Apostoliset Isät – kristikunta UT:n jälkeen

Pitkästä aikaa luin jotain ns. ”hengellistä”/”uskonnollista” eli opuksen nimeltä Apostoliset Isät. Siinä on nyt ne tekstit, joita en ole tähän mennessä suostunut systemaattisesti lukemaan. Nämä ovat käsittääkseni ainoat (”oikeaoppiset”) tekstit, joita meillä on Paavalin jälkeiseltä ajalta kirkossa noin vuoteen 150 jKr.

Tekstit on koottu yhteen opukseen vasta 1600-luvulla. Tekstien ajankohta on sellainen, että ”vielä oli mahdollista tavoittaa kosketus apostolien henkilökohtaiseen vaikutukseen”. Ei kuitenkaan ole perusteita uskoa, että kirjoittajat olivat olleet välttämättä suorassa kontaktissa apostolien kanssa, vaikka perinteen mukaan näin olikin (vrt. Fil.4:3, Room. 16:14, Ap.t 13:1). Ihan mahdollista kuitenkin on, että jokunen näistä on Paavalinkin tavannut.

Olen ollut epärationaalisen hidas lukemaan tätä kirjaa. En varmaan ole halunnut katsoa heti Paavalin jälkeisiä aitoja tekstejä ns. silmästä silmään. Perustelin asiaa itselleni sillä, että ei niitä Paavalillakaan ollut, joten gradu valmistuu ihan hyvin ilman niitä.  Toki olin lueskellut jotain tekstien osia selvittäessäni, miten naisiin suhtauduttiin. Kirja oli lopulta kiinnostavaa luettavaa, eikä ole yllättävää, että useat teksteistä löytyvät varhaisista UT:n käsikirjoituksista.

Kiinnitin lukiessani huomiota siihen, kuinka läheisesti tekstit rakentuvat Uuden testamentin tekstien pohjalle ja mitä ne paljastavat seurakuntien sisäisistä kiistoista, organisoitumisesta ja naisten asemasta. Toki havainnoin myös opillista otetta.

Kirja alkaa aidoilla kirjeillä, joita ovat Rooman piispan Kleemensin pitkä kirje Korinttilaisille, Antiokian piispan Ignatioksen kirjeet useille seurakunnille, ja Smyrnan (Nyky-Turkin alueella) piipan Polykarpoksen kirje filippiläisille. Varhaisinta Kleemensin kirjettä lukuun ottamatta kirjeet sijoittuvat tilanteisiin, joissa kristittyjen vainot päätyvät siihen, että monesta piispasta tulee marttyyri. Johtajat päätyivät tavallisia ihmisiä useammin petojen kitaan ateismistaan.

Eusebiuksen mukaan Kleemens oli Rooman piispa vuosina 92­—101. Kirje on mukana osin tai kokonaan Codex Alexandrinus ja Codex Hierosolymitanus -nimisissä Raamatun käsikirjoituksissa, joten sitä on selvästikin pidetty arvossa. Se kirjoitettu noin 40 vuotta Paavalin kirjeiden jälkeen. Hämmentävää on havaita, että Korintin ongelmat tuntuvat olevan samankaltaisia yhä edelleen kuin Paavalinkin aikana.

Korinttilaiset ovat olleet omavaltaisia ja erottaneet piispansa, joka Kleemensin mukaan oli palvellut moitteettomasti ”nöyrin mielin, rauhallisesti ja ylevästi”. Kleemens mainitsee Paavalin kirjeen, jonka mukaan korinttilaiset olivat jakautunut jo silloin puolueisiin apostolien mukaan. Nyt he olivat parin henkilön takia kapinassa vanhimpiaan vastaan, mikä oli pahempi rike kuin Paavalin aikainen.  Kleemens vetoaa kirjoituksiin, joista ei löydy tilannetta, että ”hurskaat miehet olisivat panneet vanhurskaita viralta”.   Kapinoijien olisi itse vapaaehtoisesti lähdettävä pois havaittuaan, että he ovat riidan ja hajaannuksen aiheuttajia, jotta ”Kristuksen lauma saa säilyttää rauhan virkaansa asetettujen vanhimpiensa kanssa”. Näin menetellen he saavuttaisivat jopa suuren maineen Kristuksessa.   Paavalin tavoin kirjeessä paheksutaan sitä, että korinttilaiset ovat unohtaneet, että he ovat toistensa jäseniä, ja ovat kapinassa omaa ruumistaan vastaan.

Tässä yhteydessä Kleemens käyttää esimerkkeinä myös naisia, Judithia ja Esteriä, rohkeudesta ja itsensä vaaraan saattamisesta pelastaakseen kansansa.  Kirje ja muutkin tekstit vaikuttavat ainakin suomennetussa muodossaan olevan kirjoitettu miehille, mikä näkyy siinäkin, että toisin kuin UT:n teksteissä naisia ei puhutella suoraan, vaan miesten kautta tyyliin: ”ohjatkaamme vaimojemme hyvää tekemään. Osoittakoot he puhdasta ja rakastettavaa mielenlaatua, ilmaiskoot vilpitöntä tahtoa lempeyteen, tuokoot vaikenemalla julki kielensä sävyisyyden ja ottakoot rakkautensa kohteeksi hurskaasti ja tasapuolisesti kaikki jumalaapelkäävät ihmiset suosimatta ketään erityisesti” (luku 21).

Tämän suuntaista ohjeistusta kirjeessä on toki myös miehille runsaasti. Jo tuolloin paras seurakuntalainen oli sellainen joka oli mahdollisimman hiljaa. Kleemens nostaa esiin lukuisia esimerkkejä VT:n henkilöistä, jotka pelastuivat hurskauden ja uskon kautta ja olivat kuuliaisia Jumalalle (mm. Loot, Rahab, Abraham). Jo Paavalin ajalta tuttu kerskailu ja pöyhkeys näyttävät olevan Korinttissa vallalla edelleen, nyt myös veljesvihaan yhdistettynä.  VT:n esikuvia kuten Daavid nostetaan esille esimerkkinä nöyristä, vaatimattomista ja kuuliaisista miehistä.

Syyrian Antiokian piispan Ignatioksen, toiselta nimeltään ”Jumalan kantajan”, lukuisat kirjeet vuosisadan vaihteessa tuovat Kleemensin kirjeen tavoin esille sen, että seurakuntien piispat katsoivat velvollisuudekseen puuttua myös muiden seurakuntien asioihin. Näiden kirjeiden perusteella he tahtoivat tukea muita piispakollegoitaan ilmeisesti enemmän tai vähemmän kapinallismielisten seurakuntalaisten edessä.  Kirjeiden konteksti on Ignatioksen viimeinen matka Roomaan, jossa oli edessä marttyyrikuolema. Matkan varrella hänen luokseen tuli seurakuntien piispoja ja lähettiläitä, joiden kautta hän sitten kehui piispoja seurakuntalaisille, ja kehotti seurakuntia suhtautumaan piispoihinsa kuin itse Jumalaan.

Kirjeissä ehkä häkellyttävintä luettavaa onkin se, miten vahvan hierarkkisesti seurakunnat olivat järjestäytyneet piispansa alaisuuteen, tai niin ainakin Ignatios haluaa kirkon nähdä. Tässä kirjeessä muuten ensimmäistä kertaa mainitaan ”katolinen kirkko”. Piispa rinnastuu Jumalaan. Ilman häntä seurakuntalaisten ei pidä tehdä mitään. Presbyteerit ja diakonit ovat piispan apulaisia. Kaikkien tulee olla yhtä. Tämä ykseys ja alamaisuus johtajille on kirjeissä jatkuvasti toistuva teema. Onko näin vahva painotus merkki siitä, että todellisuudessa tilanne oli juuri päinvastainen?   Vai onko tämä kenties osin seurausta vainoista, jotka ehkä pakottivat kristittyjä pitämään yhtä – ainakin piispojen näkökulmasta?  Hämmentävä yksityiskohta on toisaalta se, että kirjeiden mukaan Syyrian Antiokian seurakunta on Ignatioksen lähdön jälkeen kokonaan ilman piispaa, ja Ignatios pyytää rukousta heidän puoleensa ja lopulta todetaan, että he ovat saavuttaneet rauhan — ilman piispaa?

Tästä asetelmasta poikkeava on kirje roomalaisille, jossa seurakunnan tilanteesta ei ole mainintoja. Sisältönä on Ignatiuksen oma marttyyrius. Tulee mieleen Paavalin kirje roomalaisille, jossa myös heijastuu etäisyys seurakunnasta. Ignatius viittaa Paavaliin mm. kirjeessä filippiläisille vedoten seurakunnan maineeseen Paavalin aikana. Vaikuttaakin, että Ignatiuksen kirjeiden saajat olivat alueilla, joilla Paavali oli vaikuttanut, Efesoksessa ja sen lähellä sijaitsevissa kaupungeissa ja Filippissä. Paavalia arvostetaan kirjeissä selvästi edelläkävijänä ja apostolina, piispoja itseään korkeammalle asetettuna.

Hajaannuksen tai epätäydellisen yhteyden lisäksi Ignatioksen kirjeistä selviää myös, että vallitseva harhaoppi oli doketismi.  Oliko tämä harhaoppi kenties jopa enemmistönä, sillä Polykarpos kehottaa kirjeessään filippiläisille hylkäämään suuren enemmistön eksytyksen (luvut 2 ja 7), johon näyttää kuuluneen se, että kiellettiin Jeesuksen Kristuksen lihaan tuleminen.

Ignatiosen kirjoittaa myös Smyrnan piispalle Polykarpokselle, josta tuli marttyyri Ignatioksen jälkeen. Kirjassa onkin kertomus Polykarpoksen marttyyrikuoleman yksityiskohdista, varhaisin sellainen. Kokonaisuudessaan teksteistä käy ilmi, että seurakunnat ja niiden piispat ovat ainakin jonkin verran tekemisissä keskenään. Paavalin aikainen yhteys seurakuntien välillä on siis säilynyt. Polykarpoksen kuuluisa oppilas oli sittemmin kirkkoisä Irenaeus.

Apostolien opetus (Didakhe) -niminen teksti löydettiin 1800-luvun lopulla.  Tämä oli merkittävä löytö, sillä tekstiin on viitattu useissa varhaisissa teksteissä 3. ja 4. vuosisadalla, mm. Eusebius viittasi siihen. Teksti sisältää opetusta ja ohjeita, ei varsinaisesti oppia. Sitä pidetään varhaisena 1.vuosisadan loppupuolen tekstinä, sillä siinä seurakunnallinen elämä on varhaisessa muodossa: apostolit ja profeetat kiertävät seurakuntien välillä. Vääriä apostoleja tai profeettoja ovat sellaiset, jotka jäävät pitkäksi aikaa tai rahastavat. Piispan ja diakonin viroille vaaditaan näiden rinnalle arvonantoa. Presbyteereistä ei ole mainintaa. Kaste toimitetaan juoksevassa vedessä.

Esimerkiksi näin: ” Jokainen apostoli, joka tulee teidän luoksenne, otettakoon vastaan kuin itse Herra. Hän ei kuitenkaan tule viipymään enempää kuin päivän tai, jos on tarpeen, toisenkin; mutta jos hän viipyy kolme päivää, hän on väärä profeetta. Ja kun apostoli sitten lähtee, älköön hän ottako mukaansa muuta kuin leipää siihen asti kuin yöpyy. Mutta jos hän pyytää rahaa, hän on väärä profeetta”

Teksteistä puuttuu jotain siitä elämästä ja dynaamisesta uskosta, joka UT:n teksteissä on läsnä. Pastoraalikirjeiden tapaan painotetaan hyveellistä elämää, joka uskoon oleellisesti kytkeytyy. Tähän liittyen on hyvä huomata, että teksteistä tulee ilmi varsin vahvasti toistuva näkemys siitä, että Jumala asuu ihmisessä. Sikäli jatketaan Paavalin linjoilla: Kristus meissä.

Didakheessa ja useissa Raamatun käsikirjoituksissa olevassa Barnaban kirjeen nimellä kulkevassa tekstissä opastetaan laajalti ihmisiä valinnasta, joka on tehtävä elämän ja kuoleman tien tai valon ja pimeyden tien välillä.  Tekstien ohjeistus viitannee siihen, että kyse ei ole vain ns. kerralla uskoon tulosta, joka ratkaisee pelastuksen, vaan matkasta, johon ”Jumalan kantaja” lähtee. Teksteissä viitataan paljon Uuteen testamenttiin, mutta vaihtelevilla tavoilla.

Barnabaan kirjeessä käytetään allegorista VT:n tulkintaa ja otetaan esille runsaasti muun muassa Jesajan, Jeremian, Hesekielin ja psalmien nykyäänkin pidettyjä ja usein käytettyjä tekstikohtia. Temppeli-rakennukseen toivonsa panneita kritisoidaan Jesajan pohjalta tiukasti. Ja todetaan mm. näin: ”Kun otimme vastaan syntien anteeksiantamuksen ja panimme toivomme Jumalan nimeen, meistä tuli uusia ja meidät luotiin jälleen uudesti. Siitä johtuen Jumala todella asuu meissä, meidän majassamme… Tämä on hengellinen temppeli, jota nyt rakennetaan Herralle.”  Pitkässä tekstissä ei mainita lainkaan piispoja tai viranhaltijoita. Kirjeen ajoitus on epätarkka, mutta sitä on ajoitettu 2. vuosisadan alkupuolelle.

Teksteissä mainitaan usein vanhurskaus, jonka merkitys ei näyttäydy ainakaan luterilaisena, vaan ehkä painotus on enemmän sydämen asenteessa (oikeamielisyydessä?)  ja hyvissä teoissa, ainakin mikäli tekstikontekstista on jotain pääteltävissä. Hiukan myöhemmässä 2. Kleemensin kirjeen nimellä kulkevassa saarnassa mm. kehotetaan: ”Harjoittakaamme vanhurskautta, että lopulta pelastuisimme” tai ”vaikka minua Perkele vielä kaikin keinoin ahdistaakin tavoittelen kuitenkin vanhurskautta, jotta pystyisin pääsemään sitä edes lähelle, sillä pelkään tulevaa tuomiota”. Ehkä koko tekstikokoelmasta ilmenevää ajattelutapaa kuvaakin saarnan kehotus: ”Älkäämme siis rajoittuko vain sanomaan häntä Herraksi, sillä se ei meitä pelasta. Hän näet sanoo: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pelastu, vaan se joka tekee vanhurskauden. Tunnustakaamme näin ollen, veljet, häntä teoilla, siten että rakastamme toisiamme, emme tee huorin emmekä panettele ja vihaa toisiamme, vaan noudatamme itsehillintää, sääliä ja lempeyttä. Meidän on myös armahdettava toisiamme eikä oltava rahanahneita. Tunnustakaamme häntä tekemällä näitä tekoja, ei niille vastakkaisia. Ei meidän tule pelätä niinkään ihmisiä kuin Jumalaa. ”

Hermaan paimen -nimistä kirjan pisintä tekstiä on pidetty kanonisena (mm. Irenaeus, Tertullianus, Kleemens Aleksandrialainen ja Origenes). Se on kirjoitettu toisen vuosisadan alkupuolen aikana ja sisältää näkyjä kirkosta ja vertauksia, joita paimen/enkeli selittää kirjoittajalle. Niiden pääaiheena on paimentaa ihmisiä aitoon sydämen kääntymykseen ja puhdistumiseen. Ihmiset ovat vertauksissa esimerkiksi eri tavoin halkeilleita tai kuivuneita oksia, jotka heräilevät vähitellen henkiin. Pyhä Henki ilmenee vertauksissa nuorina naisina, joiden seurassa kirjoittaja iloitsee, niin kauan kuin ’talo on puhdas’ ja neidot näin ollen siellä viihtyvät.  Enkeli antaa myös 12 käskyä noudatettavaksi, jotka käydään läpi selityksineen tarkemmin kuin Luther aikanaan.

Käskyt lyhyesti: 1. Usko Jumalaan ja pelkää häntä, 2. Ole vilpitön ja viaton, 3. Rakasta totuutta, 4. Miten puhtautta on noudatettava avioliiton alalla, 5. Ole kärsivällinen ja hillitse itsesi, 6. Vanhurskaus ja vääryys; vanhurskauden ja vääryyden enkelit, 7. Pelkää Herraa. Älä pelkää Perkelettä. 8. Tee hyvää ja vältä pahaa, 9. Vältä epäröintiä, 10. Älä murehdi, 11. Väärät profeetat, 12. Vältä pahaa himoa; anna sydämesi täyttyä kaikesta hyvästä.

Aika noin hengellisesti pätevää tekstiä kirja minusta on kaiken kaikkiaan.  Ei vedä vertoja UT:lle, mutta päihittää luterilaisen kirkon nykydogman mennen tulleen. Kun ei ole liikaa feministi, niin ihan luettavaa.  Eikä tuossa nyt naisista kovin pahasti itseasiassa sanota. Heitä ei syytellä oikein mistään, mikä toisaalta minusta viittaa siihen, että alkuaikojen sukupuoli-tasa-arvoisen seurakuntaelämän aika alkaa olla hissukseen ohi. Kirkkohierarkian haastajat ovat miehiä, ja heitä kirjeissä rökitetäänkin, mutta sitäkin aika lempeästi. Noista naiskohdista voisi tehdä aika pitkän blogin, mutta en jaksanut niitä kaikkia sitten kirjata tähän ja ryhtyä enemmän edes miettimään.

Kaikki tässä sanottu perustuu vain tähän suomalaiseen käännökseen. Alkukieltä minulla ei ollut hyppysissä, että olisin voinut tarkistaa.

Apostoliset isät. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 163. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1989.