Minä ilmoitan teille suuren ilon: Raamattu on tasa-arvoinen!

Olen varmaan aika tyypillinen 70-luvun lapsi maaseudulta. Olen lausunut iltarukouksen nukkumaan mennessä vähintään äidin kuullen ja saanut pyhäkoulusta laulukirjan ahkeruuspalkinnoksi. Rukoileminen on aina tuntunut hyvältä, ja Jumala on useimmiten vastannut nopeasti rukouksiini. Joten en oikein voi olla uskomattakaan. Kärjistäen voisin sanoa, että suurimpana esteenä uskonaskelissani on ollut – Raamattu.

Nuorena jouduin usein monenlaisten käännyttäjien kohteeksi, koska en ollut tarpeeksi röyhkeä ajamaan heitä pois, eikä minulla ollut oikeuttakaan: kunnioitin itsekin mielestäni Jumalaa, ja nämä ihmisethän vain tekivät sitä, mitä minunkin olisi pitänyt tehdä – levittivät evankeliumia. Minä en vain kyennyt siihen.

Miten olisin pystynyt vakuuttamaan, että Jeesus on kuollut syntiemme puolesta ja se on ilosanoma? Ei se minulle ollut mikään ilosanoma. En ollut oppinut näkemään itseäni syntisenä, niin kuin kuului. Jumalan lapsille luvattu ikuinen elämä ei sekään innostanut. Minua kiinnosti paljon enemmän se, mitä saan tässä ajassa.

Käännyttäjät kuitenkin saivat minut lukemaan enemmän Raamattua. Sieltä kun löytyisi vastaus kaikkeen, ja nuoren ihmisen mieli on kysymyksiä täynnä. Niin minä luin, ja eteen tuli kaikenlaista. Mainittakoon vielä, että olin äidinmaidosta imenyt paitsi kristinuskoa, myös poliittisesti vasemmistolaisia mielipiteitä. Yhteiskunnallinen tasa-arvo oli oikeastaan korkein päämäärä maailmassa. Niinpä tuntui oudolta lukea sellaisia lauseita kuin vaikkapa ”nainen vaietkoon seurakunnassa” tai ”mies on naisen pää”. Jeesus selvästi arvosti naisia, mutta mikä oli tämä joka paikassa siteerattu Paavali? Päätin, että hän on vain ihminen ja sitä paitsi idiootti, joten hänet voin jättää välistä.  Kuvittelin nimittäin, että kaikki muutkin lukevat nuo kohdat samalla tavalla kuin minä.

Elämä vei minut Helsinkiin, ja jossain vaiheessa hengelliseksi kodikseni valikoitui Kotiryhmäverkosto. Verkoston jumalanpalvelukset pidettiin tuohon aikaan Paavalin (sic!) seurakuntasalissa.  Eräänä sunnuntaina puhujavuorossa oli muuan Anne Mikkola.  En tuntenut häntä lähemmin vielä silloin, mutta olin kuullut huhupuheita, että Anne kuului sellaiseen porukkaan, ”joka väittää että Jumala on nainen” (oikeasti hän ei väitä tuollaista). Annen pointti oli, että naisen ja miehen epätasa-arvo on syntiinlankeemuksen seurausta, ei Jumalan alkuperäinen tarkoitus. Vierustoveriani puhe ei miellyttänyt, mutta minulle se oli evankeliumia. Ja kun luin Raamatun alkuluvut uudelleen, totesin, että olenpas tyhmä, kun en tuota ennen tajunnut.

Sain tietää, että on perustettu yhdistys nimeltä RaTas. Liityin sen kannatusjäseneksi. Annelta sain tietää, että oli olemassa myös amerikkalainen järjestö CBE (Christians for Biblical Equality), joka on julkaissut paljon materiaalia. Kävin RaTaksen järjestämissä seminaareissa. Niissä opetettiin, mitä Paavalin käyttämät kreikankieliset sanat tarkoittavat, missä yhteyksissä ne muualla Raamatussa esiintyvät ja mihin kontekstiin kirjeet liittyvät. Lopulta en pitänyt Paavalia enää idioottina, ihmisenä kylläkin.

Nyt olen itse RaTaksen sihteerinä mukana järjestämässä kansainvälistä konferenssia raamatullisesta tasa-arvosta. Konferenssi pidetään Helsingissä 3. – 4.8.2018. Työtä on paljon, ja kaikki tehdään vapaa-ajalla.

Mitä tämä on? Epätoivoista yritystä sovittaa Raamattua omiin mieltymyksiin?

Olen innoissani siitä, että saamme mukaan johtavia tasa-arvoista raamatuntulkintaa edustavia teologeja sekä Suomesta että ulkomailta. He pystyvät perustelemaan näkemyksensä, ja perustelut löytyvät Raamatusta itsestään. Raamattua voi lukea, ei tarvitse valikoida vain miellyttäviä kohtia.

Konferenssiin tulee puhumaan myös lähetystyöntekijöitä. He kertovat, miten hyvää hedelmää tasa-arvoisen raamatuntulkinnan soveltaminen on tuottanut kehitysmaissa, joissa yhteiskunnallinen epätasa-arvo on vielä räikeää.  Jos uskoo, että hedelmästään puu tunnetaan (Matt. 12:33), tämä asia ei voi olla ihan väärä.