Margaret Atwood on kirjoittanut kaksi kirjaa, Orjattaresi (Handmaid´s tale 1985) sekä Testamentit (The Testaments, 2019), jotka molemmat sijoittuvat Gilead -nimiseen valtioon. Tämä valtio on ääriuskonnollinen ja äärimmäisen patriarkaalinen. Naisten asema ei juuri kehnompi voisi olla. Kuten Raamattunsa lukeneet tietävät, esiintyy paikka nimeltä Gilead Vanhassa testamentissa muutamassakin kohdassa.
Tuomarien kirjassa kerrotaan Jeftasta. Tämän isä itse asiassa oli nimeltään Gilead. Jefta joutui kerran lähtemään kälppimään, kun tämä kerrotusti oli porton poika, eikä Gileadin muut pojat, velipuolet, oikein diganneet tästä. Mutta sitten kävikin niin, että eräät ammonilaiset kävivät gileadilaisten kimppuun. Jefta tiedettiin nokkelaksi tappohommien johtajaksi, joten häntä lähdettiin noutamaan apuun. Ja tulihan hän.
Jefta pyysi Herralta apua ja lupauksen, että jos Hän auttaa tätä voittamaan ammonilaiset, niin ensimmäinen joka tulee tämän taistosta palatessaan kotinsa ovesta vastaan, on se oleva polttouhri Hänelle. Ja niinhän kävi, että Jefta oli voittoisa. Kiitos Herran. Ja kun hän palasi kotiin, tuli iloiten vastaan ensimmäisenä hänen oma tyttärensä. Ja kun lupaus oli annettu, oli se täytettävä. Jeftan tytär tyytyi kohtaloonsa – eli antoi isänsä tappaa hänet. Herralle kiitosuhriksi. Tytär sai pyynnöstään mennä pariksi kuukaudeksi vuorille itkeskelemään kohtaloaan kavereidensa kanssa. Neitsytkin oli. Mutta sen jälkeen homma vietiin karuun loppuunsa.
Kumma muuten, että Jefta ei sitä tajunnut, että omasta kodistaan varsin todennäköisesti tulee joku hänen omaisistaan. Toinen kummastuttava seikka on, että kun Herra koetteli Abrahamia ja käski uhrata oman poikansa Iisakin, keskeytti tämä Abrahamin typerän uskollisuuden todistelemisen, mutta Jeftan tyttären tapauksessa Herra antoi kaiken kauheuden tapahtua. En epäile, että nauttikin käryävän ihmislihan tuoksusta. Käryävän lihan peräänhän tämä on ollut Abelista ja Kainista lähtien.
Sitten kerrotaan, kuinka ”Israelin tyttäret joka vuosi menivät lauluin ylistämään gileadilaisen Jeftan tytärtä neljän päivän ajaksi joka vuosi”. Ja se siitä. Ihan normihommaa.
Tällaisia käsittämättömän kyynisiä, nihilistisiä tarinoita Raamatussa on paljon. Tarinahan tuo on, onneksi, mutta voi miettiä, miksi se on kirjoitettu. Samantyyppisiä kauhutarinoita on myös saduissa. Niin, Raamattuhan EI ole satukirja.
Raamatussa siis kerrotaan, paitsi totuus, myös ohjeet ja käskyt, miten ihmisen tulee toimia. Yksi käskyistä on ÄLÄ TAPA. Tietysti tämä koski lähinnä israelin omia kansalaisia (jotka siis olivat Herran nuhteessa, eivätkä olleet tottelemattomia vanhempiaan kohtaan, tehneet aviorikosta, maanneet miehen kanssa kuin naisten kanssa maataan, veistäneet vitsejä jumalasta, vannoneet väärän valan, tehneet pyhänä duunia jne.), mutta ei muukalaisia, joita sai tappaa, koska nyt vain olivat muukalaisia. Mutta Jefta siis murhasi oman tyttärensä ja vain siksi, että oli luvannut Herralleen uhraavansa sen, kuka nyt ensiksi kotiovelta eteen tuli. Herra ei kieltänyt uhraamista eli tappoa. Katseli varmaan kiinnostuneena, tekeekö kaveri sen mistä puhe oli. – Missä muuten oli Jeesus? Hän, joka tiettävästi on ollut aina ja iankaikkisesti jakamassa armoa? Olisi ollut toppuuttamassa isäänsä.
Margaret Atwood otti syystä dystooppisen fundamentaaliskristillisen kuvitelmavaltionsa nimeksi Gilead. Misogynia, mitä Jeftan tarina myös edustaa, voi hyvin edelleen.
Mielenkiintoista muuten, että sattumalta eteen tulleella ilosanomalapsille.net -sivulla kerrotaan suorastaan haltioituneesti Jeftan sankaritarina, mutta jätetään tyyten mainitsematta Jeftan tyttären kova kohtalo. Kas kummaa. Sivustoa ylläpitää joku epämääräinen uskonyhteisö, Lehtomäen koti.
JK.
”Se, joka on kiintynyt poikaansa tai tyttäreensä enemmän kuin minuun, ei ole minun arvoiseni.” (Matteus 10:37)
by 
Suurin piirtein samoihin aikoihin Kreikassa ,kun Agamemnonin laivasto liittolaisineen matkalla Troijaan jäi myrskyjen takia kiinni Aulisiin , niin Agamemnon uhrasi tyttärensä Ifigenian . Tytär alistui siihen matkan korkean tarkoituksen vuoksi.Hänen äitinsä alkoi vihata Agamemnoia tämän johdosta ja kun hän palasi kotiin Trojan sodasta niin äiti murhasi hänet. Matkan korkera tarkoitus oli hakea aviorikkoja vaimo Helena takaisin Mykeneen. Niin lopulta kävi Trojan hävityksen ja liittoutuneiden melkein koko sotavoimien tuhoutumisen hinnalla ja Odyseus lähti seikkäailemaan ja syntyi maailmanhistorian kaksi ekaa jännitysromaania.
Joissakin versioissa Ifigenia kuitenkin selviää ja tulee papittareksi jonnekin , aivan kun jo silloin ihmisuhri oli liikaa antiikin teatteriyleisölle. Mutta Jeftan tyttären uhraus oli selvästi takapakkia koska vitsi siinä että Abraham uhrasi lampaan poikansa sijan on se että nyt symboolinen uhri kelpasi barbaarisen uhrin sijasta. Mutta tämä toistuu kun Jumala uhrasi oman itsensä Poikansa muodossa, mutta jatkossa sitä vietetään symboolisena messu-uhrina.
Kumpikohan tarina mahtaa olla aiempi? Molemmat lienevät sepitetyn suunnilleen samoihin aikoihin, kai 400 – 500 v. eaa. Melko varmaa on, että ovat saman tarinan muunnoksia.
Tuomarien kirjan tarina Jeftan tyttärestä on kylmäävä. Todetaan vain tapahtuma eikä siitä sen kummempaa. Ihan normijuttu.
Kylmäävä on myös se Abrahamin tarina. Jos se, että jätetään tarinan morlaalinen puoli vain lukijan arvioitavaksi, on tarinankerronnan tehokeino, on se melkoinen riskinotto, kun kyseessä on uskonnon tueksi kirjoitettu teksti. Se voi hyvinkin vaikuttaa moraalintajultaan kehittymättömään ihmiseen ikävästi. Tämä voi kuvitella, että tuollainen uhraaminen on ihan ok, jos kerran Herra niin käskee. Ja niin tuossa tarinassa annetaan ymmärtää. Toisaalta sitten ihastellaan, kuinka hienosti Herra kokeili palvelijansa uskollisuutta ja tämän todettuaan käski pysäyttämään hirmuisen veriteon.