Osa 1. Kirkkoon kassan kautta, kiitos.
Satuin kuuntelemaan aamulla matkalla töihin hetken Radio Deitä, kun Classic radiosta tuli turhauttavan tylsää klasaria, Ylen Radio Suomi ja Satakunnan radio ainakin aamuisin ovat silkkaa kidutusta, eikä mikään kaupallinen kanava juuri paljon parempi ole ja Ylen ykkönen ei vain kuulu jenkkiautossamme. Johtunee siitä, että ennen Ylen omistuksessa ollut Digita on voiton maksimoinnissaan vuokrannut kaistoja kaupallisille radioille niin paljon, että täällä länsirannikolla ykkösen taajuus 87,7 MHz, joka on aivan äärirajoilla, on tuupattu niin kapeaksi, ettei sitä kuule kuin hyvillä radioilla, ja jenkkiautomme radio lienee tottunut leveämpiin kaistoihin.
Ensin tuli mainoskatko, kuten kaupallisilla ja hengellisillä kanavilla tapana on. Ilmoitettiin Club for five -lauluyhtyeen, a cappella -tyylisen, kirkkokiertueesta. Yhtye esittää sillä ”suomalaisille rakkaita virsiä sekä muita tunnelmallisia lauluja yhtyeen uran varrelta”. Ja liput Ticketmasterista. Lippujen hinnat ovat noin 30 euroa. Eipä siinä mitään, tot maar esiintyvien muusikoiden pitää saada korvaus työstään. Eikä lipun hinta mikään suuren suuri ole nykypäivän konserttien hintoihin, jotka ovat saaneet rakettimaisen nousun tähtiin, vaikka aina tähtiä ei olisikaan esiintymässä. Joskus esim. Led Zeppeliniä pääsi kuuntelemaan nykyrahassa muutamalla eurolla. Itse kävin nuoruudessani taskujen pohjilta kaapimillani kolikoilla Pori Jazzin pääkonsertteihin. Ja näin lukuisia oikeita maailmantähtiä ja legendoja. Nyt niiden lippujen hinta on melkein 100 euroa. 70-luvun lopulla se olisi ollut joku 130 markkaa. No way, eli ulos olisin jäänyt.
Mutta sitten tuli mieleen, että eihän kirkkoon menosta kuulu maksaa. Vähävaraisilla ei juuri ole edes harkinnassa maksaa á 30 euron pääsylippua ko. konserttiin, jossa siis virsiäkin lauletaan. Jää siis menemättä kirkkoon kuulemaan virsien a cappella -tulkintaa. On tyytyminen sunnuntaijumalanpalvelusten laahaavaan, epävireiseen, tosin moniääniseen, virrenveisuuseen. Ainakin takavuosina kirkkokonserteissa kierrettiin pääsymaksu siten, että vapaaehtoinen käsiohjelma oli maksullinen. Mutta niin vain on Herran temppelistä tehty markkinaehtoinen estradi. Nimittäin seurakunnat voivat vuokrata ulkopuoliselle toimijalle, käytännössä ohjelmatoimistoille, kirkkosaleja, jolloin nämä toimijat voivat asettaa haluamansa pääsymaksun. Näin ne markkinavoimat ja taloudelliset realiteetit sanelevat kirkkoa toimimaan siten, että tänne aikaan nyt tuleva Jesse menisi potkimaan lipunmyyjien pöydät kumoon ja mitätöisi taikamahdillaan netissä myydyt liput.
Kävin joku vuosi sitten katsastamassa Helsingin tuomiokirkon. Sisälle pääsi ilman maksua, mutta hätää kärsivä sai maksaa euron, nimittäin vessahätää kärsivä. Nyt tulevana kesänä sisäänpääsy maksaakin kahdeksan euroa. Suomenlinnan kirkkoon pääsemiseksi saa pulittaa viisi euroa. Tosin tämä ei koske niitä tilaisuuksia, joissa Herralta anotaan armoa eli jumalanpalveluksia. Ne ovat toistaiseksi ilmaisia, ellei sitten oteta huomioon kirkkoveroa, joka pääsymaksuttomuuden mahdollistaa – ja kolehtia, josta kieltäytyessään saa osakseen paheksuvia katseita.
Osa 2. kuulumisia aurinkorannikolta
Mainosten jälkeen tuli Radiohartaus. Sen piti Aurinkorannan seurakunnan pappi Jarmo Karjalainen. Hänellä on rennon miehekäs puhetyyli, joka herättää luottamusta. Hänellä oli aiheena ”todellinen alkuperä”. Hänen mukaansa me puhumme ihmisen alkuperästä niin, että oli Adam ja Eeva, jotka tekivät syntiä Edenin puutarhassa ja siitä tuli perisynti. Karjalainen on siis jo tukevassa keski-iässä ja ilmeisen normaalijärkinen. Mutta hän totesi, että se on aivan totta!
Synti siis oli väärän ompun syönti. Väärästä puusta poimitun ompun. Puusta, jonka Jumala oli itse tieten tahtoen sinne tällännyt – mutta kieltänyt siitä syömästä. Voi miettiä, miksi se puu siellä sitten oli. Tästä teosta siis Jumala hirmustui niin kauheasti, että ajoi nuo mokomat huut helkkariin Edenistä ja langetti näille vielä kirouksen päälle. Ja siitä lähtien me kaikki olemme niin pirun syntisiä. Jotkut meistä vielä kilpailevat siitä, kuka saa olla syntisistä suurin.
Karjalainen jatkoi, että kaiken alku ei ollut se synti, vaan Jumalan luomistyö. ”Jumala on rakkaus”. ja kun hän luo, hän luo rakkaudesta. Me olemme täällä, kun tuo luojamme on niin kerrassaan rakkaudellinen. No, sittemmin tämä itse rakkaus hukutti kaiken ihmis- ja eläin kunnan muutamia yksilöitä lukuun ottamatta. Kun nyt vaan tuli ryssittyä, eikä tullut priimaa, vaan sekundaa. Vähemmästäkin sitä kiukustuu. Ja vielä myöhemmin tämä rakkaudellinen luojamme tuhosi kokonaisia kansoja ja kaupunkeja. Tällaisen täytyy olla aivan ylimaallista rakkautta! Rakkautta, johon harvat meistä ihmisistä kykenee. Niitä harvoja ovat, no ne kaikki diktaattorit ym. luonnehäiriöiset johtajat. Tällainen rakkaus on aivan jumalallista.
Sitten Karjalainen jatkoi, että meissä kaikissa on sisäänrakennettuna kaipuu taivaaseen ja luojamme kohtaamiseen. En kyllä itsessäni näitä kaipuita ole havainnut. Mutta edelleen, jos nyt meissä kaikissa tuo kaipuu olisikin, olisi se monilla tyystin turha kaipuu. Jumala, tuo rakkaus, nimittäin itse valikoi, keillä tuo kaipuu saa täyttymyksensä. Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut. Sitä on sitten vain tyytyminen osaansa, jos ei ole valittu.
Sitten voi miettiä, miksi tehdä tällainen välivaihe, jossa ollaan hetki ja se hetki voi tarkoittaa joko ikuista iloa ja bileitä tai sitten ikuista helvetin tulissa käristymistä. Miksi tehdä paikka, josta pitää päästä ”pelastetuksi”? Niin, miksi? Ei muuta tule mieleen kuin että tällaisen järjestelmän toteuttanut on totaalisen sadistinen ja pahasti luonnehäiriöinen despootti. Se, jota kristityt mielellään kutsuvat suurimmaksi rakkaudeksi. Epäilen, että pappi Jarmo Karjalainen on koskaan miettinyt tätä. Uskovat kristitytkään tätä eivät ole loppuun asti miettineet. Tai sitten täytyy jättää tuon miettiminen tyyten ja hylätä koko helvettioppi, joka kaikesta huolimatta kuitenkin on kristinuskon perusfundamentti.
Eipä aina oikein meinaa uskoa, että elämme vuotta 2024, kun kuuntelee Radio Deitä.
Ne paimentolaiset jotka loivat tuon kertomuksen syntiinlankeamisesta lähtivät todennäköisesti siitä että ainakin syyllisyydentunto pahoista teoista oli realiteetti ja sille oli saatava selitys.
Selitys oli abstraktinen synti joka on akiivinen meissä. Synnistä puhutaan ,näissä yhteyksissä niin kuin demooneista. Varsinaisesta psyykkeen toiminnasta irrallisina hamoina. ”Synti joka minussa asuu” lukee sanassakin.
Ilman syntiä ei tarvittaisi synnistä pelastajaakaan. Joten synti on tervetullut jotta se ohjaisi ja pakoittaisi meidät kääntymään Pelastajan puoleen. Hän sovittaa maailman Jumalan kanssa. Mutta se ei toimi täysin, sillä ihmiset jatkavat synnintekoa ja saavat siitä edelleenkin huonon omantunnon.
Mutta Ykin tuumailuun siitä, että miksi ihmiset jatkuvasti kääntyvät tuon ankaran Jumalan puoleen ja puhuvat rakkaudesta, löytyy yksi ratkaisu ja se on taas psykologiaa.
Meillä on suuri taipumus samaistua domininanteihin aggressoreihin tai auktoriteetteihin, tai ainakin joihinkin heidän puoliinsa. Tämä silloin kun emme uskalla nousta kapinaan heitä vastaan. Toisaalta ollaksemme heidän suojeluksessa tai välttyä heidän rankaisuuksista tai voidaksemme lainata jotain hänen voimastaan ja antaa kapulan kiertää muita alistaen dominantin nimissä jos ei omissa nimissään uskalla. Seurauksen alistuminen ja hyväksikäytetyksi tuleminen. Kuinka monta filmiä ja tv-sarjaa tästä teemasta onkin?
Mutta on myös hgengellisiä tiloja jotka kokee rakkauden täytyymyksenä. Joillekin Jumala on elävä rakkauden kohde ja lähde ja silloin viis veisaa vedenpaisumuksesta. Minäkin, kun kuuntelen hempeää musiikkia täytyn rakastamisen tai sen puutteen monista vivahteista. Ykin pitäisi kokeilla joskus virsiseuroja hyvässä seurassa. Kun itse laulaa mukana, niin se on erillainen kokemus kun Lew Zeppelinin konsertti, jota en suinkaan väheksy. Kullakin on musiikkinsa.
Varmaan näin onkin, että meillä keskimäärin on taipumusta kaivata dominoivia ja määrätietoisia auktoriteetteja ja päsmäröijiä.
Venäläiset ovat varsin uskonnollista kansaa. Se uskonnollisuus ei hävinnyt minnekään Neuvostoliiton aikana, vaan oli piilevänä. Monet esiintyivät ateisteina, vaikka kotona pantiin tulet tuohuksiin ja kaivettiin ikoni komeron takaa esiin ja verhot kiinni.
Tuo Markun kuvailema ominaisuus ilmenee nytkin siinä, että siellä alistutaan nurkuilematta Putinin komentoon ja sitä jopa ihaillaan ja kannatetaan menossa olevaa järjetöntä sotaa.