Marssien aika ei ole ohi. 612-marssia odotellessa mietin mitä kaikkea tarkoittaakaan presidenttiehdokkaan Facebookissa esittämä vaatimus: ”On aika marssia kristillisen ja kansallisen Suomen puolesta”.
Hän linkkasi tämän yhteyteen Iltalehden jutun, jonka mukaan päiväkodissa ei saa enää lukea ruokarukousta. Kyse on uusista varhaiskasvatussuunnitelman perusteista, joissa uskontokasvatus on muutettu katsomuskasvatukseksi. Tässä on kyse ainakin omasta näkökulmastani tasa-arvoisuuden edistämisestä, kun nimittäin kaikkiin uskontoihin tutustutaan ja kasvatus on uskonnollisesti sitoutumatonta. Myös uskonnottomuuteen tutustutaan. Eikö sekin pitäisi huomioida, kun lapsille puhutaan uskomisesta?
612-marssi varmasti hoitaa sen kansallisen Suomen puolesta toimimisen, eikä siitä tässä enempiä, mutta miksi marssi kristillisen Suomen puolesta? Mikä on kristillinen Suomi? Onko sellaista koskaan ollutkaan? Suomihan on itsenäisyytemme ajan ollut (lyhyt kuningashaihatteluhan oli) tasavalta, jossa ei periaatteessa uskonnolla pitäisi olla mitään merkittävää roolia. Vai pitäisikö olla? Eikö sellainen maa ole teokratia? Niin kuin islamilaiset valtiot. Presidenttiehdokas varmaankin on huolissaan kristinuskon korvaantumisella sillä toisella uskonnolla, vaikkakin kristinusko on ollut pitkään vähentymässä ja monilla sen on korvannut kaiken karvaiset uushenkisyydet. Mutta ei läheskään kaikilla. Varsinkin nuoret ovat selvästi yksinkertaisesti vain maallistuneet. Nuorissa varsinkin näkyy se, että uskonnollisuuden ja siis kristillisyyden merkitys on ollut vähenemään päin. Tässä presidenttiehdokas taistellee ajan tuulimyllyjä vastaan, enkä tarkoita meillekin näkyviä 140 metrin korkuisia myllyjä, joilla Tuuliwatti Oy tekee rahaa veronmaksajien tuella.
Vuonna 1950 suomalaisista kirkkoon kuului 95 %. Nyt enää noin 72 %. Ja laskusuhdanne jatkuu. Toinen asia on se, että kristillisen kirkon Jumalaan uskovien määrä on ollut ja on varsin alhainen koko väestöstä. Se vaihtelee tietty paikoin varsin paljon. Nykyisin se lienee mitä tahansa 25 – 35 %:n välillä, vaikka kirkon oma tutkimuskeskus ilmoittaa korkeamman prosentin. Vuonna 1952 ilmestyi teos Suomalaisten uskonnollisuudesta ja kirkollisuudesta gallup-tutkimuksen valossa. Sen tutkimuksen mukaan vain noin puolet uskoi kuolemanjälkeiseen elämään. Lähes kaikki halusivat kyllä tulla haudatuksi kristillisin menoin. Muita vaihtoehtoja nyt ei juuri ollutkaan. Siis ilmeisesti noin puolet tuolloinkin uskoi niin kuin kirkko meille opettaa. Kuinka kristillinen maa silloin on, jos varsin pieni määrä kansalaisista on kristillisiä?
Hmm, jos presidenttiehdokkaan puolueen puheenjohtajalta kysyttäisiin kantaa marssimiseen ”kristillisen Suomen” puolesta, olisi vastaus varmasti mielenkiintoinen. Ellei hän sitten väistä kysymystä ärsyyntyneellä tokaisulla ”minulle nyt oleellisinta on kansallinen Suomi”.
