Kyselen ja ihmettelen jos minusta voi löytyä jotain uskoa hengellisessä mielessä ylimalkaan?
Viime aikoina olen kuitenkin ajatellut, että jotain sellaista löytyy. Tietty mielentila, jonka tunnistan niin kauas taaksepäin kun jotain ylimalkaan muistan. Meille lapsille opetettiin iltarukous ja sitä valvottiin johonkin ikään asti. Mutta se ei ollut sitä omaa uskoani, vaikka näin vanhempana voin joskus tunnustella jos se toimii, vaan uskoni on jotain muuta.
Olen myöskin ihmetellyt omaa mielenkiintoani kaikkea filosofista, hengellistä ja muuta viisautta kohtaan. Inspiroivat lauseet toimivat enää hyvin harvoin yhteenvetoina jostakin todellisesta oivalluksesta minulle. Sanoissa, mitä eri yhteyksissä luen tai kuulen tulee olla totuudentunto jotta ne purisi, ei perusteetonta hyvän toivottelua.
Onneksi olen oppinut hyväksymään metafooriset totuudet tietynlaisina hyväksyttävinä totuuksina , vaikka ne saattavat olla törmäyskurssissa materiaalisen ja/tai historiallisen totuuden kanssa. Eli, en esimerkiksi hikeenny luomiskertomuksen tai syntiinlankemuskertomuksen mahdottomuuksista.
Olen ennenkin kirjoitellut uskon ja rukouksen tilasta. Ne todellakin löytyvät olemisestani. Menee heti metsään jos alan kysellä tai jos joku kysyy minulta että mihin siis uskon? En siis tiedä mihin uskon, se on vain siellä.
En siis usko mihinkään uskon mahdolliseen kohteeseen, vaan kyseessä on harras oleminen joka olemukseltaan on numinoos ehkä panteistinen kokemus. Se herää eri tavoilla ja tarvittaessa voin vetäytyä siihen oman tahdon avulla hiljentymällä. Miten se tapahtuu , sen ovat monet hengelliset opettajat ja gurut kertoneet paremmin kun mitä osaisin jos yrittäisin. Pääasia on, että tällaisen tilan löytämisen mahdollisuus on kokemukseen perustuva tosiasia. Mikäli tiedän, niin harjoitusmuotoja on monia juko yksityisesti koettavia tai kollektiivisesti koettavia ”pelastusteitä”.
Itse en tavoittele ekstaattista , shamaanien loveenlankeamisen tilaa, vaan minua vetää puoleensa hiljainen, joko kaikkeuteen sulautumisen kokemus, tai sisäiseen sanktuaariin vetäytyminen.
Tulen ihan kiitolliseksi siitä, että olen koenut tuollaista hartautta potilastyössäni ja joskus yhdessä potilaiden kanssa, vaikka sitä ei koskaan kommentoitu sanoina ääneen. Sanat olisivat puhkaisseet ja latistaneet kokemuksen. Tunsin, että tämä on sielunhoitoa ainakin minulle ja toivon mukaan asiakkaallekin. Ajattelin joskus, että jos jossain olisi kamera, niin mahdollinen katselija näkisi vain kahden ihmisen istumassa hiljaa pitkän tovin ja katselija ei olisi voinut ymmärtää mitä sillä hetkellä huoneessa tapahtui.
Maallisesti ajatellen, tässä on kyse suggestiivisesta, melkein hypnoottisesta tilasta, hyvän tarkoituksen palveluksessa. Antiikin ihmiset ymmärsivät sellaista suggestiota draamoja katsellessan. Traagisia antisankaritarinoita joitka päättyivät puhditavaan khatarsikseen sekä näyttelijöille että yleisölle. Jeesuksen elämä tragediana ja ylösnousemuksen khatarsis?
Valtaosalle hengellisesti suuntautuneille uskon kohde on tärkeätä. Hienoa jos sellaista tarvitsevat löytävät omansa. Se ei aina ole joku uskonnollinen ilmoitus, vaan hienon välittäjä persoonan vaikutus kuulijaansa ja kuulija uskoo saarnaajan uskoon ja samaistuu siihen. Katastrofi tulee, jos saarnaaja osottautuu inhimillisesti heikoksi ja lankeaa, jolloin uskovainen voi ja joskus menettääkin uskonsa. Tuollaisia välittäjähamoja olen minäkin, tietenkin, sekä kohdannut että tarvinnut. Useimpiin heistä olen tutustunut lukemalla. Mutta on joitakin jotka elävinä persoonina inhimillisestä olemuksestaan huolimatta ovat tahtoen tai tahtomattaan säteilleet jotakin joka johdattaa ja ruokkii uskon tilaa.
Johtopäätökseni on se, että ole niitä valittuja jotka vievät sanomaa eteenpäin , vaan hyvin tavallinen hengellisyyden konsumentti . Minulla oli jakso kun jotkut vanhat kaverini lähtivät lukemaan papiksi, niin tuumin että pitäisikö minunkin? Oli suoranaista korkeamman johdatusa että luovuin siitä ajatuksesta. Siitä olisi seurannut totaalinen karille ajauminen ja laivan uppoaminen.
Parasta on, että sitä uskoa joka itsessän vaikuttaa ei ruveta analysoimaan. Mistä ei voi puhua siitä on oltava hiljaa sanoi jo yksi filosofikin.
Ehkä usko on kokemus siitä, että kuuluu johonkin suurempaan. Jonkun suuremman osana en ole yksin ratkomassa maailman ja maailmankaikkeuden ongelmia, vaan voin jättää ne ongelmat oman onnensa nojaan.
Niinkin voi ajatella, mutta meissä on muitakin motivaatiopohjia kun hengellisyys tai ”usko” sellaisia jotka pakottavat osallistumaan maailman menoon. Esimerkiksi myötätunto , myötäeläminen , puhumattakaan velvollisuudentunnosta ovat voimakkaita toimintaan ajavia voimia. Hereilläoilevien on vaikea paeta maailman ongelmista .
Joo, Markku …
Ihmisellä on vahva perustarve olla merkityksellinen. Minä koen sen mahdollisuutena, en velvollisuutena. Ehkäpä olen tässä Lutherin kanssa hieman samoilla linjoilla – hyvät teot ovat seurausta uskosta. Katolilaisittain hyvän tekeminen on ehkä enemmän tie Jumalan kohtaamiseen.
Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä että meiollä on perustarve olla jollainlailla merkityksellisiä ja että käytämme paljon voimia ja aikaa löytäksdemme sellaisena olemisen mahdollisuuden. Salaisuus on kai se että tyytyy kohtuulliseen merkityksellisyyteen eikä halua koko maailman ihailluksi valtijaksi.
Mielenkiintoista lukea tätä keskusteluanne. Sanoisitteko noin vanhoina ja viisaina, että olette joutuneet matkan varrella luopumaan ”Suuresta merkityksellisyydestä”?
Ei mulla ainakaan ole sellaista kokemusta. Elämä on suuri seikkailu, kun sen oikein ymmärtää. Välillä tietenkin tuuli kääntyy ja purjeita pitää säädellä uuteen asuntoon.
Minä en usko, että olen sattumien summa vaan minut on luotu kaikkine vikoineen henkiseksi olennoksi, joka tuntee surua, iloa, epätoivoa, ja pelkoa tulevaisuudesta.
Minussa ja kaikissa muissakin ihmisissä on Jumalan kuva, joka muistuttaa jatkuvasti kun on tehnyt väärin kanssaihmisiä kohtaan. Toivon, ettei tämä kuva häviä koskaan vaikka se syyttää jatkuvasti. En haluaisi kovettaa itseäni tunteettomaksi, sillä tunteeton ihminen saa aikaan paljon pahaa, jota ei kadu.
Jeesus sanoo ”minä olen tie totuus ja elämä” tässä on uskon kohde joka pysyy ikuisesti, tätä kohti on hyvä kilvoitella.
Suurin merkityksellisyys minulle on ollut perhe ja työelämäm kaikista vaiheista ei vain selviäminen ,vaan myöskin ihmettely siitä että kuinka hyvin elämä todella pitkiä hyviä taipaleita on voinut olla? Koska en ole kuin hetkittäin kokenut jotakin mystisesti ”hengellistä” niin en ole koskaan voinut pitää itseäni oikeastaan uskovaisena kun sellaista kääntymiskokemusta ei ole eikä siis voi luopua jostain mitä ei ole.
En tarkoittanut kysymykselläni välttämättä olenkaan mitään suuri hengellistä. Eli suuri merkityksellisyys (perhe ja työelämä) ovat kantaneet, jos oikein luen kommenttia.. Siis Markulle vastaan.
Hyvä ajatus tuo Taunon purjeen säätäminen uuteen asentoon..