Lasten kaltaisille

Luterilaisen lapsikasteen yhteydessä luetaan usein tämä Lasten evankeliumiksi kutsuttu raamatunkohta.

Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: »Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.» Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.

(Markus 10:13–16)

Raamattu jättää arvailujen varaan, minkä ikäisistä lapsista oli kysymys ja Jeesuskaan ei määritellyt, millä kehityspsykologian tasolla olevien lasten kaltaisille Jumalan valtakunta on, mutta väitän, että niissäkin seurakunnissa, joissa lapsikaste ei ole huudossa, tämän kohdan merkitys on ollut valtava.

Lähdetään siitä, että usko liittyy ajatteluun. Millaista lapsen ajattelu on? Konkreettista. Lapsi ymmärtää sanat kirjaimellisesti, ei tajua symboleja eikä ironiaa. Lapsi olettaa, että maailma pyörii hänen ympärillään, eikä välttämättä osaa asettua toisen ihmisen asemaan. Lapsi kyllä ymmärtää, että toisia ei saa kiusata, koska toisia ei saa kiusata. Ja opettajaa pitää totella. Jos joku on tuhma, siitä pitää mennä kertomaan opettajalle.

Jos haluaa tietää, mitä mieltä Jumala on, pitää lukea Raamattua. Sen takia Raamatusta ei saa jättää mitään pois eikä siihen saa mitään lisätä. Ilmestyskirjassakin sanotaan, ettei saa. Ilmestyskirja on se jännittävä kertomus, jossa puhutaan esimerkiksi pedon merkistä. Semmoista ei saa ottaa, tai joutuu helvettiin. Joku voi olla niin tyhmä, että ottaa, ja joutuu sen takia helvettiin. Mutta vielä pahempi, jos on niin tottelematon, että ottaa sen merkin.

Mutta Raamatussa sanotaan semmoistakin, että usko on tekoja. Lapsi ei voi tehdä paljon mitään, koska lapsi on vielä niin pieni ja heikko. Opettajat tykkäävät aina muistuttaa, että lapsi ei pysty mihinkään ilman Jumalaa. Siksi on parempi olla tekemättä mitään, koska Jumala itse pistää asiat kuntoon kohta, mutta ei ihan vielä.

Minkälainen lapsuus Jeesuksella itsellään mahtoi olla? Saiko hän ikinä leikkiä? Ennen vanhaan lasten piti tehdä paljon töitä, mutta kyllä lasten pitää saada leikkiä. Ja kuvitella kaikenlaista.

Aikuisetkin voivat olla avuttomia, mutta he osaavat mennä kertomaan opettajalle yhtä hyvin kuin lapset. Mutta aikuiset eivät ole niin hyviä ihmettelemään kuin lapset. Sen takia Jeesus varmaan tykkää lapsista.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
8 Kommenttia
Inline Feedbacks
Katso kaikki kommentit
Ulla Tuominen

”Millaista lapsen ajattelu on? Konkreettista. Lapsi ymmärtää sanat kirjaimellisesti, ei tajua symboleja eikä ironiaa.”

Tuo Piagetin määritelmä lapsen sosiaalisesta ja kognitiivisesta kehityksestä ei kata ihan kaikkea, vaikka minä kyllä vetoan ahkerasti siihen, kun alan sättiä sitä, että alakoululainen laitetaan pohtimaan sukupuolikysymyksiä sun muuta…

Tämä on tietysti ihan subjektiivinen näkemys.

Lapsella on vielä jäljellä kyky käsitellä ja ymmärtää myyttistä aineistoa. Useilla heistä on muun muassa ns. mielikuvitusystäviä, mutta kuitenkin he tietävät, etteivät ne ole samalla tavalla todellisia kuin naapurin Anna.
Katto-Kassiset, mutta myös legendat ja Raamatun vertaukset ovat eläviä lapsen mielessä ja maailmaa jäsennetään niiden kautta. Sadut ja myytit sisäistetään aivan toisin kuin aikuisten arjessa. ”Taivasten valtakunta on sisäisesti teissä.” Se saataisi olla kehitykseen kuuluvaa harhaa, mutta se voi olla myös kyky, joka aikuistumisen myötä useimmilta häviää. C.G.Jung pohti aikanaan sitä mitä mytologia viestittää ihmiselle. Ehkä oli muitakin, en tiedä.

Nykyilmiöitä on fantasiakirjallisuuden suuri suosio nuorten keskuudessa.

Ihmiset ovat selittäneet ja sanoittaneet maailmaa, asioita ja ilmiöitä myyttien ja uskontojen avulla, mutta myökin ilmaisseet myytein sitä tuntematonta, jolle ei ole käsitettä ja sanoja, mutta joka kuitenkin tunkeutuu tietoisuuteen. Myyttien kertomus kaikkissa kulttuureissa on kummallisella tavalla saman kaltaista. Mm JosephCambell kummasteli sitä, vaikka ei antanutkaan ilmiölle mitään selitystä.

Jotakin tästä toisen todellisuuden kokemisesta kertoo myös se, että uskonto ei ole edistyksen myötä kadonnut.
Siinä mielessä uskonnon ja tieteen rinnastaminen ja vertaaminen ei ole, kovin relevanttia. Vähän samoin kuin täysin epämusikaalinen ihminen ei voi käsittää miten joku jaksaa syventyä johonkin b-molli-konserttoon ja väittää vielä nauttivansa siitä.

”ellette tule lasten kaltaiseksi, ette pääse taivastaen valtakuntaan.”

Anne Mikkola

Ulla.. osaisitkohan kommentoida tätä minulle mysteeriksi jäänyttä asiaa. Voiko sanomasi selittää sitä, että alle kouluikäinen (muistaakseni) sukulaistyttö yöpyessään viikonlopun yli luonani piti tapanaan lukea iltaisin aikuisten raamattua ennen nukkumaanmenoa. Silloin oli menossa Jeremia. Kun aamulla kysyin mitä Jeremia puuhasi, muistaakseni osasi selittää. Joka tapauksessa mysteeri on se, miten ilman pakkoa tai manipulaatiota uskovaisten vanhempien lapsi saa noista teksteistä jotain. Lapsia on enemmänkin mutta vain tuo yksi tietääkseni toimi noin. Ihan hyvin on elämä sen jälkeen kaiketi mennyt. Yliopisto-opiskelija tällä hetkellä.
Eikä tietääkseni hänellä ole mitään erityisiä uskovaistraumojakaan.

Viimeksi muokattu 11 päivää sitten by Anne Mikkola
Ulla Tuominen

Minulla on pari samantapaista yllättävää kokemusta lasten kanssa. Olen niitä välillä pohtinut ja tuo Merin kirjoitus toi ne mieleeni.

En ole ollenkaan varma siitä, että me olemme ymmärtäneet ja selittäneet täysin oikein Raamatun kertomukset. Tai pitäsikö niitä yleensä selittää?? Mitä jos vain niellään ne sellaisenaan ja odotellaan mitä ne alkavat jossakin alitajunnssa jutella? Jotkut selitykset vain ovat vakiintuneita ja kirkosta on ajan myötä muodostunut auktoriteetti, jonka näkemyksiä niistä ei kukaan kyseenalaista.

Kun aikuinen lukee jonkin kertomuksen, hän vertaa sitä siihen tietoon, joka hänellä on. Lapsi ei tee niin. Lapsi prosessoi sitä toisella tavalla. Minulle se on arvoitus ihan niin kuin sekin että ”taivasten valtakunta on sisäisesti teissä”

Joskus olen ajatellut, että jotkut säveltäjät ja taiteilijat käsittelevät tietoa ja ilmiöitä samalla tavalla kuin lapset. Tuo kyky on säilynyt heillä.

Tulee mieleeni pohjalaisen mummuni kertomus vähän samasta asiasta. Körttiseuroissa saarnamies oli puhunut pitkään ja laveasti siitä miten kristityn tulee alistua ja luottaa Luojaansa niin kuin lapsi, joka on vailla itsekyyttä, on nöyrä ja kuuliainen ja turvaa kaikessa vanhempiinsa. Kahvia kaadellessan talon emäntä oli sitten todennut: ”Pastori se taitaa olla poikamies.”

Anne Mikkola

Tämä on muuten aikalailla Jordan Petersonin ote kristinuskoonkin. On kait kirjoittamassa uutta kirjaa jostain tämän suuntaisesta.

Yki Räikkälä

Kun 60-luvun lopulla aloittelin koulua, oli uskonto aivan luonnollinen osa koulunkäyntiä ja yksi oppiaine muiden joukossa. Jos yritän hahmottaa silloista itseäni ja näkemystäni maailmasta, tulee mieleeni se, että uskoin uskonnon tarustoon siinä missä mihin tahansa, jota aikuisten maailma minulle syötti. Uskonnon tunneilta mieleen on jäänyt erityisesti VT:n tapahtumista kerrotut tarinat. Joosef ja hänen veljensä, vitsaukset, meren väistyminen jne. Ne olivat kiehtovia juttuja ja otin ne muistaakseni myytteinä, tapahtumina, jotka olivat suunnilleen samassa todennäköisyydessä oikeasti tapahtuneina kuin saduissa. Tietenkään en tunnistanut käsitettä myytti.

Sitä en muista, että olisin jäsennellyt maailmaa oikein mitenkään noiden tarinoiden kautta. Mutta uskonnollisen uskon kanssa noilla tarinoilla ei ollut oikein mitään tekemistä. Jumalankin käsitin tarinan osana. Näin muistan asian olleen.

Lapsuudestani en muista hetkeä, jolloin olisin ollut edes millään tavoin uskossa, ellei sitten se, kun viisivuotiaana minulle kerrottiin jonain jouluna nukkumaan mennessä, että taivaassa enkelit laulaa tms. Saatoin pitääkin niitä enkeleitä todellisina, mutta varmaan samalla tavalla kuin esim. elefantteja. Nekin olivat tarunomaisia otuksia pienelle Ykille. Koti oli tapaluterilainen, eikä uskosta juuri puhuttu. ”Uskomisen” aika tuli vasta myöhemmin: rippileirin kahden viikon Jeesuskeskityksessä. Sen jälkeen luulin olleeni uskossa, mutta sekin hävisi parissa viikossa. Eikä sinapinsiemenen vertaa ole sen koommin uskoa ollut. -Eikä ollut mielikuvitusystävääkään. Näin ja koin maailman varmaankin niin realistisesti kuin nyt lapsi kykenee. Ehkä sekin ilmentää aivojeni toimintaa, joka on tehnyt minusta tyyten uskomattoman. Olisi kyllä kiva, jos olisi enemmän mielikuvitustakin.

Omat neljä lastani ovat myöhemmin kertoneet, etteivät uskoneet ollenkaan uskontotuntien tarinoihin. Jokainen on nähtävästi myös syntyjään uskonnoton. Meillä ei tuputettu uskonnottomuutta eikä myöskään puhuttu uskomisesta juuri lainkaan.

– – –

”Opettajat tykkäävät aina muistuttaa, että lapsi ei pysty mihinkään ilman Jumalaa.” -Kauheata ja vastuutonta! Onneksi vähenevissä määrin. Uskovia opettajia alkaa olla yhä vähemmän. Ja hyvä niin.

Yki Räikkälä

En muista, että alaluokilla opettajat olisivat paasanneet jeesusjuttuja tai saarnanneet jumalasta, mutta sittemmin kansalaiskoulussa reksi/liikunnan/kansalaistaidon opettaja oli wanha kunnon kristitty, joka toimitti aamuhartaudenkin joka aamu hoilaten virttä ja harmoonilla itseään (kukaan muu ei laulanut) säestäen.

Mutta jos me olemmekin säästyneet moisilta kauheuksilta, niin se on tiettävästi edelleenkin arkipäivää joissakin, onneksi harvoissa, kouluissa, joissa opettaja todellakin julistaa, vaikka ei olisi edes uskonnontunti meneillään. Jotkut näistä ovat tehneet kanteluja rehtoreille. Kerran erään opettajan kohdalla ei se auttanut, mutta kun tuli uhkaus ilmoittaa AVI:in, loppui saarnat.

-Sitä olen joskus miettinyt, että mitä tarkoittaa tulla ”lasten kaltaiseksi”, että pääsisi sinne ”valtakuntaan”. Mitä se tarkalleen ottaen merkitsee? Mitä minun pitäis itsessäni muuttaa ollakseni lasten kaltainen..?

Viimeksi muokattu 6 päivää sitten by Yki Räikkälä
Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial