Kaamosajan myötä ne tulivat taas kuin vanhat ystävät. Naakat. Kun hämärä alkoi muuttua pimeydeksi, ne lensivät meluisena parvena ja asettuivat tuttuun paikkaan valaistun kentän laidalla olevaan puistikkoon. Äänekäs yöpymisparvi hiljeni vähitellen ja alastomat puut olivat täynnä liikkumattomia, tummia hahmoja. Päivän valjetessa ne lähtevät taas etsimään ruokaa ja hajaantuvat hiljaisina ympäri kaupunkia. Valo ja kevät vie ne pesimispaikoileen. Mutta ne tulevat taas, kun naakanjärki sanoo, että on aika hakeutua pimeän ajaksi turvalliseen paikkaan.
Rakentavat kaupunkiin häkkikanaloita ihmisen asuttavaksi. Parinkymmenen neliön betonikoppeja, joita pinotaan päällekkäin. Suuremmoista, sanoo paikallinen aviisi. Halvempaa ja harmitonta ja keskustan ”palvelut” ihan vieressä.
Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän menettää lopullisesti yhteyden luontoon ja omiin juuriinsa, asettuu koppiinsa katselemaan maailmaa tietokoneruudulta ja virtuaalimaailma korvaa elävän yhteyden todellisuuteen. Heikkenevätkö luonnolliset vaistot ja selviytymistaidot vähän kerrallaan? Onko cityihmisen alentunut suhteellisuudentaju, joka ilmenee maata ravisuttavana hysteerisenä meuhkaamisena milloin sukupuolten moninaisuudesta milloin väärinajattelusta tai tahmatassujen hipelöinnnistä merkki siitä, että elämä ei enää anna todellisia haasteita.
Tunnen ihmisiä, jotka eivät uskalla mennä metsään, koska sinne voi eksyä, siellä on karhuja ja käärmeitä. Sanalla sanoen siellä ei selviydy. Kun helsinkiläinen luontopuolueen aktivisti julistaa miten kamalaa on maaseudulla, jossa on lehmiä ja lampaita ja päättelee viisaana, että siellä asuvat ihmisetkin ovat väkivaltaisia, tulee mieleeni, että ehkä nuo kanakopit ovat sittenkin aivan oikea paikka nykyhmisen asua.
Luin äskettäin Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjan. Sen punaisena lankana kulkee Jannen ja Maijan luja luottamus siihen, että elämää ohjaa ihmistä korkeampi voima. Kun selviytyminen ankaran luonnon keskellä tuntui ylivoimaiselta, oli uskonto se voima, jokaa kantoi vaikeiden aikojen yli. Oikealla opilla tai teologisella saivaertelulla ei siinä ole mitään asemaa. Kyse on jostakin aivan muusta.
Onko ateismi kehitystä vai onko se jonkinlainen merkki siitä, että ihminen ei enää tunne ja tunnusta omaa asemaansa osana luomakuntaa? Kieltääkö se jotakin ihmisyyteen perimmäisesti kuuluvaa? Ja esiintyykö sitä lainkaan siellä, missä ihmiset vielä tiedostavat riippuvuutensa luonnosta?
1. Myrskyluodon Maija on ”elämää suurempi” sarja. Kirjaa en ole lukenut.
2. Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja.
Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä,pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa enemmän kuin Jumalaa rakastavia; (2. Tim. 3. 1-4)
Kasvoin Helsingin Töölössä .Kesät vietettiin maalla. Helsinki ei oikeastaan tuntunut kovinkaan suurelta kivierämaalta. mielumminkin saarekkeena luonnon keskellä. Nykyjään käyn Suomessa parikertaa vuodessa, yleensä auton kanssa, jotta pääsee mukavasti liikkumaan ja tapaamaan eripuolilla maata asuvia ystäviä. Tunne siitä, että Suomi on harvaan asuttua ja luontoa on paljon , kasvaa vain.
Olen kyllä tavannut täysin kaupunkilaistuneita jotka suhtautuvat luontoon kuriositettina. Asun nykyjään Tukholman liepeillä eikä sekään niin kamalan suuri ole kun sitä alkaa tuntea mutta kovin kaupunkilaisia täältäkin löytää ja ovat ylpeitä siitä.
Itse asun sellaisen metsikön laidassa jossa laulurastaat dominoivat keväisin. Veden raja on lähellä joutsenineen ja rantakahviloineen. Paljon avaria kulttuurimaisemia ja linnoja löytyy. Niihinkin suhtaudun varauksella kun ne rakennettiin pääasiassa 30-vuotisen sodan ryöstösaaliilla. Ruotsi oli feodaalinen maa paljon enemmän kun mitä sitä Suomesta käsin ymmärretään.Mutta kultuuriluontoa ja avaria maisemia on kiva lähestyä.
Taloudessamme elävä kissa on tervehdys luonnosta. Hän on puolikesynä ja domestisoituneena silta vähemmän kulttivoituneeseen mutta lenkkaa perheen alkuperäisempään samalla kun se käyttää perhettä hyväkseen.
Oikeastaan ihmettelen mitä me ihmiset täällä kylmässä pohjolassa teemme, olemme luonnon oikkuja ,kuulumme selvästi jonnekin Afriikkaan.