Tänä aamuna noin klo 9.50 päätin heittäytyä hengelliseksi ja käydä kirkossa, kun oli sentään pitkäperjantai ja kirkko naapuritontilla. Sanajumalanpalveluksessa ei sinänsä mitään järisyttävää tapahtunut, pappi lähinnä kuvaili pitkäperjantaihin liittyvää symboliikkaa, mutta rukousjakson aikana kirkkosalissa sai liikkua vapaasti sitä varten tehdyille rukouspisteille.
Huomasin tulleeni houkutelluksi hyvin minä-keskeisiin rukouksiin ja raamattuopetukseen. Ehkä muutkin kristityt ajattelevat pitkäperjantaina lähinnä itseään. Se johtuu tietenkin siitä, että Jeesus kärsi _minun_ syntieni tähden. Herra, en kai se ole _minä_, joka sinut kavaltaa? Ei _minulla_ ole mitään muuta pakopaikkaa kuin Sinun sanomaton laupeutesi.
Viimeisen vuoden aikana itsekunnioitukseni on saanut kovia kolauksia, koska asiat, joihin olen hukannut aikaa nuoruudessani, ovat osoittautuneet vääriksi. Toisaalta olen jättänyt tekemättä asioita, jotka olisivat ehkä tehneet avioliitostani onnellisemman tai ystävistäni onnellisempia, tai työurastani menestyksekkäämmän.
Viimeisen vuoden aikana olen kantanut kirjahyllystäni venäjänkielisiä kirjoja kellariin pois silmistä. En kuuntele enää myöskään venäjänkielistä musiikkia, vaikka se vielä korona-aikaan oli ehdottoman välttämätöntä taustalla, että sai astiat tiskattua. Suomi-Venäjä-seuraan kuuluminen on synti – onneksi en ole ortodoksi sentään. Ugandalaiset ystävät eivät ole paljon parempia kuin venäläiset, koska Ugandassakin kannatetaan Putinia ja homoseksuaalisuuden kriminalisointia. Sosiaalisessa mediassa moni sanoo kannattaneensa Suomen Nato-jäsenyyttä jo ennen kuin siitä tuli muotia. Kuten poliitikoistakin nähdään, ei koskaan kannata tunnustaa olevansa tyhmä tai väärässä, koska ilkeämieliset ihmiset vain innostuvat semmoisesta ja vaativat katumusta loputtomasti.
Mitä jos se Jumalakin, johon uskon, on väärä?
Normaalisti ihmisten kanssa keskustellessa pidän uskonasiat omana tietonani. En ole ottanut mitään riskiä Jumalan suhteen, joten en odota häpeää enkä vastaavasti kunniaakaan. Jos Jumalaa ei ole ollenkaan olemassa, ei minulle jää hävettäväksi kuin muutama tyhmä blogikirjoitus. Ja jos _minun_ jumalani taas on väärä jumala, kukaan ei voi väittää, että tiesi sen jo vuosia sitten.
Mitä jos en Jeesuksen kärsimyshistoriassa tällä kertaa keskittyisikään pohtimaan, kuka siinä kärsi, ihmisen poika, Jumalan poika vai Jumala itse – voisiko välillä ajatella vähän opetuslapsiakin? Oman itsekunnioitukseni lasku ei varmaan ole mitään sen romahduksen rinnalla, jonka opetuslapset kokivat, kun Jeesus joutui tuomiolle. Siellähän he olivat lukkojen takana Jeesuksen kuoleman jälkeen. ”Me olemme luopuneet kaikesta, mitä meillä oli, ja seuranneet sinua”, sanoi Pietari. Onko se ihme, että Pietari kielsi Jeesuksen, kun näytti, että tästä ei tullutkaan juhlittua messiasta? Kun ottaa ison riskin, on häpeäkin iso.
Pietarin riskisijoitus kyllä alkoi kolmantena päivänä kannattaa, koska nyttemmin miljardit ihmiset ovat oppineet tuntemaan hänen nimensä. Hän on itse asiassa Jeesustakin uskottavampi. Mutta ihmiseen ei kannata luottaa, sen tietää, miten siinä käy.
Pääsiäisen sanoma on yksiselitteinen, ei omat tuntemukset muuta sitä tosiasiaa joka on tapahtunut. On vain kaksi vaihtoehtoa, joko se on totta tai sitten ei. Tämä on jokaisen valittavissa, mitä ja ketä uskoo.
Pietari teki valinnan jota hän ei koskaan katunut, vaikka joutui vainotuksi Jeesuksen tähden, hän uskoi loppuun saakka ja palkinnoksi sai ikuisen elämän, joka ei koskaan lopu.
Pääsiäisen sanoma on yksiselitteinen joo. Jos Yleltä kysyy, niin kristinuskon sanoma on, että Jeesus EI VARMASTI ole ylösnoussut. Uskomatonta uskonrauhan rikkomista. En nyt uskonut ihan sentään, että entinen piispa eli Riekkinen selvittää oikein yhteen ääneen eksegeetti Myllykosken kanssa että ovat oikeinkin erityisiä kristittyjä uskoessaan metaforiseen ylösnousemukseen, ja pilkatessaan muun uskoisia pääsiäispäivänä. Ylen horisontti ohjelmasta kyse radiossa. En jaksa etsiä linkkiä. Jos joku löytää, linkatkoon.
Toivotaan, että saadaan pian hallitus kokoon joka varmistaa, että Yle ei jatka massiivista köyhän kansan riistämistä kaiken maailman tuotannoillaan.
”Uskomatonta uskonrauhan rikkomista.”
Siis eikö sanavapauteen kuulu vapaus ilmoittaa olevansa jostain uskonnollisestakin kysymyksestä eri mieltä?
Ja minusta puolestani on uskomatonta mielenrauhani rikkomista, että minua uhkaillaan, että joudun ikuisesti tuliseen helvettiin ellen usko samalla tavalla kuin ko. uskovainen.
Tässä ei ole kysymys sinun ikuisista uskovaistraumoistasi. Etkö jo aikuinen ihminen voi niistä luopua. Et sinä ole ainoa jolla on uskovaisista traumoja ja silti elämää jatketaan.
Minun vietissäni ei ollut pätkääkään kysymys kenenkään traumoista, vaan ironiani kärki satutti kristillistä logiikkaa tai oikeammin sen puutetta koskien minkäkinlaista rauhan rikkomista. Ihmisten mielenrauhan vakava rikkominen on ajanut heitä jopa itsemurhiin.
Mikä on tosiasia? Sellaiseksi väitetty asia tai tapahtuma, vaiko sellaiseksi osoitettu ja todennettu? Itse katson tapahtumia mieluusti faktojen perusteella. Ainakin silloin, jos tosiasioista puhutaan. Meillä kaikilla on aukkoja muistissa, eikä vain aukkoja vaan muistikuvien muutoksia. Tapahtuma, jonka itse voisi vannoa tapahtuneen tietyllä tavalla, onkin tapahtunut todellisuudessa eri tavalla. Onnettomuuksista eri silminnäkijät kertovat aivan eri tarinoita, vaikka aikaa ei olisi paljon tapahtunut.
Pääsiäisen tapahtumista ei ole mitään varmuutta. Aivan mahdollista on, että joku kiertelevä opettaja ja rooman valtaa vastustanut rettelöitsijä ristinnaulittiin eli teloitettiin, mutta sen jälkeiset tapahtumat ovat keksittyjä ja muunnelmia aiemmista taruista. Ylösnousemus on siis esiintynyt useissakin uskonnollisissa tarustoissa. Kyse on uskonnosta, ei tosiasioista.
UT:n pääsiäistarinat ovat vain tarinoita. Useita vuosikymmeniä itse kerrottujen tapahtumien jälkeen kirjattuja muunnelmia aiemmista taruista.
-Yle muuten ei kylläkään ole mikään uskonrauhan rikkoja. Se sen sijaan antaa uskonnollisille ohjelmille runsaasti tilaa. Eikä ole Ylen velvollisuus jakaa vain kirkon oppeja, vaan se yleissivistävän tehtävänsä mukaan tarjoilee useita erilaisia näkemyksiä yhden totuuden sijaan.
Yle ei myöskään riistä köyhää kansaa, vaan näköjään tarjoilee sirkushuveja. Sen verran viihteelliseksi sen tarjonta on mennyt. Kokoomuslaiset johtajat ovat pitäneet siitä huolen. Ja sen kaiken maailman tuotannot ovat hyväksyneet kaikkien uuteenkin hallitukseen menevät puolueet. Myös perussuomalaiset, jonka edustajia hallintoneuvostossa on peräti neljä.
Meri, mielenkiintoinen lausahdus se, että et ”sentään ole ortodoksi”. Mitä sillä tarkkaan ottaen tarkoitat? Onko ortodokseissa jotain muutakin vialla kuin Moskovan patriarkaatin rikollinen toiminta? Tuli mieleeni, kun pyöräilin tänään Porin erään ortodoksiseurakunnan puutalossa sijaitsevan rukous- tms. huoneen ohi. Porissahan on myös oikein ortodoksikirkkokin. Tietääkseni se on saanut olla rauhassa koko kuluneen vuoden ajan.
Uskovalla on seuralaisenaan jatkuva epäilys. Mitä jos se mihin uskoo, onkin silkaa pötyä? ”Mitä jos se Jumalakin, johon uskon, on väärä?”
Minulla tuota riesaa ei ole. Olen tässä ei-hällävälistisyyteni noin 13 vuoden aikana joskus pohtinut, että mitä jos olenkin itse väärässä? Mutta äkkiä olen tajunnut aatosteni naurettavuuden.
Uskonnottomallakin on kyllä tuolloin tällöin tiettyjä epäilyjä maailmasta ja omasta maailmankuvasta, mutta ainakaan itselläni ei ole ollut minkäänlaisia epäröintejä sen suhteen, etten usko mihinkään ylimaalliseen olentoon, joka on kaiken saanut aikaan ja joka määrää kaikesta (paitsi pahanteon, tappamisen, raiskaamisten, lasten hyväksikäyttämisten ja pahoinpitelyjen määrästä).
Ei vastausta…
On minulla vastaus, en vain huomannut kysymystäsi. Tarkoitin, että tunnen tällä hetkellä empatiaa ortodokseja kohtaan, koska uskonto on heistä monelle rakas, mutta patriarkka Kirill ja muut FSB-papit ovat saaneet sen näyttämään kammottavalta. Kuvittelen suomalaisten ortodoksien miettivän suhdettaan uskontoon jotenkin samalla tavalla kuin itse kelaan vanhaa kiinnostustani venäjän kieleen ja kulttuuriin, vaikka kaikki muuthan ovat aina tienneet, että se voissapaistamisjuttu on totta. En lopulta kovin usein epäile Jumalan olemassaoloa sinänsä – sitä, mitä hänestä sanotaan, epäilen useammin. Mutta koska järkeni todistettavasti tekee tyhmiä valintoja, se muistuttaa, että järjen varaan ei kannata liian isoja asioita laittaa.
”Suomi-Venäjä-seuraan kuuluminen on synti – onneksi en ole ortodoksi sentään”. Synti sanaa käytetään kuvaannollisesti vähän siellä ja täällä, vaikkei voitaisi olla vähempää kiinnostuneita itse termistä tai uskosta – luterilaisuuden vaikutusta. Tuosta vain saa käsityksen, että Suomi-Venäjä-seuraan kuuluminen ei ole ihan niin paha juttu kuin olla ortodoksi…
Eräät suomalaiset intellektuellit ovat kääntyneet ortodoksiuskontoon (näitä siis on, mutten nyt muista keitä). Tiedä sitten, mikä motiivina siinä on. Olisiko se vähän juhlallisempi meno ja meininki palvontamenoissa, vai onko se coolimpaa kuin se ankea ja tylsä perusluterilaisuus. Mutta mitähän he nyt mahtaavat tuumia tässä maailmantilanteessa, jossa Moskovan patriarkaatti siunaa Putinin brutaalin hyökkäyssodan sekä julistaa tuomiota ja turmiota seksuaalivähemmistöille ja Ukrainan väärin uskoville ortodokseille..?
Mielenkiintoista muuten, ettei se jumala puutu tapahtumiin, vaikka Hänen nimissään käydään raakaa ja julmista julminta siviileihin kohdistuvaa tuhoamissotaa.
Miten käsitellä tuota naapurivaltiotamma ja sen nykyisiä toimia Ukrainassa? Se ainakin on iso asia. Minusta tuota tulee käsitellä järjellä. Uskon varaan jättämisellä mikään ISO ongelma ei ole milloinkaan järjestynyt. Aina ratkaisuissa on tarvittu järkeä – aina ei välttämättä onnistunein seurauksin – tai aikaa: monesti vain ajan kuluminen saa ongelmatilanteet liudentumaan…
Suomi-Venäjä-seuran ympärillä on viime aikoina kohistu tuhansien eurojen valtionavun väärinkäytöstä. En ole viime vuosina aktiivisesti osallistunut seuran toimintaan, mutta sen sijaan maksanut kyllä varsin edullista jäsenmaksua. Ehkä siitä sittenkin saa jossain porukassa suuremman tuomion kuin ortodoksisuudesta. Ortodoksisuudessa ainakin minua viehättää estetiikka, veikkaan että muitakin.
Ukrainan sota menee eniten kyllä tunteisiin. Eipä silti, en keksi mitään järkisyytäkään Venäjän toimien oikeutukseksi. Konfliktin ratkaisemiseksi pitää käyttää sekä järkeä että uskoa. Jonain päivänä ehkä päädytään rauhaan. Tullaan väittämään, että Jumala puuttui sodan kulkuun ja tullaan väittämään, että ei puuttunut. Tullaan väittämään, että Venäjä voitti ja tullaan väittämään, että Ukraina voitti.
Niin on ilmeistä, että niitä intellektuelleja ym. jotka ovat kääntyneet ortodoksisuuteen, kiehtoo se estetiikka ja kruusaus.
Ei Venäjän hyökkäykselle Ukrainaan olekaan mitään järkisyytä. Se on tyyten järjetön toimi, kuten vähän kaikki se mitä vuosikymmenien aikana maassa on tapahtunut. Putin, joka vähän aikaa näytti rationaaliselta, on ollut jo pitkään yhtä irrationaalisten kuvitelmien vallassa kuin neuvostojohtajat olivat.
Jos jotain järkisyitä etsii Venäjän/Neuvostoliiton järjettömyyksille, on listalla ainakin liian suuri maan pinta-ala, liian paljon eri kansallisuuksia ja kulttuureja, sisäisiä ristiriitoja ja vuosisatainen hirmuhallintojen ja sorron historia.
Konfliktin, kuten ylipäätään kaikkien konfliktien, ratkaisemiseksi tarvitaan uskoa siihen, että maailmassa on runsaasti hyvyyttä ja että hyvä viime kädessä vie voiton, ja järkeä. Ukrainassakin päästään kyllä jonain päivänä rauhaan. Ajasta vain ei kukaan vielä tiedä. Mutta Venäjän suhteen Ukrainassa on luottamus mennyt sukupolviksi eteenpäin. Sodan tuhojen korjaaminen, raivaaminen sotatoimista saastuneiden maan ja vesistöjen siivoaminen tulee viemään vuosikymmeniä.
Yhtäkään konfliktia ja sotaa ei ole jumalat aloittaneet saati lopettaneet. On merkillistä sekin, että monet väittävät Jumalan säästäneen Suomen Neuvostoliiton miehitykseltä. Mutaa miksei säästänyt molempia maita ylipäätään sodilta, jotka aiheuttivat suurta tuhoa ja kymmenien tuhansien kuolemaa ja satojen tuhansien loppuiäkseen vammautumista.
Pääsiäsispäivänä jouduin outoon tilanteeseen. Olin juhlimassa n kuudentoista bolivialaisen ja puolentusinan ruotsalaisen kanssa. Poikani naisystävän veli on naimisissa yhden bolivialaisen kanssa ja he kokoontuvat klaanina monta kertaa vuodessa.
Siinä todettiin, että on pääsiäispäivä ja juhlitaan ylösnousemusta. Joku kysyi että missä Jeesus oli lauantaina? Kun useampikin alkoi ihmetellä sitä, niin kerroin että Jeesus oli helvetissä tai tuonelassa. Ihmiset alkoivat ihmettelemään että mitä hän siellä teki? Siinä vaiheessa pelkäsin olevani tekopyhä, mutta kerroin kuitenkin että siellä hän saarnasi evankeliumia kuolleille ja kadotetuille sieluille.
Useampikin innostui toteamaan sen, että siis kuoleilla ja kadotetuillakin on toivoa. Ja Raamattuun vedoten vahvistin sen. Siitä tuli kumma olo. En tuntenut itseäni mitenkään hurskaaksi vaan jonkinlaiseksi sanansaattajaksi , kirjeenkantajaksi, jonka persoonasta ei ole sanoman kannalta väliä ja oloni oli harvinaisen vakaa.
Uutta testamentti lukiessani en kysele itseltäni sitä että uskonko tekstien sanoman totena. En välitä siitä , vaan siitä että sisälläni on jonkinlainen myönteinen ja myötätuntoinen tunne jota en halua sen kummemmin valottaa.
Älyllisesti on asioita joihin en mitenkään usko mutta sydänmeni on erimieltä.
Hieno kertomus ja kokemus. Kiitos kun kerroit.
Itse aloin katsella pääsiäisenä erään ystävän suosituksen perusteella The Chosen -nimistä sarjaa. Se kertoo Jeesuksen opetuslapsista ja heidän reissuistaan ikään kuin opetuslasten näkökulmasta. Aika koukuttava. Paljon parempi kuin mitkään aiemmin näkemäni Jeesus-elokuvat, jotka on hyvin epäuskottavia kiiltokuvia.
Tuossa sarjassa on monta tuotantokautta ja sitä on katsottu käsittämättömiä määriä. Siinä on tekstitys varmaan kaikilla kielillä, siis suomeksikin.
Siihen on appi, jonka kautta sitä voi katsoa tv:stä (cromecastilla itse sitä katson), tai voi sitä katsoa Youtubestakin, mutta laatu on huonompi ja siihen tunkee mainoksia.
Varmaan kaikki tän tuntee paitsi minä jo valmiiksi, mutta tiedoksi nyt kuitenkin.