelle, joka pyytää apua taikka jonka tiedämme tarvitsevan apua.
Jospa lopetettaisiin se hamstrailu. Sivistyneessä maassa huolehditaan siitä, että kaupoissa on tarjota ainakin välttämättömin jokaiselle jolla on varaa tuotteita ostaa.
Jolla ei ole niin hän on saanut nämä ”armopalat” ylijäämä ruokina tavalla taikka toisella jaettuna. Hamsterilta ei jää ”armopaloja”.
”Nyt silmäin alla Jeesuksen olemme tulleet yhtehen. Sä Herra kaikki ravitset, siis siunaa pöydän antimet” – virsi 472 ensimmäinen säkeistö.
tuomo