Blogimetsässä on aika ajoin kirjoiteltu siitä, miten (Vanhan testamentin?) Jumala säälimättömästi ja pikkumaisuuttaan rankaisee ihmisiä – tai ainakin uskovia hallitaan pelolla. Vähemmän kirjoitellaan armosta.
Niinpä kerron siitä taistelusta, joka omaa ajatteluani on tänä talvena hallinnut. Se on välillä yltänyt jopa hengellisiin sfääreihin. Asunnostani löytyi nimittäin luteita.
Olivatko ne Jumalan lähettämä vitsaus? Ehkä. Mutta lopulta Jumala ilmestyi minulle ihmisen hahmossa. Tuholaistorjujan hahmossa.
Niin kuin Sanassa sanotaan, ”Ei ole mitään peitettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä mitään salattua, mikä ei tule tunnetuksi.” (Luuk. 12:2)
Jotta ludeongelma ei riistäydy käsistä, huoneistossa säilytettävät tavarat on käytävä läpi. Niitä ei saa viedä muualle ennen perusteellista tarkastusta. Luteet eivät viihdy päivänvalossa, ja siksi niitä on vaikea löytää, mutta tuholaistorjuja pystyy lampullaan tiiraamaan huoneeni salatuimpiin sopukoihin. Hänen on päästävä työskentelemään seinien vierustoilla, minkä takia kaikki rikkinäiset luurangot, joita on tullut työnnettyä nurkkiin pois silmistä, pääsevät nyt keskelle huonetta kaikkien nähtäviksi. Rentokilin Jeesus tietää myös, että pakastimeni takana ei ole kukaan käynyt vuosikausiin tai että tyynyni on parhaat päivänsä nähnyt.
Rentokilin Jeesuksen silmäin alla sitä tuntee itsensä aika alastomaksi, mutta ei se pelosta johdu. Eihän Jeesus tullut minua rankaisemaan. Päinvastoin: hän tuli auttamaan ja pelastamaan. Minun on luotettava häneen ja päästettävä hänet myrkyttämään kaikki mikä myrkytettävää on. Se on hänen hommansa.
Tärkeä kysymys tässä ludeteologiassani on, että jos tuholaistarkastaja on Jumalan poika, kuka minä sitten olen? Olen kotini asukas. En ole lude. Siinä on vissi ero.
by 
Onpa hieno blogi. Täytyykin linkata Blogimetsän fb-sivulla- kunhan ehtii ja jaksaa.