Runoilijat uskonkivuissa

Kerroin kommentissani Tuomo Hirven blogissa 2.9. kirjailija Toivo Pekkasen totuuden etsinnästä elämänsä loppuvaiheissa. Pekkanen ei ollut uskossa siten kuin uskon käsitämme. Eivät olleet myöskään runoilijat Aaro Hellaakoski ja V. A. Koskenniemi, jonka Pääkalloperhonen -runoineen Seppo Heinola taas nosti esille omassa ”Pääkallokiitäjä” bloggauksessani. Hellaakoski ja Koskenniemi olivat äitini vanhempien aikalaisia. V.A. Koskenniemi oli vankasti, ellei suorastaan hurmahenkisesti isänmaallinen. Niin olivat isovanhempanikin, oikein sinimustia aikoinaan. Mutta he eivät olleet uskossa äitini kertoman mukaan. Enkä muista heidän puhuneen koskaan uskon asioista, eikä missään näkynyt hengellistä kirjallisuutta. Kirjoja kylläkin sen aikaista keskimäärää enemmänkin. Suomalaisia, eurooppalaisia ja venäläisiä klassikoita ym. Isoisäni, sodissa valistusupseerina toiminut, oli metsäteknikko, virkamies. Isoäitini eli miehensä kuoleman -69 jälkeen vielä kahdeksan vuotta ja melkein koko ajan sen taloudessamme. Eipä ollut puhetta jeesuksista eikä kirkkokäynnit kiinnostaneet. Olin 18, kun hän kuoli.  Hänen sisarensa, isotätini, yksin asunut maailmanmatkaaja, ilmoittikin muutamaan kertaan, lähinnä jouluisin, olevansa puolipakana. Hän inhosi pappeja.

Mutta eipä ollut Koskenniemikään varsin uskova, vaikka koti, uskonto, isänmaa -eetos varmasti oli tärkeä. Hän sai innoitusta enemmän Goethesta, roomalaisista runoilijoista ja Prometeus-myytistä. Omasta sielunelämästään hän ei paljon runoissaan paljastanut. Kirjoitti hän kyllä sellaisenkin runon kuin ”Isänmaan virsi”, jossa hän kaipaili Luojaa maatamme kaitsemaan, mutta lienee tuo teksti kaiketikin noussut luterilaisuuden leimaamasta luterilaisesta traditiosta ja isänmaa-uskonto -eetoksesta. Hänen isänsä toimi myös uskonnonopettajana, joten kotonakin uskonto lienee ollut esillä. Ystäväpiiri koostui kirjailijoista, filosofeista, tutkijoista ja taiteilijoista. Näiden parissa ns. vapaa ajattelu oli yleisempää kuin muualla sen aikaisessa yhteiskunnassa. Vapaa-ajattelijat muuten tarkoittaakin nimenomaan uskonnoista vapaata ajattelua. Kukapa nyt olisi tyyten vapaa ajattelussaan.

Aaro Hellaakoski oli myös niinikään etsijä kuten oli kirjailija Toivo Pekkanen. Agnostikko, joka etsi jotain mitä voisi pitää sellaisena entiteettinä kuin Jumala. ”Hengen manaus” taitaa olla paras esimerkki runoilija-tieteilijä Hellaakosken uskoa koskettavista runoista. Siinä sitä voi miettiä, onko tuo runo tunnustus vaiko epäilyn ilmaus. Agnostikon tekstiä minun näkökulmastani. Jo heti alussa, ”Jumala, henki, sinutko kieltäisin siksi vain, ettet ole mahtunut majaan”, kertoo missä mennään. Jeesus ei ole asettunut Hellaakosken sydämeen asumaan. Agnostikko ei kiellä, vaan kyselee epävarmana. Ja jatkoa seuraa. ”Tosin ei vielä liene selvinnyt sinäkö loit mun, vai sinut ihmisen kaipuu” kertoo jo selvää viestiä tieteilijästä, jolle uskon sanoma, evankeliumi, ei uppoa kakistelematta. Tuohan on ollut ns. etsijöiden pääjohtolankoja. Kumpi loi kumman? Hellaakoskellekin uskonnollisen kielen käyttö lienee ollut symbolista ja viitekehyksenomaista.

”Niin, lukemattoman paljon sanella voisin seikkoja, joitten täytyisi olla toisin jos olis valta ja voima ja kunnia sun ja viisaus mun.” kertookin jo sovittamattomista ristiriidoista kristinuskon ja Raamatun jumalakuvan ja oman näkemyksen välillä. Tuohan on kuin itse olisin tuon kirjoittanut… – Tosin en osaa tuon kaltaista kaunoa. Kirjoitan tylyn koruttomasti ja proosallisesti.

Mutta sitten Hellaakoski on kirjoittanut runokokoelman ”Vartiossa”, joissa on mukana ”Sotarukous”, jonka teksti sopisi vaikka heti virsikirjaan. Siinäkin on isänmaallista paatosta, mutta varsinaisen uskonnollisuuden sijasta teksti on ikään kuin uskon viitekehyksessä kirjoitettu. Aikansa tuote. Mutta epäuskon siemenet kolmannen säkeistön alun ”Herra, kättämme käytä sotasi tanterella” jälkeen nousevat muissa runoissa jälleen esiin. Tekstiä sellaista kuin ”Sinä suurin, jolla ei nimeä mitään, sinä suurin soittaja, salaisuus”, jossa ilmaistaan uskon kohteen hämäryys.Sitten hän viittaa toisenlaiseen todellisuuteen: ”Onhan tarjolla kirja aivan toinenkin” tarkoittaen luontoa. Siinä oppinut geologi näkee sen todellisuuden, mistä uskon sanasto ei tiedä mitään.

En harrasta runoja, enkä tiedä runoudesta paljonkaan. Varsinkaan oikein ymmärrä niitä. Nämä jutut tulivat esiin Väinö Voipion ”Jumalan puolustus” -kirjassa. Kuten hänkin kirjassa toteaa, ovat nämä kirjailijat ja runoilijat, kuten monet aikojen takaiset tiedemiehetkin aikansa muokkaamia. Kasvaneita ja opiskelleita yhteiskunnassa ja kulttuuriympäristössä aikana, jolloin luterilaisuus vaikutti vahvasti. Aikana jolloin jo lapsenmieleen istutettiin uskon eetos ainoana totuutena ja jolloin usko Jumalaan oli normi eikä poikkeus. Hellaakosken ”Hengen manaus” (mielenkiintoinen runon nimi muuten) on vuodelta 1946. Tuolloin ei ollut epätavallista käyttää uskonnollista kieltä päinvastoin kuin nyt, jolloin vastaavaa kieltä voi nähdä lähes yksinomaan uskonnollisten tekstin tuottajien tuotannossa. Tuossa alla vielä se runo, niin ei tarvitse etsiä. Jos nämä herrat olisivat eläneet ja kirjoittaneet kirjojaan ja runojaan puoli vuosisataa myöhemmin, olisivat ne tyyten erilaisia paitsi sisällöiltään, myös kieleltään.

Hengen manaus

Jumala, henki, sinutko kieltäisin
siksi vain, ettet ole mahtunut majaan,
jonka sun asunnoksesi kaavailin?
Itseviisaana, arkana kunniastaan
järkeni on kapinoinut sinua vastaan
nähden mahtisi melko heikon, vajaan.
Ethän kykene rakennusmestariksi,
et edes kunnolliseksi poliisiksi,
vastaamaan et, kun kysyn: miksi, miksi.

Niin, lukemattoman paljon sanella voisin
seikkoja, joitten täytyisi olla toisin
jos olis valta ja voima ja kunnia sun
ja viisaus mun.

Jumala, henki, jos olen kiistellyt
kanssasi, katso, uhkani haipuu.
Tosin ei vielä liene selvinnyt
sinäkö loit mun, vai sinut ihmisen kaipuu,
mutta sen tiennen ja osannen ottaa lukuun:
sinua vailla kuulumme susien sukuun.

Jumala, henki, kaivaten sinua hain
lapsen silmistä, säkeistä runoilijain,
takaa lehden, tuulessa vipajavan,
ja ukkospilven ja salaman,
kieleltä niitten, jotka sun tunnustavat,
anoen, kiittäen kätensä kurkottavat
tähtiä kohti ja kauas niitten taa
missä päärlyportteja aukeaa.
Joskus en sua löytänyt, joskus, luulen,
äänesi kaikkialta kuulen,
minne ihmisen aatos sinkoaa
puhdistettuna liekissä kuluttavassa,
kärsimyksien ahjon lietsonnassa.

Jumala, henki, aavistukseni sanoo:
turhaan sinulta kysyy, sinulta anoo,
eikä aivan turhaan sittenkään.
Nokisen askaren vierellä nään
otsasi uurteisen ja kumarapään,
työn epäkiitollisimman tuttuna tuona,
jonka on meistä kulutettava kuona.

Jumala, henki, en lie ainoa, jolla
vaikea on sinun ahjossasi olla,
paahtua niinkuin lietsottava rauta,
taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,
tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi.
Muttei auta, muttei auta,
sinähän yksin puhallat kipinän meihin
kylmiin, kovettuneihin.

Jumala, henki, ahjosi kuumuudessa
uupunut olen ja pihties puristimessa.
Sinä et väsy, et putoa uskostas
ett’ olet nostava kerran moukarin alta
työn, joka näyttää valmiimmalta
kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas.

(Huojuvat keulat,Aaro Hellaakoski 1946)

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
14 Kommenttia
Inline Feedbacks
Katso kaikki kommentit
Seppo Heinola

Kiitos Yki tosi mielenkiitoisesta katsauksestasi eräiden runoilijoidemme säkeidensä rivien ja rivien välien metateeseihin… Hellaakosken Hengen manausta olen sitäkin esittänyt nuorempana todella paljon kuten Jylhääkin ja osaan heidän tärkeimpiä runojaan yhä ulkoa. (Y.J: Kaivo, Autio talo, Kohtaus metsässä, Taipaleenjoki jne) Koskeniemeä en ole paljon lausunut, mutta esitelmiini Mannerheimista kuului aina Koskenniemen kirjoittama Luzenin taistelun muistojuhlassa Mannerheimille kirjoittaman puheen loppu, joka on aatehistorialtaan… – niin mikä?

”Vuosisadat kiitävät ohi ja katoavat, aika tasoittaa ja se sovittaa, mutta hengen ja työn jättiläiset, jotka kerran ovat ohjanneet kansojen kohtaloita ja epäitsekkäästi uhrautuneet itse korkeitten päämäärien hyväksi loistavat milloinkaan sammumattomien lyhtyjenlailla yli pimeyden ihmiskunnan pitkällä vaelluksella kohden henkistä kasvua ja täydellistymistä.”

Kalevi Kauppinen

Taiteilijat ovat herkkiä ihmisiä, jotka eivät useinkaan ole löytäneet mielenrauhaa, elämälleen tasapainoa, jota he etsivät elämänsä loppuun saakka. He aavistavat jotain sellaista, mitä tavallinen keskiverto ihminen ei koe olevan olemassa häiritsemässä elämäänsä.

Mitä se sitten kertoo, minusta se kertoo sen, että kumminkin on jotain, mitä täytyy etsiä, mihin voisi uskoa, koska toiselta ihmiseltä siihen ei vastausta saa.

Oma mielenrauha on jokaisen ihmisen tavoitteena, niin uskoisin. Itse olen tuntenut työni puolesta hyvin monenlaisia ihmisiä. Minulle on muodostunut sellainen käsitys, että ne ihmiset jotka ovat löytäneet sen, jota etsivät ovat oikealla tiellä, koska heidän ei tarvitse enää etsiä ja kipuilla, he ovat päässeet sen elämänvaiheen yli, ja voivat keskittyä olennaiseen elämän ymmärtämiseen. Ei se elämä helppoa ole, paremminkin jatkuvaa hereillä oloa se vaatii, mutta parempaakaan elämää ei ole olemassa.

Markku Hirn

Runoherätyksen saaminen on eräs uskoontulon muoto. Samanlainen kun musiikki, elokuva, kuvataide tai kirjallisuusherätys. Yht’äkkiä klikkaa ja tajuaa että tässä on jotakin. Ehkä ei aivan ajatuksellisesti selvää mutta kuitenkin. Hyvä jos on joskus kokenut jonkun herätyksen vaikka nikkaroimisen ilon kun käsi ja silmä ja asian idea kohtaavat ja lopputulos on hieno.

Nuorena opettelin runoja mm Jylhää ja Omar Khaijam ia . Yritin niillä tehdä tyttöihin voikutusta mutta ei purrut. Sitten runsaasti viisikymppisenä törmäsin T S Elliot iin englanniksi ja jotain tapahtui , sellaista että monet runoilijat sen jälkeen ovat alkaneet elää ja opin lukemaan heitä.

Itse lukukokemus on jonkinlaista uskonnon harjoitusta minulle. Jollekin muulle se voi olla jotain muuta. Olen hyvin kriittinen siitä mistä tykkään. Ei riitä että kirja tai runo on olemassa jotta sitä pitäisi idealisoida. Niiden on nykyjään oltava hyviä. Älkää kysykö mikä on hyvä runon tai kirjan kriteeri. En tiedä.

Jotta etsijä puhuttelisi minua ,niin hänen tulee paketoida sannallinen etsimisensä hyvin. Tuo Hellaakosken vanha runo on ihan kiva , osaan eläytyä hänen aikakauteensa ja hyväksyn hänen kielensä.

Meri Vesanto

Tuon esimerkkirunon täytyy nyt olla sitä paljon parjattua keskeislyriikkaa, vaikka onhan tuo hieno runo ja minusta uskottava. Mutta nykyajan runoista ei tosiaan ”Jumalaa” löydy, ja sekin on vanhanaikainen ajatus, että olisi olemassa jokin ”minä”.

Ulla Tuominen

”Mutta joo, jos 40-luvun runoja voi nykyajan runoina pitää, niin eipä löytynyt jumalaa.”

Miten olisi esim. Helvi Juvonen, jonka runoissa on vahva, mutta hienostunut, monesti luontoon virittyvä uskonnollisuus. Esim kokoelmassa ”Kalliopohja” on vahva uskonnollinen sävy.

”Hyvin hyötyi marjat, sievät varpusarja
tuumi tuhma takkukarva karhunpoikanen ja lauloi hyräillen:
”On onnellista tietää miten Jumala karhua rakastaa
ja saukkoa ilveskissaa ja mäyrää oravaa ja saukkoa ilveskissaa ja mäyrää oravaa…..”

Samaa panteismiin viittaavaa löytyy myös Leinon tuotannosta.
”Ja ootteko silloin te tuntenet maan luonnossa maailman Luojan ..”

Ihminen, joka vielä ymmärsi elävänsä luonnon ehdoilla ymmärsi myös oman asemansa ja tiesi ettei ihminen ole kaiken mitta.

Seppo Heinola

Leinon ko huikea runo Hymyilevä Apollo on teosofinen, minkä johdosta joku tiukkapipoinen kirkkoherra kiesi sen esittämisen kirkoissa. Leino kuului SuomenTeosofiseen seuraan

Ulla Tuominen

– Ja Merikannon sävellys samaiseen Leinon runoon on yksi suomalaisen laulumusiikin helmiä. ”Oi kiitos sä Luojani armollinen” on soinut myös monissä kirkkokonserteissa.

Mitä sitten on uskonnollisuus, jokaisella on lienee oma kokemusmaailmansa ja kaipa ihminen hakeutuu siihen yhteisöön, joka parhaiten vastaa hänen henkistä rakennettaan..

Seppo Heinola

Niinpä. Myös Oskar Merikanto oli teosofi.

Seppo Heinola

Tätä Paloheimon viiltävää runoa esitin usein seurakunnallisissa tilaisuuksissa.

Kristus ja kristitty
Jeesus Kristus, poika Herran,
kulki metsätietä kerran
hymyhuulin, avojaloin
– linnunpoika kämmenellään.

Siitä kulki kristittykin
mustissansa, ilmein mykin,
paheksuvin mielialoin
– seudun synnit sydämellään.

Kohtasivat
ohi astuissaan
tuntematta toistaan kumpikaan.

Oiva Paloheimo

Viimeksi muokattu 1 kuukausi sitten by Seppo Heinola
Seppo Heinola

Natsivalta ja sen kritiikki on tietysti lähtökohta, mutta runon sanoma ,universaalistuu säkeessä: ’maa jolla on kaikkien valtakuntien nimet’. Varoitus kohdistuu myös sosialistisiin idealisteihin, jotka marssivat kohti ’uutta aikaa ihanaa’ mutta joka maa vain toistaisi vanhan virheet, koska sekään ei edustaisi ’oikea rakkautta’, joka ’tuntemattomana’ virtauksena vielä odottaa syntymäänsä. (Eli miten kävi Neuvostoliiton?)
TV:stäkin tuli aikana sarja Pekkasen elämästä: ”Tehtaan varjossa” missä Pekkasta näytteli lahjakas teatterikoulua kanssani noin saman aikaan käynyt lahjakas Jouni Jalarvo.

Viimeksi muokattu 1 kuukausi sitten by Seppo Heinola
Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial