Kissa ei kiinny ihmiseen niin hyvin kuin koira. Koiria on kissan kokoisia monta rotua.
Meillä oli pikku koira chin hua hua rotua, josta piti luopua pari vuotta sitten. Vieläkin sitä on ikävä. Käytiin sitä katsomassa vuoden päästä uudessa kodissa. Kun tehtiin lähtöä niin koira olisi vieläkin lähtenyt meidän mukaan.
Tämä rotu ei sovellu kerrostaloon eikä rivitaloon koska se ilmaisee äänekkäästi sen josta ei tykkää.
Koirat aiheuttavat minulle ei niin hyviä reaktiota. Ne haukkuvat vihaisesti ohi kävellessä. Kuka uskaltaa mennä kyläilemään, jos pihalla ulvovat susikoirat. Kerran kylässä kävi koira, ja söi mattoni nurkan pois. Sitä paitsi koiraa ei varmaan voi oikein jättää päiväksi yksin yhtä hyvin kuin kissaa. Jumala loi kissan mutta ihminen koiran? Kummankaan yksinhuoltajuus ei oikein kyllä kiehdo, mutta toisaalta en kai minä mihinkään Uruguayhin lähde oikeasti.
Tässä asiassa olen Annen kanssa samaa mieltä. En juuri diggaa koiria. Niistä on yleensä vain harmia. Poikkeuksena tietty ne koirat, joita omistajansa ovat kyenneet koulimaan niistä, hmm, harmia tuottamattomia. Koiria kyllä oli lapsuuden- ja nuoruudenkodissani ja kyllä niistä pidin. Mutta kissoja ei tarvitse koulia. Ne käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Ja pitävät itsensä siistinä. -Jos on jumala, niin kyllä kissa on tämän tekosia… Melkein 20 vuotta meni kattimme kanssa ja ne olivat kyllä hyviä vuosia. Me pidimme siitä ja se meistä. Muutaman kerran ajoi tiehensä Hänen Reviirilleen tunkeutuneen koiran.
Itse asiassa kissat kiintyvät näitä pitäviin ihmisiin siinä kuin koiratkin, mutta kun ne eivät näytä sitä samalla tavoin. Koiralla on isäntäväki, mutta kissan kohdalla tahtoo olla toisinpäin…
Meillä oli paria kuukautta vaille 20 vuotta kissa. Selvästi se kiintyi meihin. Sen näki monin tavoin. Jos se ei aluksi tunnistanut, kuka sitä oli lähestymässä, se käyttäytyi aivan toisin kun sen tunnistettua henkilö.
”Tuli katti kaupungista, viirusilmä Viipurista”.. ”Kissa istui ikkunalla, kutoi pientä sukaa.”
Mukava pohtia välillä muutakin kuin vaaleja ja uskovaisten sietämätöntä arroganssia tai Biblian epäjohdonmukaisuuksia.
Loppujen lopuksi kissa on eläinkunnan jaloimpia ja kummallisimpia otuksia.
Egyptin kissajumala Bastet oli elämä ilojen antaja. Se suojeli pahoilta hengiltä, auttoi naisia ja lapsia, oli kuolleiden suoja ja niin arvollinen, jotta sen surmaamisesta saatettiin tuomita kuolemaan. Kuoleman jälkeen se muumuoitiin ja vietiin kissojen hautaan.
Roomalaiset kissat kävivät väsymätöntä rottasotaa, mutta kristityssä
lännessä kissasta tuli noita-akkojen kaveri, joka ratsasti luudanvarrella istuen Kyöpeliin noitasapattia viettämään. Varsinkin musta kissa oli, ja on toki vieläkin arvoituksellinen otus, josta ei loogisella järjellä ota selvää itse….
Ei ole runous ja filosofiakaan kissaa unohtanut. Sen riippumattomuutta ylistää Lin Jutang: ” Eikä aristokraattinne kissa varmasti koskaan tee työtä elääkseen ja koska sen notkea ruumis antaa sille mahdollisuuden halveksia naapurin aitaa, se menee minne haluaa ja milloin haluaa.”
Minun ehdoton suosikkini on Pablo Nerudan ”Oodi kissalle” (otteita)
” Ihminen haluaisi olla kala tai lintu, Käärme saisi mielellään siivet ..
Koira on pelkkä vikaan mennyt leijona..
Mutta kissa haluaa olla vain kissa ja yhtä kissaa se on
hännästä viiksiin, harmaasta aavistuksesta elävään hiireen
yön pimeydestä kultaisiin silmiin.
Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen,
sen silmissä on kultaiset numerot..”
Onhan näitä, kansanrunoja, lauluja ja arvoituksia..
Niin, jotta lopulta: koira on kissan rinnalla pelkkä vikaan mennyt leijona..
Ei tällä hetkellä. Entinen meni kissojen taivaasseen. Ikävä tuli. Oli varsinainen persoonallisuus, tarkkailukolli. Osasi avata kaapiovenkin, kun sille pääle sattui. Alkuperäinen nimi olli Mikko, mutta kun ei kurittomuutta saanut millään karsituksi, kutsuttiin nimellä Renttu.
Kissa ei kiinny ihmiseen niin hyvin kuin koira. Koiria on kissan kokoisia monta rotua.
Meillä oli pikku koira chin hua hua rotua, josta piti luopua pari vuotta sitten. Vieläkin sitä on ikävä. Käytiin sitä katsomassa vuoden päästä uudessa kodissa. Kun tehtiin lähtöä niin koira olisi vieläkin lähtenyt meidän mukaan.
Tämä rotu ei sovellu kerrostaloon eikä rivitaloon koska se ilmaisee äänekkäästi sen josta ei tykkää.
Kissa taitaa kiintyä enemmän paikkaan.
Koirat aiheuttavat minulle ei niin hyviä reaktiota. Ne haukkuvat vihaisesti ohi kävellessä. Kuka uskaltaa mennä kyläilemään, jos pihalla ulvovat susikoirat. Kerran kylässä kävi koira, ja söi mattoni nurkan pois. Sitä paitsi koiraa ei varmaan voi oikein jättää päiväksi yksin yhtä hyvin kuin kissaa. Jumala loi kissan mutta ihminen koiran? Kummankaan yksinhuoltajuus ei oikein kyllä kiehdo, mutta toisaalta en kai minä mihinkään Uruguayhin lähde oikeasti.
Tässä asiassa olen Annen kanssa samaa mieltä. En juuri diggaa koiria. Niistä on yleensä vain harmia. Poikkeuksena tietty ne koirat, joita omistajansa ovat kyenneet koulimaan niistä, hmm, harmia tuottamattomia. Koiria kyllä oli lapsuuden- ja nuoruudenkodissani ja kyllä niistä pidin. Mutta kissoja ei tarvitse koulia. Ne käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Ja pitävät itsensä siistinä. -Jos on jumala, niin kyllä kissa on tämän tekosia… Melkein 20 vuotta meni kattimme kanssa ja ne olivat kyllä hyviä vuosia. Me pidimme siitä ja se meistä. Muutaman kerran ajoi tiehensä Hänen Reviirilleen tunkeutuneen koiran.
Itse asiassa kissat kiintyvät näitä pitäviin ihmisiin siinä kuin koiratkin, mutta kun ne eivät näytä sitä samalla tavoin. Koiralla on isäntäväki, mutta kissan kohdalla tahtoo olla toisinpäin…
Meillä oli paria kuukautta vaille 20 vuotta kissa. Selvästi se kiintyi meihin. Sen näki monin tavoin. Jos se ei aluksi tunnistanut, kuka sitä oli lähestymässä, se käyttäytyi aivan toisin kun sen tunnistettua henkilö.
”Tuli katti kaupungista, viirusilmä Viipurista”.. ”Kissa istui ikkunalla, kutoi pientä sukaa.”
Mukava pohtia välillä muutakin kuin vaaleja ja uskovaisten sietämätöntä arroganssia tai Biblian epäjohdonmukaisuuksia.
Loppujen lopuksi kissa on eläinkunnan jaloimpia ja kummallisimpia otuksia.
Egyptin kissajumala Bastet oli elämä ilojen antaja. Se suojeli pahoilta hengiltä, auttoi naisia ja lapsia, oli kuolleiden suoja ja niin arvollinen, jotta sen surmaamisesta saatettiin tuomita kuolemaan. Kuoleman jälkeen se muumuoitiin ja vietiin kissojen hautaan.
Roomalaiset kissat kävivät väsymätöntä rottasotaa, mutta kristityssä
lännessä kissasta tuli noita-akkojen kaveri, joka ratsasti luudanvarrella istuen Kyöpeliin noitasapattia viettämään. Varsinkin musta kissa oli, ja on toki vieläkin arvoituksellinen otus, josta ei loogisella järjellä ota selvää itse….
Ei ole runous ja filosofiakaan kissaa unohtanut. Sen riippumattomuutta ylistää Lin Jutang: ” Eikä aristokraattinne kissa varmasti koskaan tee työtä elääkseen ja koska sen notkea ruumis antaa sille mahdollisuuden halveksia naapurin aitaa, se menee minne haluaa ja milloin haluaa.”
Minun ehdoton suosikkini on Pablo Nerudan ”Oodi kissalle” (otteita)
” Ihminen haluaisi olla kala tai lintu, Käärme saisi mielellään siivet ..
Koira on pelkkä vikaan mennyt leijona..
Mutta kissa haluaa olla vain kissa ja yhtä kissaa se on
hännästä viiksiin, harmaasta aavistuksesta elävään hiireen
yön pimeydestä kultaisiin silmiin.
Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen,
sen silmissä on kultaiset numerot..”
Onhan näitä, kansanrunoja, lauluja ja arvoituksia..
Niin, jotta lopulta: koira on kissan rinnalla pelkkä vikaan mennyt leijona..
Onko sinulla Ulla muuten kissa?
Ei tällä hetkellä. Entinen meni kissojen taivaasseen. Ikävä tuli. Oli varsinainen persoonallisuus, tarkkailukolli. Osasi avata kaapiovenkin, kun sille pääle sattui. Alkuperäinen nimi olli Mikko, mutta kun ei kurittomuutta saanut millään karsituksi, kutsuttiin nimellä Renttu.