#Metoo on saanut minut tajuamaan sen, että naiset eivät ymmärrä miehiä. He tuntuvat haluavan että miesten tulisi ymmärtää heitä samalla tavalla kun he ymmärtävät itseään.
Ei toimi. Teini-ikä ,jossa käyttäytyminen ja normit luodaan, on joukkuepelin oppimista. Se puolestaan merkitsee kaverijengiä jossa leuhkitaan, tönitään, tehdään hävyttömiä sukupuolisia vihjailuja, oman paikkansa hierarkiassa etsimistä , ikuista kilpailua johtopaikoista tai ainakin tunnustuksen saamista. Jengi hioo ja muotoilee ja opettaa kanssakäymisen tyylin.
Ongelma on se, että nyt kun olemme alkaneet pitämään naisia tasaarvoisena itseemme nähden, niin me käsittelemme heitä niinkuin muitakin kavereita. Tytöt eivät ymmärrä poikien koodeja eikä sitä miten niitä tulkitaan siitä syntyy ongelmia. Tässä meillä miehillä on mahtava pedagooginen tehtävä. Siis saada naiset tajuamaan se, että me kohtelemme heitä niinkuin teeme, koska pidämme heitä tasaarvoisina meihin nähden.
Tämä on uusi tilanne naisille. He eivät osaa antaa samalla mitalla takaisin ja töniä sopivasti.
On aivan toinen asia tiettyjen miesten raakalaismainen naisten hyväksikäyttö , mutta väitän että sellainen on kuitenkin vähemmistökäyttäytymistä eikä miehetkään sellaista hyväksy toisilta miehiltä, vaan niistä tulee välittömästi vihaobjekteja.
Pitäisi siis perustaa laajamittaisia opintopiirejä naisille joissa opetaan miehiset koodit ja miten niitä tulkita ja miten niihin tulee vastata. Jos naiset haluavat että miehet ymmärtäisivät heitä niin he voisivat perustaa opintopiirejä miehille samassa tarkoituksessa.
Vähän epäilen, että ei ole yhtä miesstandardia, mitä opastaa. Irakin hemmoilla on yksi standardi, ja aasialaisilla yliopisto-opiskelijoilla jenkeissä toinen. Ei noilla standardeilla ja tönimisillä taida olla oikein mitään yhteistä.
Yhtä hölmöä on ajatella, että jollain suvaitsevaisnaisten kulttuurilla olisi jotain tekemistä vaikkapa joidenkin ugandalaisten naisten kulttuurin kanssa.
En tiedä. Olen varmaan väärässä. En vaan osaa kuvitella, miten tuo toimisi.
Mitenkäs muuten Markku kommentoi näitä kummallisia tilanteita Ruotsissa, kun kuulemma kranaatit kasvaa siellä maasta, autot ajaa väkijoukkoon, ja poliisiautot räjähtelee. Aika aktiivisia nämä ruotsalaisten tavarat. http://artoluukkanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/248785-ruotsi-ihmemaa-maasta-kasvaa-kasikranaatteja
Joo, …
Markku on aivan oikein oivaltanut tämän ilmiön. Tytöillä on bestis ja pojilla on porukka. Tämä on täysin johdomukaista suhteessa niihin miesten ja naisten rooleihin, joihin yhteisö on iät ja ajat miehiä ja naisia valmentanut. Vuosituhansien (vuosimiljoonien) kehityksen tuloksena nämä roolit ilmenevät ihmisissä jo täysin geneettisellä tasolla.
Päivittäin näen ja koen myös töissä, miten naiset rikkovat tätä miesten koodia. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa tätä suvaittiin ja tälle jopa naureskeltiin, mutta tasa-arvoyhteiskunnassa koodien loukkaamisesta syntyy vahva vastakkainasettelu.
Naisvaltaisessa työyhteisössä toimitaan naisten koodin mukaan ja miesvaltaisissa työyhteisöissä toimitaan miesten koodin mukaan. Siperia kyllä opettaa. Koodin rikkojat enemmän tai vähemmän suljetaan yhteisössä sivuraiteelle. Kirkko naispappeuteen liittyvine haasteineen on tässä suhteessa aika huikea sosiaalisten suhteiden laboratorio.
Siihen en oikein usko, että tätä kahden koodiston problematiikkaa voitaisiin isommin opettaa. Sen kummemin tietokone, kuin ihmisorganisaatiokaan eivät voi toimia kahdella rinnakkaisella koodistolla. Oman hyvinvointinsa nimissä miesten kannattaa pysyä pois naisten yhteisöistä ja päinvastoin – toki poikkeuksiakin on.
Käytännössä ”tasa-arvosta” seuraa ristiriitoja, yhteiskunnan kuplautumista, yleistä agression lisääntymistä ja jopa terroriluonteista vakivaltaa. Tämä on aika hyvin nähty kirkon sosiaalisessa laboratoriossa ja nyt aivan viime aikoina myös laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä.
Anne. normit ovat tetenkin kulturellisesti värittyneitä mutta hämmästyttävän paljon miehinen kasvuikä luo samanlaisia koodeja ympärimaailmaa. Yksi tärkeimmistä on se miten pojat järjestäytyvät ryhmiksi ,niinkuin Taunokin kertoo,lapsuuden ja aikuisuuden välisenä aikana.
Otetaan Ruotsi keskustelu jossain toisessa blogissa. Mutta levottomuudet täällä ovat muuten selvästi variantteja jalkapallosta. Poikaliigat jotka ovat organisotuneet niinkuin heimosotilaat luovat ja puolustavat reviirejään ja vaativat respektiä kun yhteiskunnan sisäänpääsy on huonojen opitonjen tai vaikean taustan takia estynyt.
”Päivittäin näen ja koen myös töissä, miten naiset rikkovat tätä miesten koodia. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa tätä suvaittiin ja tälle jopa naureskeltiin, mutta tasa-arvoyhteiskunnassa koodien loukkaamisesta syntyy vahva vastakkainasettelu.
Naisvaltaisessa työyhteisössä toimitaan naisten koodin mukaan ja miesvaltaisissa työyhteisöissä toimitaan miesten koodin mukaan. Siperia kyllä opettaa. Koodin rikkojat enemmän tai vähemmän suljetaan yhteisössä sivuraiteelle. ”
Mielenkiintoista. Mietin, voisiko tämä selittää jotain menneestä elämästäni.
Jenkeissä elin pitkään käytännössä miesporukassa – ihan puoli-pakon sanelemana. Sopeuduin siihen kyllä mielestäni ihan jees. Kurssilla oli pari jenkkinaista. Niillä oli omat kuvionsa. Eivät olleet ”osa porukkaa”, kuten jenkit vähemmän muutenkin. Miehistä toinen oli pikkasen mukana vaikka oli oma perhe. Toinen oli mormoni, eikä voinut jumalattomaan elämäämme osallistua. Mutta muuten porukalla opiskeltiin ja viettiin vapaa-aikaa. Oli mulla muutaamia ”bestis”-mieskavereita, joiden kanssa pelailin tai vietin kahvi-ruokailu-rupattelu- taukoja yms. Tai tehtiin tutkimusta. Mutta noin isossa kuvassa ”porukkatoimintaa”. Kulttuurisia odotuksia ei voinut olla, koska kaikki tulivat ihan eri kulttuureista. Se tasoitti kenttää. Asuntolassa oli toki muun alan naisiakin, mutta jostain syystä ei niistä koskaan tullut pahemmin kavereita. Vaikea sanoa miksi.
Tuota voi selittää sillä, että ”olosuhteet” tai sillä että ”olen outo”.
Mutta sitten kun tulin Suomeen väitelleenä jatko-opiskelijoista koostuvaan tutkimusryhmään, niin käytännössä kait kävi niin, että minä en koskaan oikein ”kuulunut jengiin”. En miesten, enkä naisten. Vanhemmat proffat ja tutkijat olivat omissa porukoissaan ja fyysisestikin toisessa rakennuksessa. Sitten kun vaihdoin laitoksen puolelle töihin…. pitkälti myös tein vain omia töitäni. En ikinä päässyt kait siihen ”miesporukkaan”, enkä ”naisporukkaan”. Enemmän kyllä ne ”lounaskaveri-bestikset” oli naisia tai en tiedä. Varmaan molempia. Sitten tuli autoimmuunisuussairaudet ja takaisin en ole kaivannut siihen yhteisöön. Mietin nyt ihan tosissasani, että oliko nuo 12-vuotta ilmentymää Taunon kuvaamasta ongelmasta. En osannut sitä ongelmaksi nähdä. Ajattelin, että noi on tommosia, ja mä en vaan ole tommonen.
Tuo kyllä selittäisi ehkä aika paljon laajemminkin. Jos näin on, niin kyllä sitten Markun koulutuksille olisi totisesti tarvetta. On yksi asia hyväksyä erot ja toinen ”demonisoida” ne. Jos tuommoisia eroja on, niin helpottaisihan se kummasti tajuta mistä ne johtuvat — siis sukupuolesta — eikä siitä että toiset on vihamielisiä tai syrjiviä.
Mun ”ekonomistibestikset” 1980-luvulta asti – kaksi miestä, toinen eläkkeellä, toinen kohta eläkkeellä kävivät itseasiassa tänään luonani täällä maalla ekaa kertaa. En jaksanut lähteä perinteisille joulukahveille Helsinkiin ja kutsuin piruuttani tänne, ja tulivat. Oli kiva päivä niiden kanssa. Mutta joo… niillä on kaveriporukat, aikalaisekonomistikaverinsa, mulla ei. En kuulu joukkoon, enkä haluakaan.
Menikö elämä hukkaan..kaduttaako… No ei kaduta.
Mutta siis Tauno, voisitko kertoa tarkemmin, miten nuo koodinrikkomiset näkyvät. Anna konkretiaa, niin pystyn funtsimaan paremmin.
Itseasiassa Blogimetsä toistaa samaa kaavaa. Löyhä yhteisö-porukka, johon on helppo kuulua, ja johon tuntee kuuluvansa.
Monasti tätä olen ihmetellyt, mutta minkäs sille teet. Kun nyt näitä psykologeja on paikalla, niin antaa nyt selittää sitten, mistä on kyse.
Annen elävän elämän esimerkki on valaiseva:
Sosiaaliset ympäristöt muistuttavat jalkapaljon sarjapeliä. Eri klikit(joukkueet) muodostuvat kaveri tai intressiryhmistä jotka monesti kilpailevat dominassista tai tulkintaetuoikeudesta joko paikallisesti tai suuremmassa yhteydessä.
Professoreilla on omat teoriansa, joita he valvovat ja etsivät perillisiä niille. Samanmieliset lyöttäytyvät klikiksi (joukkueeksi)yhteen professoria palvoen. Joku rupeaa kehittelemään omaa teoriaan ja lopulta joutuu konfliktiin professorin teorian kanssa ja joutuu perustamaan oman klikin (joukkueen) joka kilpailee muitten klikkien ja/tai niiden ideologien ja teorioiden kanssa.
Tavallinen tapa saada kavereita on alkaa joku toiminta samaan aikaan jengin muodostumisvaiheessa. Uusien pyrkyrien on käytävä läpi initierinki riitti joka ottaa aikansa. Ylemmän tason opiskelijat kuuluvat jo omiin porukoihin. Täytyy tuottaa jotakin joka rikastuttaa sellaista porukkaa jotta pääsisi mukaan.
Seurasin Nobelpalkinnon saajien esittelyjä. Kaikki olivat muodostaneet verkostoja jotka perustuivat yhteiseen avuntarpeeseen jotta päästäisiin eteenpäin. Yhteinen etu vähentää yksilöitten välistä kilpailua (mutta ei eliminoi sitä täysin) ja syntyy ystävyyksiä.
Niin.. En ole ennen tajunnut ajatella, mikä merkitys oli kenties sillä, että kun tulin Suomeen, jäin sosiaalisesti aika yksin tuossa ryhmän muodostumismielessä, koska se ryhmä oli jo. Eikä minulla ollut heille antaa sitä ”rikastusta”, mitä minulta varmaankin odotettiin. Lopulta työkaveri löytyi Taiwanista (entinen tuttu jenkkilästä tietokonehuoneesta – ei ollut läppäreitä silloin..huh.. ei läppäreitä??) , ja senkin kanssa oltiin eri aikavyöhykkeellä. Tutkimus jatkui ns. 24 tuntia vuorokaudessa. Suomi nukkuu Taiwan herää.. Virtuaali-mies oli kyseessä. Hänen kanssaan ne akateemiset tutkimukset syntyivät. Olihan meillä yhteinen koulutus, vaikka eri erikoistumisaihe. Oli yhteinen kieli.
Tuo tilanne oli jotenkin ymmärrettävissä – siis miten hommat meni niin kuin meni.
Tilanne ei muuksi muuttunut myöhemminkään. Taloustiede Suomessa on miesten reviiriä, varmaan melkein yhtä paljon kuin insinööritieteet. Kaikki olivat ja ovat ihan ystävällisiä ihmisiä minua kohtaan ainakin kasvokkain (keskenään saattavat kinata), ei sikäli mitään pahaa sanottavaa. Ei siinä voinut oikein muuta päätellä, kun että musta ei vaan ole siihen hommaan. Tai se oli puuttuva tyroksiini. En esimerkiksi koskaan ajatellut, että minua jotenkin syrjittäisiin sukupuolen takia tms. Sitä kokemusta piti hakea seurakuntayhteisöstä. En varmaankaan koskaan tajunnut tuota puuttuvan ”porukan” merkitystä koko komeudessaan. En osannut sitä jotenkin odottaa, koska sitä ajatteli tutkimusta kuitenkin luonteeltaa yksinäiseksi touhuksi, mitä se taloustieteessä pitkälti oli joka tapauksessa.
Minullehan oli aluksi aika kriisi tulla Suomeen sikäli, että tuntui, että täällä ei voi olla miesten kanssa ystäviä ollenkaan (onko tässä kohtaa tuo Taunon teoria voimissaan, jotain kautta mietin), eikä pariskuntien, eikä oikein kenenkään. Kaikki oli niin hirmuisen formaalia. Ex tempore ei toisten koteihin kävelty enää. Aikani ”itkin” ja sitten piti vaan tottua elämään ”yksin”. Eli siis jatkaa siitä, mihin ennen ulkomaan kiertuetta oli jääty. Olin vaan välillä kokenut jotain ihan erilaista yhteisöllisyyttä, yhteistä missiota, ja vaikka mitä arvokasta multikulttia. Kokonaisuutena tietenkin olin ihan taivaallisissa kun olin takaisin Suomessa silti.
Nythän olen saavuttanut lähes täydellisyyden. Mökkihöperyys maalla, ajotitain ainoa säännöllinen arkikontakti maailmaan, Blogimetsä… . Eihän tämä oikein naurata.
Joka tapauksessa, jotain selittämätöntä minulle aina jäi tuossa entisessä elämässä. Olisi helpompi jatkaa elämää, jos ymmärtäisi, mikä meni ns. pieleen vai menikö edes. Joka tapauksessa en haluaisi noihin samoihin kierteisiin joutua uudelleen. Ja kun elämässä kaikki tuntuu toistavan itseään, niin ei uskalla oikein vissiin enää tehdä mitään. Ikään kuin se olisi parempi.
No. Tulevalla viikolla alan opettaa samaisella laitoksella ihan uutta kurssia, että silleen. Eli menen, opetan ja poistun 2 kertaa viikossa muutaman viikon ajan. Montaa ihmistä sieltä en enää edes tunne kasvoilta taikka nimeltä. Vakityöt siellä loppui 10.5 vuotta sitten…
Avoimeen yliopistoon koordinoin tuon lisäksi uutta innovaatiota eli asiantuntijaluentosarjaa, johon kutsuin puhujiksi noita vanhoja ja viisaita ihmisiä, miehiä enimmäkseen, valtaosa emerituksia tai melkein sellaisia. Tuli aika hieno kokonaisuus. Jännä nähdä mitä tuosta tulee. Tervetuloa vaan kursille. Sen voi suorittaa videoidenkin kautta opintopäiväkirjalla.
https://courses.helsinki.fi/fi/AYECOK-255/119528735
Höh… Blogimetsän Jumalako se on vai mikä ihme. Vaihtoehtoisesti kaikki tuttuni lukevat näitä salaa.
Kun tämän selvityksen kirjoitettuani avaan tietokoneen, siellä on ilmoitus siitä, kuinka yksi naisbestisekonomisti on miehensä kanssa tulossa ekaa kertaa kylään huomenna. 10 vuotta on ollut puhetta, mutta just nyt sitten. Uskomatonta. Nämä tämmöiset ”rukousvastaukset” on semmoisia, joista aikoinaan päättelin, että Jumala on olemassa. Täytyy huomenna tsekata häneltä käsi raamatulla, että oliko lukenut tätä blogia.
Tuosta mieskoodista sen verran, että aika olennaista siinä on johtajuus- ja valtakysymykset. Periaatteessa kyse on nokkimisjärjestyksestä, jota ei ole syytä rikkoa. Ehkäpä tuo nokkimisjärjestys ei ole kovin ilmeinen ja näkyvä juttu, sillä naiset eivät sitä aina huomaa. Jos sitten nainen ryhtyy ilman auktoriteettia aloittelliseksi, seurauksena voi olla miesten vaikeneminen ja vetäytyminen koko tilanteesta.
Aika hyvin tämä tulee esiin, kun suomalaiset naiset ja Välimeren alueen miehet toimivat yhdessä – tai siis tällaisia kertomuksia olen naisten suusta kuullut: Kaksi suomalaista naista ja kolme espanjalaista miestä oli samassa akateemisessa seminaarissa jossain etelässä. Ryhmälle annettiin joku ryhmätehtävä ja naiset ottivat tilanteen hallintaansa. Sopivat, kuka tekee, mitä tekee ja milloin tekee. Sen jälkeen ryhmä hajaantui ja miehet lähtivät kaljalle. Eväkään ei jatkossa liikahtanut, vaan lopulta naiset joutuivat tekemään koko ryhmätyön kahdestaan.
Naiset kertoivat tämän esimerkkinä espanjalaisten saamattomuudesta. Olin ihan hiljaa, enkä sanonut mitään. Mielessäni näin aivan selvästi kulttuurien törmäyksen ja todella törkeän loukkauksen miehiä kohtaan. Seurauksena oli täysin odotettu reaktio kieltäytyä kokonaan yhteistyöstä naisten kanssa.
Toinen esimerkki oli ryhmäharjoitus Suomessa, jossa ryhmien tehtävänä oli koristella täytekakku. Yhden ryhmän kaksi naista ottivat ohjat käsiinsä ja tokaisivat jotain miesten keittiötaidoista. Miehet pyysivät omat kakkupohjat ja tekivät oman kakkunsa, joka oli selkeästi isompi, kuin naisten kakku (ja ainakin yhtä hyvän näköinen).
Näitä esimerkkejä täysin samalla kaavalla minulla on useita. Viimeisimmät aivan oikeassa työelämän tilanteessa, jossa seurauksena on tuntuvaa vahinkoa koko organisaatiolle.
Mielenkiintoista. Noissa esimerkeissä on molemmissa naisporukka vastaan miesporukka. Onko sillä merkitystä?
Täytyy miettiä. En taida oikein paljon työelämässä olla törmännyt tuohon tilanteeseen, mutta se nyt vaan johtuu tässä suhteessa rajoittuneesta kokemusmaailmastani. Ehkä tietyllä tavalla olen oppinut vaan pitämään etäisyyttä noista kuvioista myös.
Jään miettimään, miten tuo kenties näkyy tai ei näy näissä vapaaehtois-, srk-, tai Uganda-tasa-arvokuvioissa.
Toki sitä olen saanut sivusta kunnian tarkkailla, kuinka miesten keskinäiset nokkimissysteemit ovat tuhoisia koko organisaatiolle. Siinä jää sillai vähän väliinputoojaksi. Tai no, sain kerran laitoksen isoimman työhuoneen sen seurauksena kun herrat tappelivat sen verran railakkaasta, että sille huoneelle ei löytynyt muuta käyttöä kun antaa se naiselle, joka ei sen perään mitenkään haikaillut. Tartti miettiä sisustusta ja kaikkea sitten, ettei ole ihan tyhjä. Mitenköhän tuokin vaikutti elämääni, huh… 🙂
Niin varmaan aika monta kertaa ihmiset 6 vuoden mittaan ihmettelivät kun minulla oli laitoksen komein ja isoin huone. Tietenkin kerroin, miten ja mistä syystä sen perin. Se varmaan oli fiksua. Aina kannattaa nauraa miehille, jos haluaa menestyä elämässä, eikö niin.