Niklas Herlin ja minä

Niklas Herlin oli juoppo ja renttu. Ketjupolttaja. Ja terävä toimittaja, tietokirjailija, Uusi Suomi -nettilehden sekä Teos -kirjakustantamon perustaja. Humanisti. Kehitysvammaisten asioiden ajaja. Ja miljardööri, Kone-suvun perijä. Yksi Suomen rikkaimmista. Hän kuoli 53-vuotiaana ilmeisesti viinan ja lääkkeiden väärinkäytön vuoksi tulleeseen sairaskohtaukseen Nizzassa yksinään. Itselläni on ollut aina ambivalentti suhtautuminen miljonääreihin. Rikkaus itsessään on kiehtova ilmiö, mutta en miljonääreistä henkilöinä silti ole ollut juurikaan kiinnostunut. Joku vuosi sitten hankin Koneen ruhtinas -kirjan, John Simonin kirjoittaman henkilökuvan Pekka Herlinistä, Niklaksen isästä. Hänkin oli juoppo, mutta ihmisenä tyyten toisenlainen kuin Niklas. Kiinnostava henkilö kyllä, mutta en olisi välittänyt olla tekemisissä. Niklas luonnehti tuon kirjan julkaisun jälkeen omassa blogissaan isänsä olleen ”pystyyn nostettu paska”.

Niklas alkoi minua kiinnostamaan viimeistään silloin, kun hän osti Uusi Suomi -brändin ja perusti nettilehden. Kyllähän minua kiinnosti hissisuvun perijä, boheemi miljonääri, joka poltti ketjussa röökiä, dokasi, kävi baareissa, pukeutui nahkarotsiin, farkkuihin ja buutseihin. Hän tokaisikin kerran Kauppalehdessä toimituspäällikkönä ollessaan, kun päätoimittaja oli moittinut tämän rähjäistä habitusta, että hänen buutsinsakin maksoivat enemmän kuin päätoimittajan Seppälästä hankkima puku.

Niklaksen poika Heikki Herlin kirjoitti isästään kirjan. Hän on selvästi perinyt isältään kirjoittajan taipumukset. Erittäin hyvin koottu ja kirjoitettu kirja. Tunnistin tuossa lainaamassani kohdassa varsin samankaltaisia ajatuksia kuin itselläni on, vaikka minulla ei juuri mitään muuta yhteistä olekaan miljardööriboheemin kanssa. Tai tämän pojan. Heikki kirjoittaa isänsä suhtautumisesta uskoon:

”…Pohjoismaiset myytit jumalineen sekä uskomusten ja uskontojen moninaisuus kiehtovat häntä, ja hänen oma suhtautumisensa uskontoihin vastaa tavallaan Ormin nuoruusvuosien käytännönläheistä suhtautumista: palvonnan kohteet riippuvat monista asioista, kuten vallitsevasta elämäntilanteesta sekä paikallisista uskomuksista. Kirjassa (Orm Punainen) myös täsmennetään, että on moraalisesti arveluttavaa kastaa humalaisia pakanoita kristinuskoon.

   Uskovalle palvonnan kohde on aina jotain, mikä on olemassa. Isä selitti tämän minulle ollessani lapsi. Opetustilana oli yksi useista kirkoista, joissa vierailimme matkojemme aikana. Hän halusi usein vierailla paikallisissa kirkoissa; faija piti kirkkotaiteesta, ja hän kykeni näkemään kirkkotaiteessa ja kirkkojen arkkitehtuurissa rakennusaikaansa liittyvät uskomukset ja säännöt.

  Kysyin isältä tällä reissulla, että onko jumalaa olemassa. Tämä tuskin oli ainoa kerta, kun esitin tämän vaikeahkon kysymyksen. Tuolloin sain kuitenkin niin pätevän vastauksen kuin hankalaan kysymykseen voi saada.

   Isä osoitti kirkon seinän lähellä seisonutta miestä, joka oli polvistunut seinällä olevan taulun eteen. Hänen päänsä oli painuksissa ja kädet kohti taulua. Tunsin tuolloin ainoastaan luterilaisen kirkon menot: lapsen silmin katsoen vanhan miehen toiminta näytti hieman hölmöltä.

   Isä sanoi, että tuolle vanhalle miehelle jumala on varmasti olemassa. Hän palvoi jotain, mitä me emme välttämättä ymmärrä. Tarkkailin samalla kirkkoa taiteineen. kai tämä kaikki on jostain tullut, osaltaan uskosta johonkin. Jumala on siis jollain mittarilla tosi, ja tuo totuus on rakennettu kirkoin ja taideteoksin.”

Niklas ei ollut uskossa tai uskonnollinen. Lukioaikoinaan hän oli vahvasti ateistinen. Omien muistelmiensa mukaan hän oli ateisti tai agnostikko jo alle 10-vuotiaana. Koulussa hän lakkasi ristimästä käsiään rukouksissa. Hän muistutti usein, että Suomen valtion tulisi erota kirkosta ja mahdollisimman nopeasti. Mutta hän kunnioitti kuitenkin ihmisten uskomuksia. Ilmeisesti tämä johtui siitä, että hänen äitinsä suvussa vaikutti varsinkin Kustaa Vilkunan (oli Niklaksen äidin isä) juuret herännäisyydessä.

Valtion ja kirkon eron lämmin kannattaja olen minäkin. En näe mitään syytä, miksi kirkolla on niin vahva asema varsin sekulaarissa maassamme. Seurakunnilla pitäisi olla juridisesti sama asema kuin muillakin yhteisöillä ja yhdistyksillä. Nyt tilanne on absurdi – kirkko on ikään kuin valtio valtiossa veronkanto-oikeuksineen ja omine lakeineen, jotka se itse säätää ja vain eduskunnassa leimauttaa ne. Mutta ei sitten taivu maalliseen avioliittolakiin, vaan peräti rankaisee pappeja, jotka kehtaavat vihkiä tiettyjä pareja kirkkojärjestyksen vastaisesti.

Vaikka olenkin jonkinlainen uskontokriitikko ja esitän huomautuksia uskontojen paradokseista tai muista kummallisuuksista ja ihmettelen uskoa ilmiönä, en ole kieltämässä keneltäkään uskoaan, enkä soisi maahamme säädettävän lakia, joka kieltäisi uskonnonharjoittamisen ja kirkot. Kunnioitan uskonnon vapautta. Tuota vapautta ja uskomuksia en kunnioita silloin, jos ne selvästi ovat haitallisia tai niillä puututaan toisten koskemattomuuteen.

Olen koko aikuisikäni (vaikka olinkin hällävälisti pitkään) ollut sitä mieltä, että on moraalisesti arveluttavaa kastaa ylipäätään (saati sitten humalaisia) pakanoita kristinuskoon. Kyseessä on uskontokolonialismi, eikä kolonialismi ole koskaan hyväksi. Se on hyväksikäyttöä, eikä mitään pyyteetöntä auttamista.

Niklas sanoi pojalleen jumalan olevan olemassa tähän uskovalle. Itse olen usein todennut, että jumala on olemassa – aivoissamme. Minulle se on käsite. Uskovalle jumala on muutakin kuin käsite. Mutta siltikin vain mielikuva, josta ei eteenpäin mihinkään konkreettiseen pääse.

Kirkoissa olen matkoillani käynyt usein minäkin. Vanhojen kirkkojen eittämätön kauneus viehättää. Ihmetyttää myös se kummallisuus, että aikoinaan pienissä yhteisöissä on suurella vaivalla ja panostuksilla rakennettu iso ja kallis rakennus, jolla ei ole ollut mitään käytännöllistä funktiota. Ja kirkoissa oleva taide on kiinnostanut jo lapsesta pitäen. Tietysti olen käynyt konserttienkin vuoksi kirkoissa eli vapaaehtoisesti ja oma-alotteisesti. Minulla ei ole mitään ongelmaa olla kirkossa. En vain aisti tai koe niissä mitään muuta kuin ihmisen rakentaman konkreettisen tilan ja paikan.

Minulta yksikään lapseni ei kysynyt, onko jumalaa olemassa. En muista kertaakaan joutuneeni selvittämään omaa uskonnottomuuttani. Ei siitä puhuttu. Olinhan silloin hällävälisti. Meillä ei puhuttu ylipäätään uskontoon liittyvistä asioista juuri ollenkaan, joten kai se, jumalan olemassaolo, oli näille yhdentekevä asia. Ja on edelleen. Yksikään ei ole ollut eikä ole uskossa, vaikka rippileirin kukin kävi. Kukin myös erosi kirkosta omia aikojaan, tyyten omasta harkinnastaan. Ainoa vähän indoktrinaatioon vivahtava juttu on se, että jokaiselle mainitsin Prometheusleirin vaihtoehtona. Mutta kun kaverit kaikki olivat menossa rippileirille…

Niklas Herlinin maailmannäkemys ei välttämättä avautunut edes hienon kirjan isästään kirjoittaneelle ja tämän kanssa läheisissä väleissä olleelle pojalleenkaan. Se lienee ollut niin monisyinen ja kompleksinen. Selvästi humanistinen kuitenkin. Ihmisten uskoa hän kunnioitti, mutta usko ei ollut häntä varten. Häntäkään varten.

(edit 26.4. : lisätty kappale pakanoiden käännyttämisestä)

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
16 Kommenttia
Inline Feedbacks
Katso kaikki kommentit
Kalevi Kauppinen

Niklas Herlinillä oli kaikkea, mitä rahalla saa, oli myös älykkyyttä, tietoa ja taitoa, mutta mitä häneltä puuttui, sitä sopii miettiä. Hän tiesi hyvin, mihin hänen elämäntapansa johtaa, ennen aikaiseen kuolemaan, mutta puuttuiko elämä halu ja jos puuttui, niin miksi se puuttui?

Yki kirkosta, ”mutta ei sitten taivu maalliseen avioliittolakiin, vaan peräti rankaisee pappeja, jotka kehtaavat vihkiä tiettyjä pareja kirkkojärjestyksen vastaisesti.”

Jos kirkkon toiminta perustuu mielikuvitus rituaaleihin, niin miksi sitten joku haluaa mielikuvitus jumalan siunaavan heidän liittonsa. Jos vihittävät uskovat tosissaan Jumalaan, niin heidän pitäisi uskoa myös Jumalan sanaan, joka kieltää samaa sukupuolta harjoittamasta seksuaalista toimintaa.

Tauno J. Jokinen

Joo Kalevi, …

Niklas Herlin teki itsestään oman elämänsä objektin, jolla ei riittänyt voimaa nousta suosta itseään tukasta repien. Kukapa olisi ollut auttamassa, kun iskä on pystyyn nostettu paska, eikä Jumalaa ole.

Jos kirkon toiminta perustuu mielikuvitus rituaaleihin, niin miksi sitten joku haluaa mielikuvitus jumalan siunaavan heidän liittonsa.

Kirkon ympärillä pyörii monenlaista hiihtäjää hyvin moninaisin motiivein. Jotkut haluavat saarnastuoliin Jumalaksi Jumalan paikalle julistamaan aivan ikiomaa evankeliumiaan, joillekin on hienoa kun saa olla seurakunnan keskellä huomion keskipisteenä. Joillekin taas kirkon luottamustoimi on vain ponnahduslauta kohti valtakunnan politiikka. Varmaankin joukossa on myös niitä, jotka etsivät sitä oikeaa uskoa ja turvaa Jumalan suojeluksessa.

Kirkko on tällä hetkellä hieman samassa jamassa kuin Keskustapuoluekin. Se ei oikein tiedä mistä on tulossa ja minne on menossa. Edessä on lähinnä loistava menneisyys. Kirkko yrittää samaan aikaan miellyttää kaikkia kirkollisveron maksajiaan, eikä lopulta miellytä ketään. Kumpainenkin kaipaisi uskonpuhdistusta ja temppelin etupihan siivoamista kaiken maailman kauppamiehistä, mutta kohtalo taitaa kumpaisellakin olla kuin Niklas Herlinillä – omin voimin ei suosta pääse, eikä nöyryys riitä pyytää apua.

Seppo Heinola

”Jos kirkon toiminta perustuu mielikuvitus rituaaleihin, niin miksi sitten joku haluaa mielikuvitus jumalan siunaavan heidän liittonsa.”

Katsos Kalevi kun suurin osa kirkollisveronsa maksaneista ei ole pätkäänkään tunnustuksellisesti uskovia, mutta he haluavat rahojensa vastineeksi edes jotakin ja upeissa koristeellisissa kirkoissa vietetyt häät antavat seremonioille upeat puitteet, joista ihmiset tietenkin pitävät enemmän kuin maistraatin pölyisestä pienestä virastohuoneesta. Papit ovat siis seremoniamestareita. Poikkeaville se on myös tunnustus siitä, että he ovat yhteiskunnassa tasa-arvoisia tässäkin suhteessa. Jos/kun kirkolle kelpaa heidän jäsenmaksunsa pitäisi sillä saada samat palvelut kuin muutkin saavat.

Kalevi Kauppinen

Tässä unohdetaan ne, jotka tosissaan uskovat Jumalaan, heidän ylitse kävellään vain sen takia, että jotkut haluavat käyttää kirkkoa omien mielihalujen tyydyttämiseen, välittämättä muista, jotka haluavat pitää kirkkoa vakavasti otettavana paikkana uskon asioissa.

Kirkot eivät ole rakennettu sitä varten, että ne olisivat huvitilaisuuksien näyttämö.

Papit piispoja myöten ovat hylänneet sen sanoman, jonka Raamattu antaa, tosin vielä vain pieni osa heistä, mutta suunta on maallistuminen pappienkin osalta.

Viimeksi muokattu 15 päivää sitten by Kalevi Kauppinen
Kalevi Kauppinen

”Jotkut haluavat käyttää kirkkoa ”omien mielihalujen tyydyttämiseen”..?
 Entä heteroparit, hekö sitten eivät tyydytä omia mielihalujaan? Vai
 mikä ero näillä oikein on?”

Uskova ihminen tulee kuulemaan kirkkoon Jumalan sanaa. Onko sitten
vihittävillä homopareilla sama tarkoitus. Ei varmaankaan, minusta he
haluavat kaikkien, myös Jumalaan uskovien hyväksyvän heidän avioliittonsa.

Viimeksi muokattu 14 päivää sitten by Kalevi Kauppinen
Seppo Heinola

”Onko sitten
vihittävillä homopareilla sama tarkoitus. Ei varmaankaan,”

Mistäs sinä tämän tiedät, kuvitteletko ettei homoissa ole lainkaan Jumalan uskovia ihmisiä?

Kalevi Kauppinen

On varmaan uskovia ihmisiä, jos he uskovat Jumalan sanaan, niin silloin he eivät voi saada siunausta liitolleen, koska Jumala kieltää seksin samaa sukupuolta olevan kanssa.

Oletko Seppo sitä mieltä, että Jumala muuttaa käskyjään ihmisten tarpeiden mukaan.

Seppo Heinola

Ajatteletko, että Jumalan sanaan uskominen on siihen uskomista vain sillä tavalla kuin biblisistit ja fundamentalistit tekevät? Kovin kovin pieneksi jää aitouskovien joukko jos noin on. Jumalan sanaa täytyy tietysti tulkita ja jo jokainen käännös on tulkinta ja usein vielä tulkintaa tulkinnoista.. Ja mm. minä tulkitsen esim. niin, että Jumala siunasi Daavidin ja Joonatanin liiton, joka oli selkeästi homoeroottinen liitto, sillä siinä miehen rakkaus oli toiselle ’naisen rakkautta ihmeellisempi’ ja josta käytetiin samaa sanaa berith kuin avioliitoista käytettiin.

Viimeksi muokattu 14 päivää sitten by Seppo Heinola
Seppo Heinola

No mites ihmeessä tämä ’ylikäveleminen’ tapahtuu, kun minun käsittääkseni yhdenkään homoparin vihkiminen ei estä yhdenkään heteroparin vihkimistä eikä asia puutu millään tavoin heteroparien elämään?

Markku Hirn

Jännää että Heikki Herlin kirjoittaa noin hellästi isästään. Eli Niklaksen olemuksessa oli muutakin kun bohemia ja nautintoaineiden liikakäyttöä vaikka maailma ei siitä tietänytkään.

Joka syntyy rikkaaseen perheeseen niin hän on samojen psykologisten sosiaalisien voimien kourissa kun kaikki muutkin. Joilla rahaa on ollut syntymästään saakka niin sellaiselle raha ei ole m itään erityistä. Joten vähemmän rikkaiden moralisointi siitä että tästä näkee että raha ei tee onnelliseksi on kyllä kateuden merkki.

Ei ole mikään huono oivallus Niklakselta tuo ymmärrys siitä miten uskonto sitä tarvitseville toimii. Totta kai Jumalankuva täytyy löytyä aivoista tiedostavalle ihmiselle. Se mitä ei ole tiedostanut sitä ei ole olemassa siitä tietämättömälle. Jumalatietämys sotkeutuu sitten kaikkeen muuhun tietämykseen aivoissa. Vaatii voimanponnistusta, kaiken roinan karsimista , jotta saisi kiinni jostain puhtaasta , tai verraten puhtaasta, Jumala-kokemuksesta. Oikeastaan kokemusta sellaisesta tyhjyydestä jota voi kutsua Jumalan tyhjyydeksi.

Tapio Tuomaala

”Mutta hän oli oikeudentuntoinen,”

Eli vanhurskas, mikä pitää huomioida, kun Herlinin suhdetta uskovaisuuteen pohditaan.

Monet kirkossa ovat kirkon vanhurskauttamia, mutta ovatko he oikeamielisiä? Vain oikeamielisyys voi todistaa Jumalan mielen mukaisesta luonteen laadusta,

Kristillisyyttä löytyy, kuten minusta tuntuu. enemmän kirkon ulko- kuin sisäpuolelta.

Ihailin Niklas Herliniä, joten hänen kuolemansa oli pienoinen järkytys.

Viimeksi muokattu 15 päivää sitten by Tapio Tuomaala
Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial