KESÄTERÄTEOLOGISIA MIETTEITÄ 31. Polvistukaamme!

Luin Satakunnan Kansan sunnuntain numeron nyt tiistaina (ehkä SK ei ole minulle ensisijainen mediavälineeni). Luin pyhäpäivän sana -palstan. Se on aina sunnuntain numerossa, kuten sivullinen hengellisiä ilmoituksia, kuten tapaa sunnuntain numeroissa aina olla. Harjavallan seurakunnan kirkkoherra Tuomo Lindgren ilmoitti, että ”Jumalaa ei voi kukaan omia tai käyttää omiin tarkoitusperiinsä”.

Minun on pakko olla nyt hieman eri mieltä. Jokainen kirkkokunta, uskonhaara ja lahko käyttävät juuri nimenomaan Jumalaa omiin tarkoitusperiinsä. Ja ovat omineet jumalan itselleen – ainoaan oikeaan uskoon. Itse asiassa kaikki uskonnot ovat itsessään tarkoituksia. Tarkoitukset ovat aina jollakin tavalla opportunistisia. Mutta pääasiassa uskonnot jumalineen ovat olleet vallankäyttöön hyviä välineitä. Juutalaisuus ja kristinusko aikoinaan ovat syntyneet hallinnan tarkoitukseen. Jumala on abstrakti käsite, jonka kostonhimo on ollut varsin hyvä uhka totella vallankäyttäjiä. Niin kansoissa, valtioissa kuin kaikenkarvaisissa uskonnollisissa yhteisöissä. Omat valtionkirkkomme, niin evlut- kuin ortodoksikirkko ovat myös ottaneet Jumalan omiin tarkoitusperiinsä. Ilman Jumalaa näillä ei olisi mitään syytä olla olemassa. Mielenkiintoisesti olemassa olemattomalla perustellaan kirkon ja sen hyväpalkkaisen papiston ja pipistön olemassaolo.

Pyhäpäivän kolumni oli otsikoitu ”Minkä edessä polvistut”. Tarkennuksena, että ei polvistuta pakosta, vaan kunnioituksesta. Jatko kuuluu, että ”jotkut eivät polvistu minkään edessä. Heidän mielestään ei ole mitään heitä suurempaa, mikä ansaitsee heidän kunnioituksensa”.

Tuomo-kirkkoherra kertoo, että Jumala on suuri ja salattu, jotta ihminen nöyrtyisi ja löytäisi oman paikkansa yhtälössä. Mikä se yhtälö on, ei minulle selvinnyt. Otaksun sen nyt tarkoittavan yhtälöä, jossa on se A ja O, se jumala, ja luodut sekä näiden oma paikka ja tehtävä mikä se sitten kullakin onkin.

Minua ovat useat uskovat moittineet ylpeäksi, kun en tunnusta Jeesusta tai ota tosissani Jumalaa, ja että minulla on omat jumalat, eli maallinen elämä kaikkine siihen kuuluvine juttuineen. Minkäs minä sille mahdan, etten usko. Nämä asiat ovat minulle pelkkää sanahelinää, käsitteitä ja outoja rituaaleja.

Ylpeä en ole, enkä nöyrä. En ymmärrä, mistä minä voisin ylpeillä saati minkä edessä nöyristellä. Itse asiassa ”nöyrä” on hieman hankala käsite. Tiedän suunnilleen, mitä sillä tarkoitetaan, mutta sana on hankala. Ja aina sitä käytetään jotenkin väärin tai väärissä paikoissa. Mahtaneeko sillä ollakaan sitä oikeaa paikkaa. Kunnioitan kyllä asioita ja henkilöitä, jotka kunnioituksen ansaitsevat. Se on selvä se. Juntti tai henkisesti häiriintynyt ei sitä tee. Mutta en minä polvistu. Miksi kenenkään tai minkään edessä pitäisi polvistua?

Polvistuminen on ikiaikainen käytössignaali, jolla osoitetaan alamaisuutta. Kohtaaminen ei tapahdu tasaveroisesti. Palvelija tai muu alempiarvoinen polvistuu herran edessä. Ei ole sattumaa se, että jumalasta käytetään arvoa Herra. Mielenkiintoinen näytelmä toistuu kirkoissa, kun alamaiset polvistuvat alttarilla papin edessä Jeesuksen ruumista syömässä ja tämän verta juomassa ollessaan. Pappina on usein kirkkoherra.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
1 Kommentti
Inline Feedbacks
Katso kaikki kommentit
Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial