Ratas – Kristillisen tasa-arvon puolesta ry on jo 20 vuotta rahoittanut Voice of Women -nimistä radio-ohjelmaa Ugandassa. Olen vuosittain pyytänyt radiotyön koordinaattorilta raportteja ohjelman sisällöistä ja palautteista, ja vuosittain olen miettinyt, ”mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin”. Millaisia tulosodotuksia on ihmisillä, jotka vuodesta toiseen lahjoittavat rahaa tähän tarkoitukseen? Ovatko he tyytyväisiä? Odottavatko he kenties näkevänsä 20 vuodessa huimaakin naisten aseman parantumista tai yhteiskunnan kehittymistä ylipäätään? Mitkä mahdollisuudet yksittäisellä radio-ohjelmalla on?
Kun tällä kertaa kirjoitiin radiotyön kuulumisista Rataksen blogiin, mietin asiaa siltä kannalta, mikä ugandalaisessa yhteiskunnassa on meille tuttua ja mikä vierasta. Kirjoitin näin:
Uganda ei ole mikään “pohjoismainen hyvinvointivaltio”, mutta siellä on silti yhteiskunnan kehittämiseen tähtääviä valtiollisia ohjelmia. Ugandaa tuskin pidetään myöskään “oikeusvaltiona”, mutta toki sielläkin on lait ja asetukset. Esimerkiksi kun perheväkivallan tiedetään olevan suuri ongelma Ugandassa, syntyy helposti käsitys, että se olisi laillista. Sen sijaan enemmistö ugandalaisista pitää perheväkivaltaa enemmän yksityisasiana kuin rikosasiana. Tämä tutkimus puhuu aika kylmää kieltä.
Kun yhteiskunnan turvaverkko muodostuu omasta perheestä, kyläyhteisöstä ja ystävyyssuhteista, yksilön on löydettävä itselleen toimiva rooli. Ugandassa nainen on ensinnäkin äiti. Taustaksi vähän tilastotietoa. Vuonna 2019 yhtä naista kohti syntyvyys oli 4,7 lasta ja väestö kasvaa vauhdilla. Joka vuosi syntyy 1,4 miljoonaa lasta. Äidit ovat myös nuoria. Ensisynnyttäjien keski-ikä on 19,2 vuotta, kun se Suomessa THL:n tilastojen mukaan on 30,1 vuotta.
Länsimaista yhteiskuntaa, jollaiseksi Suomikin kaiketi lasketaan, kuvaa individualismi. Oman havaintoni mukaan suomalaiset sanomalehtijutut sisältävät nykyään paljon yksityishenkilöiden “todistuksia”. En nyt tarkoita uskonnollisten kokemusten jakamista, vaan he kertovat ylipäätään asioista, joita elämä on heittänyt heidän eteensä: taisteluista sairauksia vastaan, uupumuksesta, masennuksesta, työuran käänteistä. Jutut on usein varustettu koko sivun lähikuvilla, ja lukijat pitävät tärkeänä, että on rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat tällä tavalla astua esiin haasteidensa kanssa.
Voisin kuvitella, että maassa, jossa väkeä on paljon ja sen määrä koko ajan lisääntyy, yksilön tarpeet eivät pääse yhtä helposti esille. Ihmisen tarve tulla huomatuksi ei silti varmaankaan katoa mihinkään. Voice of Women -ohjelman raporteissa on vuosien saatossa nostettu esiin kuulijapalautteita, joissa ohjelma on tuonut lohdutusta, toivoa ja ajattelemisen aihetta nimenomaan yksilöille: ihmisille, joilla on nimi, ihmisille, jotka ovat muutakin kuin tilastomerkintöjä.
by 
Niin.. itse ole varmaan jo vuosia kysellyt, että mitä järkeä tässä on, kun yhteistyökumppanimme facessa kyselevät tukea vaimon ostamiseen pojilleen. ”Lehmät” vaihtavat yhä omistajaa kauppojen yhteydessä. He luovuttivat vallankumouksen tekemisen. Kulttuurin voima on kova. Liian kova..
Tämä Merin pohdinta kyllä antaa minulle hiukan toivoa tässä. Se että yksilöiden tarinat tulevat radiossa esille sieltä piilosta, eikö se saata olla avain muutokseen? Jos perheen sisäiset väkivaltakuviot ovat perheensisäisiä, ne ovat varmaankin sitä juuri siksi, että ne ovat häpeällisiä. Eli vääriä.
Huomenta Meri. En ainakaan löydä RaTaksen sivuilta linkkiä Enidin (siis ugandalainen ohjelmantekijän) raporttiin, josta tämä pohdinta kaiketi lähti. Onko se jossain/tulossa? Voisivat blogimetsäläiset sitten ihan alkutekstistä fundeerata mitä mieltä tästä hommasta ovat tai jos tulee mieleen jotain hyviä kysymyksiä tai huomioita.
Se oli vähän piilossa, mutta nyt tuotu paremmin esiin. Ja nyt myös tässä: VOICE OF WOMEN Report (wordpress.com)